Aurinkoportin takana

- eräs yritys rakentaa parempaa maailmaa

Vaajakoskella sijaitsee kaunis punainen tiilitalo kuusiaidan varjossa ja kahden aurinkoportin takana. Tässä hieman taajaman ulkopuolella olevassa talossa ei kuitenkaan asu aivan tavallista väkeä, vaan kommuunillinen väärinajattelijoita. Neljän aikuisen, yhden lapsen, kahden koiran ja kahden kissan taloudessa etsitään keinoja omavaraisuuteen, yhteistyöhön ja uudenlaiseen yhteisöllisyyteen.

Olipa kerran joukko ystäviä, jotka haaveilivat aivan väärästä asiasta – usean aikuisen yhteisestä kodista. Ajatus syntyi osittain siksi, että ydinjoukko oli omaa katonalaista tilaa vailla. Yksi asui ystävän olohuoneessa, toinen vanhempiensa luona ja eräät taas aivan liian pienessä kerrostaloasunnossa kolmen aikuisen ja yhden lapsen voimin. Eikä kukaan tuntunut oikein voivan elää tyydyttävää ja arvojensa mukaista elämää kerrostalossa. Syntyi haave yhteisestä kodista.

Kodin etsintä ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertaista. Oli tasapainoiltava erilaisten tarpeiden ja toiveiden kanssa. Piti pohtia etäisyyksiä, liikkumista paikasta toiseen, töihin, kouluihin, lapsen päivähoitoon. Toisaalta piti miettiä kunkin tilantarvetta ja sitä, kuinka suureen kotiin olisi varaa. Vietettiin kiireinen vuosi etsien, pohtien ja hakemuksia toistensa jälkeen täytellen. Kevään tullen oltiin jo aivan uuvuksissa.

Väsymys haihtui, kun punainen talo löytyi. Valmiiksi kuin kommuunia varten rakennettu koti koostuu yläkerran kolmiosta, alakerran kaksiosta sekä pienestä yksiöstä. Kussakin asunnossa on oma keittotila ja oma vessa. Seurustella voi siis niin paljon tai vähän, kuin kulloinkin haluaa. ”Jos vielä pihassa nököttävän kaksion saisi peruskorjata, olisi meillä tilaa vielä yhdelle perhelle” tuumaillaan kommuunissa.

Yhdessä asuminen ei kuitenkaan vielä pelasta maailmaa. Kommuunissa harrastetaankin pienimuotoisia omavaraisuuskokeiluita. Tänä kesänä kasvatettiin kurpitsaa, kaalia, tupakkaa, erilaisia mausteyrttejä ja tomaatteja. Unohtamatta toki okraa.

Omavaraisena eläminen on kuitenkin etupäässä verkon kutomista – vaikka punaisen talon tontti on kookas, ei sillä suuriin viljelyksiin pysty. Kahdella kommuunin jäsenellä olikin pieni peltoläntti myös kommuunin ulkopuolella. Saatiin perunoita, papuja ja sipulia. Vielä tärkeämpää on kuitenkin löytää muita samoin ajattelevia ihmisiä ja tehdä yhteistyötä. Melkein kaikilla on jotakin yli oman tarpeen, jotakin sellaista, minkä voi lahjoittaa ”verkostoon” ja toisaalta ottaa vastaan sen, mitä verkosto tuo takaisin.

Verkostovaihtomme on vielä lapsen kengissä. Se on siirtänyt sieniä, omenoita, tomaatintaimia, dyykkausretkiä, tietoja, taitoja, näkemyksiä ja palveluksia. Nyt olisi tärkeää tietoisesti tehostaa sitä – kehittää sekä omavaraisuutta, että vaihtoa muiden rahallisesti köyhien kesken. Mitä enemmän yhteistyötä, sitä vähemmän riippuvuutta rahan pyörittämästä taloudesta.

Sitten, kun meillä ollaan isoja, ollaan myös energiaomavaraisia. Punainen talo lämpiää öljyllä, mikä on harmillista. Toisaalta öljylämmitys haastaa hakemaan korvaavia ratkaisuita. Ensi kesänä eräs suunta on Keuruun Ekokylän aurinkokeräimen rakennuskurssi. Toisaalta aurinkoa olisi tarkoitus napata myös muutamalla aurinkokennolla eteläseinällä – se sekä pitäisi talon sisätilan viileämpänä, että tuottaisi joka tapauksessa tarvittavaa sähköä.

Ensi kesän suunnitelmissa ovat myös ”tuotantoeläimet” eli kanat ja kanit. Mitään sellaista ei ole sopiva syödä, jolla ei ole ollut etunimeä, tuumataan kommuunissa (Miskan vastustaessa taustalla äänekkäästi) sillä nimetön eläin tuskin on saanut asiallista kohtelua eläessään. Kommuunin virallinen käsityöläinen haaveilee omista lampaista ja sen kautta villaomavaraisuudesta sekä lankojen kasvi- ja sienivärjäyksestä.

Onhan se aika vähäistä, mutta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, turvallisuuden, yhteisön ja omavaraisuuden rakentamisessa on aloitettava pienestä. Suurin osa alkuajasta kuluu asioita kokeillen ja opetellen; erehtyen ja onnistuen. Jos itseltään vaatii heti ensi metreiltä täydellisyyttä, ei koskaan tule aloittaneeksi tai epäonnistuu liian kovien vaatimusten paineessa. Yhteisöllisyyttä on hyvä opetella kuin ratsastusta – vasta kun ihan varmasti hallitsee yhden asian, on syytä siirtyä seuraavaan.

Vähin erin rakentuva arkipäivän ekologia yhdistettynä syvenevään kokemukseen omasta merkitsevyydestä ja tarpeellisuudesta omassa yhteisössään ei ole pieni askel mekanistisesti luontoon ja ihmisiin suhtautuvan yhteiskunnan jälkeen. Monet järeimmistä, luottamukseen, arvostukseen ja yhteistyöhön liittyvistä kahleista joutuu karistamaan nimenomaan omasta päästään. Asuakseen yhteisössä on opittava luottamaan muihin ja opittava olemaan itse luottamuksen arvoinen.

”Tarvitaan vain taloja ja ihmisiä” arvioi Miska sosialismin rakentamista omavaraisuuskehityksen kautta. Me kommunistit olemme tehneet vallankumouksesta itsellemme liian vaikeaa ja etäistä. Rajoitamme oman luovuutemme ja rohkeutemme minimiin antaessamme kapitalistille luvan määritellä millä tavoilla ja minkälaista taistelua meidän on käytävä muuttaaksemme maailman. Marxin sijaan siteeraankin Gandhia, joka sanoi, että totuuden taistelussa olemme voitolla niin kauan, kun yksikin ihminen jatkaa taistelua. Jotta voimme voittaa ”vallankumouksemme” meidän on itse tultava siksi muutokseksi, jonka maailmassa haluamme nähdä. Niinpä vallankumouksen kysymys ei ole se, missä kivääreitä jaetaan, vaan se, mitä jokainen meistä voi tehdä tänään elääkseen täydemmin sitä elämää, jota haluaisi elää vallankumouksen jälkeen.

Meidän punaisen talon esimerkkimme on vain yksi ehdotus siitä, miten elämänsä voi järjestää. Se ei ole patenttiratkaisu, jolla selvitään kaikista maailman ongelmista. Jokainen verkko on vain laajuutensa vahvuinen – mitä suurempi ja monimuotoisempi se on, sitä parempi mahdollisuus sillä on selvitä ja jopa kukoistaa. Vallankumoukseen emme tarvitse tämän yhteisön klooneja, vaan luovuudella, rohkeudella ja periksiantamattomuudella oman tiensä raivaavia ihmisiä ja yhteisöjä kutomassa uudenlaisen ihmiskunnan ja yhdessä toimimisen kuvaa, monimuotoista, värikästä ja osallistujiensa näköistä. Mitä sinä aiot tehdä seuraavaksi? Kävisikö vallankumous?

Niin lähellä sinua...

eli kirjoitus lapsista.

Vietämme tänään viattomien lasten päivää, mutta minkälaisessa mielenmaisemassa? Tuntuu, että yhteiskunnan syvä pahoinvointi tuntuu eniten juuri lasten elämässä ja arjessa. Huumeissa ja humalassa heiluva äiti unohtaa kaatuneet lastenvaunut ja kaksivuotiaan hankeen - poliisi onnistuu pelastamaan lapsen, joka selviää paleltumilla. Vanhemmat sitoivat ja juottivat yksivuotiaan. Päiväkodissa nelivuotias lukittiin pimeään.

Tuntuu synkältä tämän päivän uutistarjonta. Syksyllä kävin kuuntelemassa erinomaista lastenasiavaltuutetun juhlaseminaaria täällä kotikaupungissani. Seminaarin otsikko oli "Kuka lasta kasvattaa" ja tärkein oivallus kenties se, että kasvatusvastuu on päässyt unohtumaan. Niin, ihan meiltä kaikilta. Uupuneet ja aliresursoidut hoitotyön tekijät, väsyneet ja masentuneet vanhemmat, mutta myös me lasten ystävät, vanhemmmat ja naapurit olemme unohtaneet, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan ihan koko kylä. Lapsen pahoinvointi on aivan jokaisen aikuisen vastuulla - ei yksin viranomaisten tai vanhempien.

Jokaisen normaalin aikuisen pitäisi ymmärtää olla juottamatta yksivuotiasta tai olla lukitsematta nelivuotiaita kaappiin. Kuitenkin riittävän kuormittavissa olosuhteissa jokaisen psyyken rajoitusmekanismit pettävät ja syntyy huonoja, jopa peruuttamattoman huonoja valintoja. Merkit siitä, että asiat ovat menossa pahasti pieleen, ovat kuitenkin melkein aina näkyvissä reilusti ennen kuin päästään näihin pahimpiin mahdollisiin tilanteisiin. Missä ovat ystävät, naapurit ja muut aikuiset, kun vanhempien mieli alkaa murtua? Miksei kodin sisäisiin asioihin puututa, vaan niitä siedetään hyvin pitkään? Usein lähimmäistään rakastaa eniten se, joka saa suunsa auki siinä vaiheessa, kun pitää pystyä sanomaan vaikeista ja kipeistä asioista suoraan. Ja lähimmäinen usein tarvitsee juuri rehellisyyden tuomaa apua eniten silloin, kun sen tuntuu käytöksensä puolesta vähinten ansaitsevan.

Tämän lisäksi tarvitaan huomattavasti laajempaa ja tehokkaampaa viranomaisverkostoa huolehtimaan ongelmiin joutuneista perheistä. Jos päihdeäitien ensikodit ovat koko ajan rahoituksen vuoksi lakkautusuhan alla, huostaanottopäätöksiä viivytetään lasten kustannuksella niiden hinnan vuoksi ja kultaakin kalliimpaa neuvolahoitoa keskitetään ja harvennetaan, jää ongelmaperheiden kohtaaminen poliisin ja sosiaaliviranomaisten työksi. Ja silloin ollaan jo aivan liian myöhässä. Apua ja tukea tarvitaan heti, kun perheessä on ongelmia, ei vasta sitten, kun lapsen kannalta peruuttamatonta vahinkoa on jo saatu aikaan.

Lapsiperheiden köyhyys on jatkuvassa kasvussa - fakta, jonka edessä kaikki levittelevät käsiään voimattomana, vaikka tilanne olisi helppoa korjata. Lisää rahaa lapsilisään ja opinto- sekä muut tuet ajantasalle. Kyse ei ole rahan puutteesta, vaan siitä, mihin sitä käytetään. Jos kotiavustajia oli varaa pitää kaupungin työlistoilla 1970-luvulla, miksei nykyään? Jatkuvan talouskasvun logiikan mukaisesti meidän pitäisi olla parasta aikaa rikkaampia, kuin koskaan. Silti pahoinvointi istuu syvässä ja näistä perheiden yksinkertaisimmistakin tukitoimista on luovuttu.

Omat asenteemme ahdingossa olevia perheitä kohtaan ovat uskomattoman kovia. Jos keskustelupalstoilla ehdotellaan puolivakavissaan ratkaisuksi sterilisaatiota, voidaan vilpittömästi kysyä kuinka kylmiä olemme toistemme hädälle. Ei ole lapsen vika, että hänen vanhempansa ovat köyhät. Eikä köyhyys ole köyhienkään vika. Muutama myöhemmin huonoksi osoittautuva valinta tekee hallaa pitkäksi aikaa. Opiskelitko vahingossa väärän ammatin - oma vika. Menitkö nuorena töihin matalapalkkaiseen työhön - oma vika. Jouduitko saneerauksessa kortistoon - oma vika. Se on raaka asenne sitä ihmisten pääosaa kohtaan, joka tekee parhaansa selviytyäkseen ja hoitaakseen myös lapsensa.

Kun voimat loppuvat, kaikki mieleen juolahtavat vaihtoehdot ovat usein joko huonoja tai äärimmäisen huonoja. Juuri silloin tarvitaan koko kylää tukemaan vaikeuksissa kamppailevaa perhettä. Silloin ei tarvita oikeistolaista "kannustusta" tukien leikkaamisen ja palveluiden yksityistämisen muodossa. Tärkeimmät velvollisuutemme ovat niitä kohtaan, joilla ei ole mahdollisuutta vielä vaikuttaa omaan elämäänsä.

Rauhallista joulua!

Minun jouluni on tänään ja jatkuu huomiseen. Talvipäivänseisaus ja sen kanssa kohdakkain osunut täysikuu sekä tänään aamusta ollut kuunpimennys tuntuvat luissa ja ytimissä. Nyt todella pimeän aika päättyy ja valo alkaa taas kasvaa.

Minun jouluntarinani kulkee niin, että Samhainina jätimme hyvästit Jumalalle, joka kuoli. Talvipäivän seisauksen yön Äiti Yö synnyttää Valon Lasta, uutta aamua maailmaan. Me pidämme tulta yllä läpi yön, joskus valvomme Hänen kanssaan yhdessä laavulla tai metsässä, toisinaan kotona. Kerromme yön pimeän ja nuotion hehkun välissä omia tarinoitamme synnytyksestä - siitä, minkälaista toivoa, minkälaista uutta maailmaa haluamme luoda. Kutsumme Yön Äidin kehäämme kuiskataksemme hänelle rakastavimmat toiveemme, kauneimmat haaveemme, jotta Hän tietäisi synnyttävänsä valoa maailmaan, jolla on toivoa. Olemme väliin riehakkaita, laulamme ja tanssimme. Olemme väliin vakavia, katselemme toistemme kasvoja, joita sama syntyvän toivon ihme valaisee. Ja kun aamulla aurinko nousee, tiedämme uuden toivon, riemun ja haasteiden vuoden alkaneen.

Olisi kauhean trendikästä olla kyyninen joulun suhteen. Minä en osaa. Jokainen meistä tulkoon onnelliseksi tavallaan ja omia perinteitään kunnioittaen ja seuraten. Joulun cola-pukkien, kulutuksen ja riehakkuuden alla tuntuu olevan yhteinen ihmetys siitä, kuinka vuoden pimein aika katkeaa, muuttaa kulkuaan. Kuinka talven keskellä sittenkin on enemmän valoa ja lämpöä, kuin uskalsimme toivoa. Ja vaikken tarvitse yhtään tavaraa enempää, tarvitsen jokaista lämmintä ajatusta, jaettua katsetta, kädenojennusta ja halausta kuin kasvit aurinkoa.

Enemmän kuin taistelua siitä, mikä on todellinen, perinteinen ja oikea tapa viettää joulua, tarvitsemme lempeyden lämpöä, jolla hyväksyä, jakaa ja kunnioittaa toinen toistemme tapoja. Kun tänä iltana sytytän kristityiltä lähimmäisiltäni saadut ulkotulet valaisemaan Äiti Yön juhlaa, tiedän, että uusi Valon Lapsi syntyy maailmaan, jossa on arvaaton määrä toivoa, rakkautta ja hyväksyntää, etenkin juuri siellä, mistä sitä vähiten osaa etsiä.

Rauhallista joulunaikaa kaikille!

Fight the power!

eli kirjoitus, jossa otetaan kantaa moneen erilaiseen ongelmaan ja tarjotaan yhtä, perustavalaatuista ratkaisua.

Olisin kirjoitusteni kanssa liemessä, ellen saisi kommentoijilta uutta pohdittavaa kaiken aikaa. Kiitos vilkkaasta keskustelusta - seuraan sitä silloinkin, kun en itse ehdi vastailla. Ja erityiskiitos Dr. M:lle, joka jaksaa kiihkeästi "puolustaa mun kunniaa" - kuten hän itse sanoisi.

Luin Catherine Ingramin kirjaa Intohimoinen läsnäolo uudestaan monen vuoden jälkeen ja törmäsin oivallukseen, jonka haluaisin jakaa kanssanne. Säästän herkun kuitenkin viimeiseksi, sillä moninaisista pohdinnoista voidaan joskus vetää yksinkertaisimmat johtopäätökset.

Satunnaisessa järjestyksessä otettuja poimintoja viimeaikaisista keskusteluista:

"Miksi vasemmisto nyhrää kaiken maailman vähemmistöjen oikeuksien kanssa, eikä pidä huolta duunareista?"

Hauska, lähtökohtaisesti ongelmallinen väittämä, jossa tunnutaan olettavan, etteivät vähemmistön edustajat ole yhtä paljon duunareita tässä yhteiskunnassa, kuin kaikki muutkin. Vasemmalla tehtävä politiikka on minusta politiikkaa, joka ajaa ensisijaisesti kaikkien ihmisten yleisten ja yhtäläisten oikeuksien toteutumista. Se tarkoittaa jokaisen ihmisen äänivallan ja merkityksellisyyden puolustamista yhteiskunnassa, joka haluttaisiin yhä nähdä yksiselitteisenä, yksiäänisenä ja kauttaaltaan samanlaisena. Siksi vasemmisto älähtää, kun kenenkään ihmisoikeuksia loukataan, sillä vaikka puhuttaisiin kuinka pienestä ryhmästä tahansa, yhden leimaaminen puheoikeudettomaksi tarkoittaa kategorista jakoa hyväksyttyihin ja ulkopuolisiin. Jakoa, joka ei vasemmalta katsoen voi olla hyväksyttävä.

Duunarien etu ei myöskään ole ristiriidassa vähemmistöjen edun kanssa - päin vastoin. Ihmisten yleisen oikeudenmukaisen kohtelemisen vaatiminen tukee jokaisen yksilön ja ryhmän oikeuksien toteutumista. Lisäksi punaiset puolueet ovat äänekkäästi vaatineet mm. yhdenmukaista työllistämispolitiikkaa kaikille Suomessa työskenteleville, kuuden tunnin työpäiviä ansiotasoa alentamatta, 900 euron kuukausittaista perustuloa jokaiselle tilapäisesti tai pysyvästi työvoiman ulkopuolella olevalle. Mitä nämä ovat, paitsi kaikkien (myös duunareiden) etujen mukaisia vaatimuksia? Entä peruspalveluiden puolustaminen kansanliikkeissä, adresseilla, kunnanvaltuustoissa? Kenen etua sillä ajetaan? Niin, ihan joka ainoan ihmisen.

Ihmisinä meillä on monella tapaa yhteiset perustarpeet - niiden toteuttamiseen pyrkivä toiminta on toimintaa jokaisen ihmisen hyväksi. Vaatii päättäväisyyttä olla näkemättä tätä.

"Suvaitsevaisuudella ei ole mitään rajaa - lopulta voidaan vaatia ihan minkä tahansa suvaitsemista yhteiskunnassa."

Tämä on minusta hämmentävä väite. Suvaitsevaisuuden rajat on hyvin helppo määrittää. Ihmisellä on oikeus toimia siten, kuin parhaaksi näkee, niin kauan kun ei toiminnallaan vahingoita muita. Suvaitsevaisuus päättyy siihen, missä muiden vahingoittaminen alkaa. Ihmisten ja ihmisryhmien toimintaa voidaan arvostella sen perusteella, kuinka se vaikuttaa muihin ihmisiin. Näin ollen väkivalta, tehtiin sitä mistä syystä tahansa kenelle tahansa on aina ja kaikissa tilanteissa väärin. Järjestelmällinen väkivalta, väkivalta yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinona, väkivalta jotakin tiettyä ryhmää kohtaan, on erityisen tuomittavaa. Edelleen, olivatpa tekijä tai uhri ketä tahansa.

Peräänkuuluttaisin kuitenkin myös vastuullisuutta. Moni kirjoittaja näkee väkivaltana ja vääryytenä asioita, jotka eivät suoranaisesti liity heihin mitenkään. Erityisesti seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksista keskusteltaessa löytyy jostakin aina ihmisiä, jotka tekevät itsestään uhrin, mikäli jonkun muun oikeudet parantuvat.

Moni pakana ajattelee, että ihmisillä pitäisi olla ensisijainen puheoikeus heihin itseensä suoraan liittyvissä asioissa. Niinpä homoilla tulee olla ensisijainen puheoikeus keskusteltaessa heidän asemastaan yhteiskunnassa. Vähemmistöjen "yliedustavuus" heidän oikeuksistaan puhuttaessa tuo puheeseen todellisuuteen pohjautuvan kokemuksen siitä, mitä jossakin vähemmistössä eläminen todella tarkoittaa. Ulkopuolelta katsellen oikeuksia on vaikea määrittää ja ongelmia mahdoton nähdä. Siksi monessa tilanteessa enemmistöllä on toden totta velvollisuus kuunnella vähemmistöjään, myös silloin, kun niiden esittämät vaatimukset tuntuvat vaikeilta ja asettavat tiukan peilin oman toimintamme ja asenteidemme eteen.

"Suvaitsevaisuudesta on tullut vain kaunis peitesana piittaamattomuudelle - ei halutakaan nähdä tai ymmärtää erilaisuutta, vaan sulkea vain silmät."

Tätä en ymmärrä alkuunkaan. Monessa suhteessa suvaitsevaisuus todella perustuu sosiaaliseen kykyyn olla kiinnittämättä huomiota asioihin. Tätä kutsutaan myös huomaavaisuudeksi. Me emme kiinnitä huomiota siihen, jos joku pieraisee päivällispöydässä juuri siksi, ettemme asettaisi lähimmäistämme kiusalliseen tilanteeseen. Me kierrämme tarkoituksella sellaisia keskustelunaiheita, joista tiedämme riidan syntyvän helpoimmin - usein uskontoa, politiikkaa, moraalia ja henkilökohtaisia arvovalintoja koskien. Me emme tuo helposti julki omia syviksi kokemiamme totuuksia kuin erityisen luotettavassa seurassa, koska niiden kyseenalaistaminen tuntuisi loukkaavalta.

Minun ei tarvitse ymmärtää moniakaan asioita, vaikka hyväksyn niiden olemassaolon. En ymmärrä käsitteenä syntiä - se on ajattelulleni täysin vieras - mutta hyväksyn, että toisten maailmankatsomukselle se on täysin olennainen. Se on suvaitsevaisuutta. En ymmärrä monen miehen tapaa jättää wc-pöntön kansi auki, mutten jaksa nalkuttaa siitä, vaikka se minua vituttaakin - se on suvaitsevaisuutta. On monen monta tapaa ja käytäntöä, ajattelutapaa ja uskontoa, joita en ymmärrä, mutta joiden olemassaolon hyväksyminen tekee omasta elämästäni lähtökohtaisesti helpompaa. En myöskään jaksa käyttää koko elämääni tutustuen syvällisesti asoihin ja ilmiöihin, jotka eivät ole minulle läheisiä tai merkittäviä - minulle riittää, että perehdyn niihin asioihin, jotka tavalla tai toisella liittyvät omaan tai läheisteni elämään tai vaikuttavat yhteiskunnassa, jossa elän. Jumalatar nählöön, siinä on haastetta kylliksi.

"Sukupuolijako on luonnollinen ja ainoa oikea tapa olla."

Tutustuessani naistutkimuksen peruskurssilla sanaan gender (=sosiaalisesti määrittyvä sukupuoli) moni asia loksahti kohdalleen. Olin huvittuneena seurannut, kuinka ainoana oikeana vallitsevaa sukupuolinormistoa julistavat ihmiset puhuivat tuon tuostakin itsensä pussiin. Minua huvitti heidän historiattomuutensa. Jos sukupuoli ja se, kuinka sitä toteutamme kauneusihanteineen, käytöstapoineen jne olisi puhtaasti biologinen ilmiö, sen pitäisi olla myös historiallisesti pysyvä. Kuitenkin naisen ja miehen roolit, odotukset, vaatimukset, kauneusihanteet ja käytöstavat ovat läpi historian vaihdelleet. Kutakin kautta on pidetty "luonnollisena" ja "normaalina." Siitä poikkeavia ihmisiä on pidetty "luonnottomina" ja yhteiskunnalle vaarallisina. Ilmeisesti ryhmäkäytös sinänsä muuttuu paljon hitaammin, kuin ryhmän sisällä vallitsevat käytännöt ja roolit, jotka tuntuvat olevan nopeassa muutoksessa.

Takaisin naisellisten naisten ja miehekkäiden miesten helppoon ja yksioikoiseen maailmaan kaipailevat joutuvat pettymään - se juna meni jo. Jos luonnollinen maailma olisi yksiselitteisen mustavalkoinen ja vastakohtien kautta jakautunut, voisimme keskustella siitä binääriksi - elämme kuitenkin moninaisuuden maailmassa, jota kuvastamaan tarvitaan laajeneva joukko termejä käsittelemään yhä uusia sukupuolisuuden ilmentymismuotoja. Voitaisiinko siis hyväksyä ajatus siitä, että ihminen on normaali ja luonnollinen juuri sellaisena kuin on? Käsitteitä ei luoda, jotta ihmiset voisivat julistaa tai edes luokitella itseään tai muita, vaan siksi, että jokaisen olisi helpompi kuvata omaa olemistaan ja kokemustaan. Omaksi ilokseni törmäsin juuri perusteellisesti omaa suuntautumistani kuvaavan ajatuksen - panseksuaalisuuden. On jännittävää huomata, että maailmassa on yhtä sukupuolisokeita ihmisiä, kuin minäkin.

"Se vähemmistö on niin pieni, ettei sillä ole mitään väliä / sen asioita ei tarvitse ratkaista lainsäädännön kautta. Se asia on niin mitätön, ettei siitä pitäisi edes puhua."

Jännittävää. Minusta jokainen kärsivä yksilö on liikaa. Silloin, kun kärsimys on rakenteellisesti aiheutettua, siihen on puututtava rakenteellisena kysymyksenä - myös lainsäädännön voimin. Samoin julkinen keskustelu monestakin ilmiöstä sekä nostaa sen päivänvaloon, että tukee sen kanssa elävien ihmisten identiteettiä. Se antaa heille luvan elää ja olla olemassa sellaisina kuin ovat, tuntematta häpeää tai pelkäämättä paljastumista. Tässä maailmassa on jo valmiiksi niin paljon ennakkoluuloja, kärsimystä ja vihaa, miksi lisätä ja ylläpitää sitä, kun keskustelemalla voidaan tehdä näkyviksi ja vähentää kärsimystä? Jos julkisuus ja keskustelu parantavat edes yhden ihmisen elämän laatua, ne ovat silloin tarpeellisia keskusteluita.

Moniko uskaltaa tavata Josien, yhdeksänvuotiaan transgender-tytön ja sanoa hänelle, ettei hänellä ole lupaa identiteettinsä, siitä puhumiseen tai sen toteuttamiseen?

Kenellä on demokratiassa lupa rajoittaa keskustelua ja sanoa, mikä kuuluu julkiseen puheeseen ja mikä ei? Ketä näillä kielloilla ja rajoituksilla suojellaan ja kenen kustannuksella? Demokratiaa voidaan pitää vaarassa vain salailun ja epärehellisyyden kulttuurissa, jossa todellista keskustelua ei ole. Tämä kehitys on nähtävissä kautta linjan - koko valtakunnan politiikka on pienen piirin keskenään sopimaa oopperaa ja nyt jopa tavalliset ihmiset yrittävät tukkia toinen toistensa suita. Se on pelottavaa.


"Minua/puolisoani/lähimmäistäni on kohdeltu niin väärin, että minulla on oikeus olla inhottava kaikille muille."

Dalai lama opettaa, että myötätunto syntyy kärsimyksestä. Me pakanat emme usko kärsimyksen yksin tekevän ketään viisaammaksi - täytyy olla myös tahtoa kohdata ja ymmärtää kokemaansa. Kovia kokenut voi joko kovettua itse tai löytää avaimen lempeyteen halusta olla aiheuttamatta muille samaa kipua, jonka itse on joutunut kokemaan.

Satuin vahingossa näkemään Marja-Sisko Aallon kommentin USA:n ja Kolumbian Venezuelaan kohdistamaan agressioon. Yksinkertaisessa, muutaman lauseen mittaisessa ajatuksessa hän tiivisti sen, mitä minäkin toivon, kauniisti ja parempaan tulevaisuuteen uskoen. Jos kipu, muiden halveksunta tai koetut vaikeudet tekisivät sokeaksi kaikelle muulle kärsimykselle, tätä lyhyttä, rohkeaa kommenttia ei olisi syntynyt. Sellainen, joka on kohdannut oman ihmisyytensä ja maailman kovuuden, voi kokemuksestaan viisastua, rohkaistua ja uskaltautua puolustamaan sekä ihmisyyttä, että toivoa paremmasta.

En ole koskaan ymmärtänyt mitä nämä agressiota ja piittaamattomuutta eteenpäin jatkavat ihmiset itse katsovat saavuttavansa toiminnallaan. Kenties joku vakioräyhääjistä voisi valaista tätä asiaa minulle? Miksi leimaamalla, haukkumalla, syyttelemällä olemattomista, tarkoituksellisella väärinymmärtämisellä kuvitellaan saavutettavan jotakin? En ole kirjoittanut tänne vielä pitkään, mutta nyt jo olen ruma, epänaisellinen militaristilesbo sosiaalistifeministi, jota kukaan mies ei huolisi. Miksi tämä sisältää jonkinlaisen argumentin? Millä tavalla tämän toteaminen tekee mielipiteistäni vähemmän perusteltuja tai vähemmän tosia? Minkä vuoksi näissä keskusteluissa vain toisella on velvollisuus perustella näkemyksiään, kun taas toiset vain lähtökohtaisesti ovat "luonnollisesti oikeassa" ja kaikki muut "luonnottomia ja sairaita"?

Minulle tämä ei ole keskustelua, vaan pelkkää väkivaltaa. Olen itse käyttänyt sanaa "kailottaa" ihmisistä, jotka julistavat mielipiteitään vaivautumatta perustelemaan niitä. Tämän ilmauksen takana seison - siltä se keskustelua seuraavasta vaikuttaa.


"Miksi vihaat niin paljon (suomalaisuutta / kristittyjä / miehiä / länsimaita / demokratiaa)?"

Miksi agressiivisimmin kommentoivat aina näkevät kirjoituksissani vihaa? Jos käyttäisin aikaani vihaten kaikkia, jotka ovat kanssani eri mieltä, elämääni mahtuisi kovin vähän muuta sisältöä. Eikä se olisi ajankäytöllisesti kovin mielekäs valinta.

Voisiko olla niin, että ihmiset, jotka näkevät jokaisessa vastakkaisessa mielipiteessä vihaa, elävät itse niin vihaista elämää, että olettavat muidenkin tekevän niin? Kyvyssä tehdä, rakastaa, olla ja pohtia ei ole mitään vihaista. Se ei sulje muita tapoja tehdä ja olla, ulkopuolelle. Jos kaiken aikaa lähestyy maailmaa vastakkainasettelun kautta, voisi kuvitella, että mustaherukoiden syöminen tarkoittaisi mansikoiden vihaamista, huonekalujen remontoimisen harrastaminen huonekaluliikkeiden vihaamista tai järvessä uiminen meren vihaamista. Näin ei kuitenkaan ole. Monipuolisuuden maailmassa on tilaa kaikille niille tavoille olla ja elää, jotka eivät vahingoita ja rajoita muita.

Kritiikki siitä, että kaikkia jotakin huonoa toimintatapaa edustavia ei ole lueteltu, tarkoittaisi sitä, että luettelosta pois jääneet olisivat vähemmän vaarallisia tai huonoja, on myöskin ontuva. Luotan lukijan älyyn siinä, että mikäli kirjoitan toimintatavasta, joka on lähtökohtaisesti väärä, lukija osaa soveltaa samaa ajatusta myös muihin vastaaviin tilanteisiin. Muussa tapauksessa minulla ei olisi ollenkaan kirjoituksia, joissa on pohdintaa, vaan yksinkertaisia lauseita, joita seuraisivat valtavat luettelot kaikista niistä tapauksista, joissa jokin on mennyt samalla tavalla pieleen. (Esimerkiksi kirjoittaessani "ihmistä ei saa vetää turpaan" en oleta, että minun tarvitsisi laatia luetteloa kaikista niistä tilanteista, joissa ihmistä ei saa vetää turpaan - oletan, että jokainen ymmärtää lukemansa perusteella, että mielestäni riittävän hyvää perustetta ihmisen turpaan vetämiselle ei ole missään koskaan. Jos tähän kommentoi "et sanonut, ettei valkoista heteromiestä sovi vetää turpaan" arvelen, että kommentoija suhtautuu valkoiseen heteromieheen hyvin alentuvasti, koska ei pidä tätä ihmisenä tai on yksinkertaisesti typerä. Samoin ne kommentoijat, jotka vetävät tästä sen johtopäätöksen, että mielestäni on hyväksyttävää potkia munille, puukottaa selkään tai antaa ympäri korvia, koska näitä ei mainittu ja puhuttiin vain turpaan vetämisestä, eivät mielestäni loista liiallisella luetun ymmärtämisellä.)


"Tässä yhteiskunnassa ei ole pahoinvointia. / Muualla asiat ovat huonommin, olisit siis tyytyväinen!"

Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, kuin moni tuntuu kuvittelevan. Epäkohdista puhuminen ei tarkoita haluttomuutta nähdä niitä asioita, jotka ovat hyvin. Se on vaatimus korjata asiat, jotta ne olisivat vielä paremmin. Köyhät lapsiperheet ovat todellinen ilmiö. Leipäjonoista vaikeneminen ei niitä lyhennä. Väkivalta ei häviä ojentamalla kukkia.

Väheksynnän, halveksunnan ja vähättelyn sijaan tarvitaan ihan oikeita ratkaisuja ihmisten ihan oikeisiin ongelmiin.

Vähätteky, leimaaminen ja halveksunta synnyttävät vain vihaa ja ennen pitkää syvenevien tuloerojen maassa myös väkivaltaa ja turvattomuutta. Todellista keskustelua on kuunnella myös niiden kokemuksia, jotka ovat eläneet toisenlaisen elämän ja tehneet erilaisia valintoja, kuin itse omassa elämässään on tehnyt.

Catherine Ingram kirjoittaa: "On kohdattava aivan uusia haasteita: ilmasto lämpenee, meret tukahtuvat, lajit kuolevat sukupuuttoon, on otsonikatoa, puutetta puhtaasta vedestä, väestön räjähdysmäinen kasvu johtaa kilpailuun vähenevistä luonnonvaroista ja tästä syntyy väkivaltaa. Ongelmien maailmanlaajuisuus tekee ajastamme ainutlaatuisen. Ei ole jäljellä mitään paikkaa, minne voisi paeta.

Laajat ympäristöliikkeet julistavat luonnonsuojelun filosofioita, pyrkivät kestävään kehitykseen tai jopa taloudellisen kasvun pysäyttmiseen ja kyseenalaistavat maailmanlaajuisen talouden yhtenäistämisen ja voittokulun. Mutta parhaatkin ajatukset saavat vain vähän aikaan, ellei muutos tapahdu sydämessämme, ellei meissä herää todellinen myötätunto. Ongelmien osoittaminen niistä tietämättömille tai uhrausten pyytäminen niistä tietoisilta ei vie muutokseen.

Ylevistä suunnitelmista huolimatta ihmisiä ohjaavat yhä vihan ja ahneuden alkukantaiset vaistot. Ikivanha biologinen järjestelmä tuottaa yliampuvia itsesuojelureaktioita mitä merkityksettömämmissä tilanteissa, ikään kuin jonkun etuileminen moottoritiellä olisi yhtä vakavaa kuin mastodontin takaa-ajamaksi joutuminen. Ja vaikka yksinkertaisesti eläminen ja varantojen jakaminen tasapuolisemmin vaikuttaa hyvältä ajatukselta, eloonjäämismekanismi vaatii jokaista ottamaan itselleen enemmän. Nämä pyyteet mahdollistivat ihmisrodun lisääntymisen silloin, kun luonnonvaroja oli runsaasti ja väestöä vähän, mutta nyt halusta suojella itseään ja tyydyttää omat tarpeensa hintaa kysymättä alkaa tulla este koko planeetan elämälle."

Eli se, mitä todella pitää tehdä, täytyy aloittaa itsestään. Kun viha ja agressio ottavat vallan, on pysähdyttävä kysymään, mistä ne nousevat. Syyt voivat olla perustellut, mutta agressiosta nouseva toiminta tuota todellista muutosta sisältäviä lopputuloksia. On oltava rohkeutta pohtia mitä haluaa itsessään, yhteiskunnassaan ja maailmassa nähdä ja tehtävä töitä näiden asioiden eteen. Silloin, kun pelko, viha ja ahneus rajoittavat vaihtoehtoja minimiin, emme rakenna mitään, vaan keskitymme haalimaan suojaksemme tavaraa ja henkisiä muureja pitääksemme muut ihmiset loitolla.

Yhteiskuntamme vika on pohjimmiltaan hierarkia - se, että pelkäämme antaa muille mahdollisuuden toteuttaa itseään olettaessamme, että he kaappaavat meiltä vallan ja pakottavat meidät seuraamaan omia normejaan. Jos eläisimme jaetun vallan mallin mukaisesti, voisimme luottaa siihen, että niin kauan, kun emme vahingoita muita, kukaan ei voi kertoa meille kuinka meidän tulisi elämäämme elää. Kukaan ei voisi pakottaa meitä pitämään mustaherukasta, vaikka nautimme mansikoista.

Elämme kuitenkin hierarkiassa, jossa onneton kaksisataa ihmistä on valtuutettu päättämään puolestamme. Pelkäämme niin paljon sitä, että tuohon kahteensataan tuiskahtaa vääränlaisia ihmisiä tuputtamaan vääränlaisia arvojaan meille, että vihaamme, halvennamme, väheksymme, nimittelemme - emme keskustele, pohdi, ratkaise ja hyväksy.

Jokainen meistä on kohdannut näitä asioita elämässään. Oma valintamme on, jatkammeko näitä huonoja käytäntöjä eteenpäin, vai aloitammeko todellisen vallankumouksen itsestämme.

"En anna terroristien voittaa..."

sanoi Rauno Repomies.

Tähän on hyvä yhtyä. Asmo Maanselkä ja Päivi Räsänen ovat ottaneet oikeudekseen kailottaa omia mielipiteitään koko kansan tai ainakin kaikkien kristittyjen näkemyksinä homoista, vähemmistöistä ja väkivallasta. Voisin yhtyä vihamieliseen kiihkoiluun. Kirjoittaa rinta rottingilla siitä, miten me pakanat sentään ja paisutella oman elämänkatsomukseni erinomaisuudessa. Voisin esittää muutaman pisteliään kommentin kristinuskosta ja -uskovista sinänsä. Onneksi olen kuitenkin ottanut oppia Raunolta, enkä anna terroristien voittaa.

Asmo ja Päivi edustavat häviävän pientä vähemmistöä omassa enemmistöuskonnossaan. Sekulaarissa Suomessa he ovat jo marginaaliryhmää. Lietsoessaan hyväksymättömyyttä ja väkivaltaa kirjoittelullaan he ennen kaikkea yrittävät lisätä väkivallan määrää. Vain hölmö lankeaa ansaan ja jatkaa vastakkainasettelun linjalla.

Uskonnollinen suvaitsevaisuus on minulle elämän yksi ydinarvoista - siksi jokainen uskokoon viisautensa ja sydämensä valisemaan oppiin ja tulkoon onnelliseksi omalla tavallaan. Väittäisin kuitenkin, ettei sen paremmin Päivillä kuin Asmollakaan ole määritysoikeutta koko luterilaisen kristinuskon kenttään. Olen tavannut monenlaisia kristittyjä, eräs heistä jopa totesi, että minulla on kyky vetää puoleeni juuri niitä mukavimpia, joten käsitykseni kristityistä voi olla liiankin positiivinen. Hyvä niin. Kirjoitan mieluummin liiankin positiivisesta, kuin kyynistyneestä näkökulmasta. Jotenkin elämä näiden kristittyjen ystävien kanssa pyörii hyvin syvien kristillisten arvojen ympärillä - lähimmäisen rakkaus, rehellisyys, uskollisuus omalle näkemykselle, pelottomuus elämää ja sen ilmiöitä kohtaan - nämä arvot tekevät myös ystävyydestä syvää, luotettavaa ja mielekästä. Nämä ihmiset ovat niin vilpittömiä, että heidän seurassaan on jopa tällaisen pakanan helppo olla hitusen lähempänä omaa sieluaan.

Mutta surullista kyllä, tämä uskossaan vahvojen, tyytyväisten kristittyjen joukko on usein myös poliittisesti hiljaista - heidän näkökulmastaan ei saa repiviä otsikoita tai massiivista näkyvyyttä. Niinpä äänekkäämmät, ärhäkämmät ja äkäisemmät valloittavat näkemyksillään tilaa mediasta. Tällainen pakana havahtuu pohtimaan, josko kuitenkin se kovimmalla äänellä huutava, ulkoisia vihollisia metsästelevä kristitty olisi kuitenkin uskossaan heikoimmalla? "Jos uskoisin, minun ei tarvitsisi huutaa" toteaa Sampsa Lappainen kauan sitten lukemassani sarjakuvassa. Monesti se, joka etsii pahuuden ilmentymiä muista ihmisistä ei kovin hanakasti ole valmis kohtaamaan omaa ihmisyyttään, vajaavuuttaan ja "malkaa omassa silmässään." Niitähän ei perinteisen logiikan mukaan ole, jos joku on vielä syntisempi kuin itse.

"Jokainen meistä on syntiä tehnyt" totesi eräs kristillinen ystäväni "enkä ymmärrä, miksi joku synti pitäisi nostaa muita pahemmaksi." Kun hyväksyy oman ihmisyytensä, syntisyytensä, riittää sen pohtimisessa ja korjaamisessa työtä sen verran, ettei tule mieleen niin hanakasti muiden tekemisiin puuttua. Eipä kai se tuomitseminen noin muutenkaan ihmisten työtä ole, ellen nyt ihan väärin muista.

Sovussa elämisen ja muiden näkemysten ja kokemusten hyväksymisen paras puoli yhteiskuntarauhan kannalta on se, että silloin keskusteluun voidaan hyväksyä ihan kaikki näkemykset. Kun Asmo peräänkuuluttaa vähemmistön velvollisuutta painua näkymättömiin ja kuulumattomiin, jotta se voitaisiin hyväksyä, ei Asmo varmaan itse huomaa, että myös hänen äänensä edustaa suomalaisessa yhteiskunnassa marginaaliryhmää. Hänen oman logiikkansa mukaan myös hänen itsensä tulisi siis vaieta. Vain vähemmistöjensä oikeudet turvaavassa yhteiskunnassa myös Asmolla on lupa puhua - samoin jokaisella, koska pohjimmiltaan sitä kaivattua yhtenäiskulttuuria, jota milloin kukakin kertoo edustavansa, ei oikeasti ole olemassakaan.

Niinpä myös jokainen vähemmistön vaatimus tulla hyväksytyksi omana itsenään, täytyy lukea vaatimuksena nimenomaan juuri tähän. Ei vaatimuksena uudeksi keskinäisen samankaltaisuuden laiksi. Kyky rakastaa on siitä poikkeuksellisen hieno asia, ettei se sulje ulos muita tapoja rakastaa - päin vastoin, jokainen rakkauden tapa lisää koko maailman rakkauden määrää. Ja siinä on minusta hirvittävän vähän huonoja puolia.

(Huom. kirjoittaja määrittelee rakkauden kahden tai useamman aikuisen toisiinsa kokemaksi viehtymykseksi. Rakkauden tärkein kriteeri on molemminpuolisuus - siksi siihen ei voida lukea mukaan pedofiliaa, eläimiin sekaantumista tai raiskaamista - näissä vastapuolen halukkuus ei tekijää kiinnosta.)

Ajatuksia iltahämärästä aamunkoittoon

eli väsyneen iltahorinat.

Tänään on ollut "mun vissiin pitäisi" -päivä. Kaikenlainen puuhastelu on tuottanut jotenkin tuskastuttavan vähän tulosta - kuin olisi pitänyt saada vaan vielä enemmän aikaan. Sitä se on, kun pääsykoestressi helpottaa. Tuntuu siltä, että pänttäämisen jälkeen kaikki muu tekeminen on ihan saamatonta.

Kunnes sitten upotin kynteni multaan. Iltapäivä ja ilta menivät kasvimaalla. Papuja, sipuleita ja auringonkukkia istuttaen, kiviä nostellen, juuria repien. Kun voi upottaa kätensä multaan, ei yllättäen tarvitsekaan olla missään muualla eikä yrittää tehdä mitään muuta. Samaa lääkettä huomisellekin, arvelen. Olisi aika paljon yrttejä keräämättä talven varalle, kunhan tuon kasvimaan saisi kuntoon.

Mietin ilta-aurinkoa katsellessani, mitä ne tärkeät asiat mahtoivat olla, joista minun piti kirjoittaa vihaisena. IMF:n uusissa suosituksissa olisi kiukuttelemisen varaa. Israelin toiminta on röyhkeydessään käsittämätöntä.

Mutta nyt en vaan jaksa. Urheana apulaisena touhunnut lapsi nukkuu tuhisten. Koira makoilee myös voipuneena sängyllään. Aurinko kultaa koivunlehdet, värjää Jyväskylän taivaanrannan punaisen ja oranssin sävyillä. Lintujen iltasoitto on parhammillaan.

On helppo antaa auringon säteiden kulkea suoraan sydämeen saakka, täyttyä itsekin kultaisesta hehkusta. Mennä juuri tänä iltana nukkumaan ja antaa maailman tulla toimeen keskenään. Yhden päivän verran senkin on oltava luvallista. On kuunneltava metsän, maan, järven ja tuulten ääniä, poljettava paljaat varpaat lämpimään multaan, läiskittävä välillä hyttysiä. Silloin pysyy rehellisenä itselleen ja kiinni siinä elämässä, joka ruokkii, antaa voimaa ja kantaa maailman myrskyjen keskellä. Todellisuus on multaa kynsien alla, liiskaantuneita hyttysiä hiusten joukossa, märkä koira pallonsa kanssa, lapsen nauru ja laskeva aurinko. Niistä riittää yhdelle sielulle enemmän kuin kylliksi täytettä.

Mitä halusin siis sanoa, kysyy varmasti ensimmäinen kommentoija. En varmasti mitään erityisempää - tällaisena päivänä pitäisi osata vaieta vain ja nauttia. Mutta toisaalta, kun kaikki on näin valtavan kaunista, tuntuu kuin koko sielu laulaisi. Eikä silloin voi olla hiljaa. Jos voisin, lähettäisin teille pihlajan kukkien tuoksun illan kultaisessa valossa, lintujen iltasoiton ja saapuvan yön viileyden helteisen päivän jälkeen. Maailma on kaunis, niin valtavan kaunis, aina kun maltamme pysähtyä sitä katsomaan. Se täyttää sielun ääriä myöten, antaa onnen tulvia yli. Ja ihminen tarvitsee kauneutta, kuin ruumis tarvitsee ruokaa. Ilman sitä nääntyy olemattomiin.

Ehkä ilta tuo vielä joskus vuohien mäkätystä lounaistuulessa, lapsikatraan nopeasti syttyvää naurua, syreenin ja nuotion tuoksua. Sitä odotellessa parveke ja ilta-aurinko yli nukahtavan Jyväskylän saavat riittää.

Kunnia ja oikeudenmukaisuus

eli kuinka elää pakanana nyky-yhteiskunnassa.

Kuten moni pakana, otan kantaa siihen, etten puhu muiden pakanoiksi itsensä lukevien puolesta. Tämä on henkilökohtainen, joskin pakanallisiin arvoihin ja päättelyn pohjautuva kirjoitus. Se tulisi lukea pikemminkin henkilökohtaisena näkökulmana, kuin yleispakanallisena julistuksena.

Moni pakana uskoo sisäsyntyiseen kunniaan - sellaiseen itsearvostukseen, joka vaatii kantajaltaan tietoisia, muita kunnioittavia valintoja. Tämä luo karman lain ja esittää sen välittömänä seurauksena ihmisen teoista. Toimiessaan sisäisesten arvojensa (tai, kuten meillä sanotaan, todellisen tahtonsa) mukaisesti, ihminen rakentaa kuvaa itsestään luovana, arvostettava toimijana. Toimiessaan väärin, rangaistus ei tule jumalilta, vaan on välitön - ihmisen kuva itsestään toimijana muuttuu. Valehtelun ja luottamuksen pettämisen rangaistus on välitön - luottamus itseen toimijana vähenee, omat sanat ja lupaukset muuttuvat arvottomiksi, menettää kunniansa julmimmin - omissa silmissään.

Moni pakanallinen kirjoittaja kuvaa sisäistä arvoa sanalla integrity (= eheys, rehellisyys, lahjomattomuus, rikkomattomuus). Yhden sanan käännös on selvästi vaikea, koska termillä tarkoitetaan yhtä aikaa lahjomattomuutta ja koskemattomuutta. Sen viittaussuhde tässä tapauksessa on selvä - rikkoessaan sisäistä oikeudenmukaisuuttaan vastaan, ihminen rikkoo myös itsensä.

Tätä taustaa vasten peilaten nyky-yhteiskunta asettaa huomattavan haasteen. Tulisi elää tietoisena valintojensa vaikutuksista ja sellaisella tavalla, että valinnat toteuttavat tätä sisäistä tinkimättömyyttä. Kuitenkin tietoisten valintojen tekeminen on tehty erittäin vaikeaksi. Etäännyttämällä ihminen elinympäristönsä välttämättömien materiaalisten asioiden tuotannosta on vaikeutettu ihmisen mahdollisuutta valita. Toisaalta yksiarvoistuva yhteiskunta tuntuu kiinnittävän yhä vähemmän huomiota monimuotoisuuteen, runsauteen ja vaihtoehtoihin. Karuimmin tämä ilmenee ihmisten ajattelussa - ihmisten arvot, makutottumukset ja ajattelut ovat yksipuolistuneet siten, että monessa totalitäärisessa järjestelmässä vallitsi laajempi ajatusten, ajatusmallien ja arvojen kirjo. (Räikein esimerkki lienee se, että verrattaessa -30-luvun Saksaa, nykyinen eurooppalainen ajattelu on keskenään samankaltaisempaa, kuin saksalaisten ajattelu tuolloin.)

Nykyinen valinnanvapauden yhteiskunta on silmänlumetta. Marx kirjoitti aikanaan, että yhteiskuntamallin perusteen muodostaa sen talousmalli - ei suinkaan sen pintapuolinen hallintamalli. Elämme yhä otettaan tiivistävässä kapitalimissa, joka ulottuu tämän maailman jokaiseen kolkkaan. Etääntynyt, vain omaa hyvinvointia tuijottava ajattelutapa on yksi tämän yhteiskuntamallin sekä seurauksia, että sitä ylläpitäviä voimia. Meidän pitäisi oikeistolaisten politiikan teoreetikoiden mielestä elää avoimessa ja maksimaalisen vapaassa yhteiskunnassa - silti muistutamme toinen toisiamme päivä päivältä enemmän. Pesemmekö siis omat aivomme? Vapaasti valittu itsekkyys puree ihmisten ajatteluun lujemmin kuin mikään pakottamisen muoto.

Pakanan kannalta tällainen tarkoittaa oman itsen kadottamista - puhutaan jopa sielun menetyksestä. Todellinen tahto tarkoittaa niitä syviä arvoja ja päämääriä, joita meillä on itsemme ja ympäristömme suhteen. Niiden kadottaminen on itsensä kadottamista pahimmillaan. Kun meidät on etäännytetty valintojemme seurauksista, kannamme niistä silti vastuun menettämällä sen, mikä meissä itsessämme on todellisinta ja arvokkainta. Hävitämme oman luovuutemme, kykymme valita, määritellä ja arvostaa itseämme aktiivisina toimijoina. Jokaisella kerralla ostaessani vaatteen, jonka on ommellut kymmenvuotias nälkäpalkalla, menetän palan sieluani. Jokainen aseiden ostoon käytetty minun maksamani veroeuro vie palasen minua, joka haluaisi uskoa ihmisiin ja solidaarisuuteen. Kulkiessani kerjäläisen, leipäjonon tai muun köyhyyden ja eriarvoisuuden ilmentymän ohi kadulla oma ihmisarvoni kutistuu. (Eikä tämä ongelma poistu kieltämällä, vaan puuttumalla rakenteisiin, jotka näin syvää pahoinvointia aiheuttavat.)

Kapitalistisella järjestelmällä on muutamia hokemia, joita toistetaan väsymykseen saakka. Liike-elämän voitot poikivat hyvinvointia kaikille. Markkinat ohjaavat itseään kohti halvempaa, vapaampaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Markkinoiden vapauttaminen tarkoittaa työtä ja toimeentuloa lisääntyvälle joukolle ihmisiä.

Nämä kaikki ovat osoittautuneet valheiksi. Globaali kapitalismi on johtanut syvenevään eriarvoisuuden kasvuun, luonnon ennennäkemättömään tuhoutumiseen, yhä kiihtyvämpiin konflikteihin hupenevista luonnonvaroista, ihmisten joukkopakoihin sotatantereilta ja ilmaston lämpenemisen elinkelvottomiksi muuttaneilta alueilta. Mitä radikaalimmin kapitalistinen järjestelmä on ajettu läpi, sitä varmemmin se on poikinut kunkin maan väestön pääosan putoamisen köyhyysrajan alapuolelle, lukutaidon romahtamisen, elinajanodotteen putoamisen (väkivaltaisimmillaan puoleen aiemmasta) lapsi- ja synnytyskuolleisuuden nousun jne. (Tästä esimerkkeinä Chile, Sri Lanka, Irak, Argentiina, Jugoslavia, Honduras, Guatemala, Nicaragua jne.) Siirryttäessä yhteisestä omistuksesta korporatiiviseen malliin, ihmiset eivät menetä pelkästään oikeuttaan osallistua päätöksentekoon - he menettävät myös palkkansa, sosiaaliturvansa, terveydenhuoltonsa, koulutuksensa ja usein myös henkensä, mikäli uskaltavat nousta vastustamaan muutoksia.

Pakanana haluan elää maailmassa, jossa tiedän, mistä leipäni, voini ja juustoni ovat kotoisin. Haluan elää maailmassa, missä ihmisille maksetaan työstään sellaista palkkaa, että heidän elantonsa on turvattu. Haluan elää maailmassa, missä oma toimintani ei aiheuta äärimmäistä köyhyyttää, saastumista ja pahoinvointia jossakin omien silmieni kantomatkan ulkopuolella. Rehellisesti oman sielunrauhani vuoksi vaadin turvallista, tasa-arvoista ja monipuolisesti rikasta maailmaa, jossa valtavan tuotantokapasiteettimme luoma hyvinvointi jaetaan reilusti kaikkien kesken.

Kapitalismi on luonut kafkalaisen kauhun maailman, jossa näennäisesti tietämättömät ihmiset elävät sokeina toinen toistensa hädälle. Tai kuten eräs kahden lapsen äiti totesi New Orleansissa Katriina-hurrikaanin jälkeen evakuointikeskuksessa: "Eivät he sokeita ole vaan pahoja. Ei heidän silmissään mitään vikaa ole." (lähde)

Kapitalismi turruttaa meidät tavarapaljoudellaan, jotta lakkaisimme kuuntelemasta oman sisäisen olemuksemme ääntä - sen vaatimusta oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Sen kaipuuta tilaan, jossa jokaisen ihmisen myötäsyntyinen itseisarvo on ehdoton, missä Luontoäidin pelastaminen nousee pankkien rahoittamista tärkeämmäksi arvoksi, missä ihmislajin säilyvyys muiden tämän niin rikkaan maailman eliöiden rinnalla on kaikkien yhteinen huoli.

Pakanana ja noitana sanon, ettei kapitalismi muuta muotoaan maalaamalla sitä uusilla väreillä - edes trendikkään vihreäksi. Maailma voidaan pelastaa vain, jos sitä tuhoava yhteiskuntajärjestelmä uskalletaan asettaa kyseenalaiseksi ja haastaa uusilla yhteisen elämän ratkaisuilla. Ei vain siksi, että siitä kärsisi joku muu jossakin muualla, vaan siksi, että lopulta se vie ihmisarvoisen elämän jokaiselta siihen osallistuvalta ja tuhoaa lopullisesti tämän ainoan kodin, jonka ihmissuku tuntee.

Naisen kasvot

- kohti menestyksellisempää vuorovaikutusta ja monipuolista kunnioitusta.

Olin kirjoittaa molemminpuolista, mutta viime hetkellä oivalsin, että se edelleen pohjaa vastakkainasetteluun. Halusin kirjoittaa nimenomaan monipuolisesta kunnioituksesta - sellaisesta, joka tunnistaa ja hyväksyy monenlaisia tapoja olla ja ajatella.

Miksi kaikki sitten lähtee liikkeelle naisen kasvoista?

Olen huomannut, että nämä naiseuteen ja sen ilmenemiseen liittyvät keskustelut nostavat aivan hurjia tunteita. On monia kirjoittajia, jotka kokevat oikeudekseen leimata, haukkua, halveksia, vain siksi, että ovat jonkun toisen kanssa eri mieltä. Se tuntuu murheelliselta - se ei luo mitään uutta. Ei oivalluksia, ei näköaloja. Se vain entisestään syventää vanhoja vastakkainasetteluita, repii auki vanhoja haavoja, uusintaa kaunoja, jotka olisivat muuten jo unohtuneet.

Sitten aloin ajatella kaikkia elämäni naisia - moninaista joukkoa sukulaisia, ystäviä, pihapiirin ja elämänpiirin naisten moninaista joukkoa. Raha ei koskaan ole pitkiä aikoja taskuissani viihtynyt, mutta ystävien suhteen olen aina ollut rikas. Nyt huomasin sen, kuinka moninaisina näyttäytyvät naiseuden kasvot, jos sitä tarkastelee tällaisella pienellä otannalla. Muita naisia vastaan sitä usein omaa olemistaan peilailee, miettii yhden jos toisen tapaa olla nainen ja vertaa omaan. Jaa, tuo tekee noin ja on tyytyväinen. Tuo toinen toisella tapaa ja tuntuu myös löytävän oman onnensa.

Keskustelu naiseudesta on ollut luontevaa jatkoa monelle muulle keskustelulle. Törmään nopeasti tilanteeseen, jossa ihmiset säikähtävät ajatusta vapaasti valittavasta identiteetistä. Ihmisten tulisi olla toistensa kaltaisia tai ainakin helposti luokiteltavissa. Femakkolesbo saa osata ajaa rekkaa ja neitihomo kaunistautua, mutta jos ihan tavallinen nainen haluaa rikkoa rooliodotuksensa, hän on nopeasti huono nainen - poikkeus, jota ei voida ottaa lukuun, kun naiseudesta puhutaan.

Jo tämä on mielestäni väkivaltaa. Ihmisellä tulee itsellään olla ensimmäinen ja viimeinen sana omaan identiteettiinsä ja sen ilmaisemiseen - olivat ilmaisun keinot sitten pukeutumista, työtä, puhetta tai vain yksinkertaisesti olemista. Väkivallaton vuorovaikutus lähteen oivalluksesta, kuinka jokaisen olemisen tapa ja identiteetti on hyvä sellaisenaan. Minulla ei ole velvollisuutta määritellä muiden olemista, eikä toisaalta tarvetta yrittää itse sopia minulle sopimattomaan muottiin.

Yhteiskuntamme rakenne on tiivistyvä - ihmiset keskittyvät asumaan yhtä tiheämmin rakennetuissa kaupungeissa, työskentelevät rinta rinnan kymmenien, ellei satojen työtovereiden kanssa. Lukutaidon rinnalle selviytymisstrategioiden joukossa ovat ehdottomasti nousemassa vuorovaikutustaidot. Parempaa, väkivallattomampaa ja yhteisöllisempää yhteiskuntaa voidaan tavoitella vain, jos opimme tulemaan keskenään toimeen. Keskustelemaan, vaikuttamaan ja pohtimaan tavoilla, jotka ovat rakentavia.

Ratsastuksenopettajani kertoi kurssillemme, että ratsastus on suhde hevoseen ja sen ensimmäinen ehto on kunnioitus. Tämä pätee yhtä hyvin myös ihmisiin - kunnioitus sekä yhdistäviä, että erottavia asioita kohtaan, kunnioitus toisen valinnan vapautta ja tahtoa kohtaan. Hyväksyntä, että vaikka katsomme asioita eri tavoin, voimme istua samassa pöydässä yhtä arvokkaina etsimässä keskustellen sitä punaista lankaa, välimaastoa, jossa näkemyksemme kohtaavat.

Ihmisten välinen viisaus nousee yrityksestä ymmärtää toista tämän omista lähtökohdista. Olla menemättä mukaan riitoihin, vaan ymmärtää, mikä verenpaineen nostaa ja sitten purkaa tilanteen. Liian monesti unohtuu, että jokainen sana, teko ja katse voi rakentaa joko ratkaisua tai syventää kriisiä. Oikeutetussa vihassamme olemme usein sokeita sille, että se käytös, joka loukkasi meitä, aiheuttaa saman haavan siihen, johon me sitä jatkamme.

Jos hetkeksi astuu tilanteesta ulos ja pohtii, miksi ja mistä lähtökohdista joku ihminen on jotakin mieltä, näkee usein syvemmälle, kuin kiistan pelkkiä sanoja kuunnellen. Ymmärtäää ihmistä tämän omista lähtökohdista tarkoittaa myös kuulluksi tulemisen turvaamista. Usein kuuntelemme huonosti. Oletamme ymmärtävämme puolesta sanansta, katkaisemme toinen toistemme lauseet kesken, puhumme päälle. Kun pitäisi kuunnella syventyen, pohtien ja avoimena. Minä tiedän jo, mitä tarkoitat, vesittää kaikenlaisen viestinnän alkuunsa. Usein olemmekin vuorovaikutustilanteissa oman, sisäisen dialogimme pauloissa niin kovin, ettemme malta kuunnella, mitä toinen on sanomassa. Keksimme vasta-argumentteja, ennen kuin olemme ehtineet miettiä, miksi joku asiaansa esittää tai edes kuunnella loppuun.

Naisena elämiseni syvin dilemma on ollut pysyä niin pehmeänä, että ihmisten olisi läheisyydessäni helppo olla, mutta toisaalta olla riittävän kova, pitämään kiinni omasta oikeudestani määritellä omaa olemistani. Kenties tärkein raja on siinä, että ymmärtää, mikä on minua ja mikä on jonkun muun. Jokaisella on lupa omaan olemiseensa, mutta minua sopii määritellä ja rajoittaa vain minun itseni.

Olin aika lähellä kirjoittaa tähän puolustautuvaan sävyyn pukeutumisestani ja omasta olemisestani. Mutten usko, että sillä varsinaisesti on mitään tekemistä itsensä keskutelun kanssa. Eivät muutkaan siihen osallistujat näytä kokevan velvollisuudekseen kuvata pukeutumistaan, lahjakkuuksiaan tai suhdettaan muihin ihmisiin oikeuttaakseen osallistumisensa tähän keskusteluun.

Elämä on valtavan monimuotoinen ja kaunis - niin on myös ihmisen luovuus. Kun se yritetään puristaa luonnottomiin rajoihin, kahlita stereotyyppeihin ja hallita pelolla, ulos määritelyllä ja suoranaisella haukkumisella, luovuus, ilo ja todellinen kohtaaminen menetetään. Kunnioittaakseen maailman syvintä luonnetta, olisi viisain rakastaa monimuotoisuutta, monitahoisuutta ja moninäköisyyttä arvoina sinänsä - ihmisyyttä, vapautta ja jokaisen itsemääräämisoikeutta edistävinä arvoina. Kenties sellaisina arvoina, jotka antavat myös arvostajalleen luvan hengittää hieman vapaammin.

(Tästä kertoo myös blogissa aiemmin julkaisemani Tuomas Riiminiekka, joka ehdottomasti kannattaa lukea. Se kun ei ole alun perin minun näppäimistöstäni. Vain käännös on käsialaani.)

Sosialistifeministin muistelmat

eli minkälaiseen tasa-arvoon mielestäni tulisi pyrkiä ja mistä se koostuu?

Ilahduin sosialistifeministi-nimityksestä niin suuresti, että päätin ryhtyä heti käyttämään sitä itsestäni. Yhdistettyinä nuo kaksi sanaa melkolailla kiteyttävät sen, mitä koen olevani. Kenties lisäyksellä "noita." Eli siis sosialistifeministinoita tai ehkäpä noitanainen ja sosialistifeministi. Odotan innolla myös "sosialisti-noidan" leimaa, niin onneni olisi täydellinen.


"Miehet varokaa, joka nurkan takana voi piillä feministi!"
Lauloi jo jokunen vuosi takaperin ihanainen Kitkerät Neitsyet. Mikä ja minkälainen se feministi sitten on?

"Kun mätäpaise puhkeaa
esiin ryömivät karvaiset naisasianaiset
ne haluavat lapsillesi pahaa
he ovat ihmiskunnan hylkytavaraa"

Näin runoillaan Kitkerien Neitsyiden Feministirockissa. Edellisen, naisten ja miesten erilaisuutta käsittelevän kirjoituksen kommenteissa tuli aika hyvin esille, että hyvin samanlainen kuva on vallitsevana myös monen kommentoijan mielikuvituksessa.

Feminismissä eletään nykyisin kolmannen aallon kautta, jossa ei enää voida luontevasti puhua vain yhdestä feminismistä - liberaali-, radikaali, postmoderni-, eko-, queer-, ja jopa kyberfeminismi unohtamatta tietenkään lukkarinrakkauttani nauttivaa anarkofeminismiä, ovat kaikki luoneet oman katsantokantansa sukupuolta, tasa-arvoa ja yhteiskuntaa käsitteleviin kysymyksiin. Niinpä erilaisia ajatuspolkuja ja -sisältöjä lienee yhtä monta, kuin feministeiksi lukeutuvia ihmisiäkin.

Täällä ihmiskunnan hylkytavaran joukossa minä ammennan ajattelussani vaikutteita monestakin feminismin suunnasta - pidän tätä moninaisuutta rikastavana, ilahduttavana ja näköaloja avaavana. Postkoloniaali feminismi räjäytti tajuntani, queer-tutkimukseen tutustuminen ilahdutti aikanaan naistutkimuksen luennolla. On monenlaisia tapoja kokea heteronormatiivisen yhteiskunnan paino - omani ei olekaan edustava. Oli paljon helpompi päästää irti mustavalkoisesta "kaikki miehet ovat sikoja" -ajattelusta, kun oivalsi kuinka paljon yhteiskunta rajoittaa myös miesten elämää juuri siksi, että naiselliset piirteet ovat niin kovin kiellettyjä ja hyljeksittyjä. (Ystäväni antoi tästä esimerkiksi sen, että saadakseen kokemuksen syrjinnästä miehen ei tarvitse kuin meikata tai pukeutua hameeseen - molemmat mielletään naisten maailmaan kuuluviksi asioiksi ja molempien vuoksi voi mies saada turpaansa kadulla.)



"Jos nainen ei saa kunnon panoa
hän voi alkaa kiinnostua yhteiskunnasta."

Olen ollut pienestä pitäen hyvin yhteiskunnallinen. Epätasa-arvo, sorto ja yhteiskunnallinen vääryys ahdistavat minua - toisaalta olen aina ajatellut, että jokaisen teot, ajatukset mielipiteet muodostavat tämän yhteiskunnan. Sen muuttamiseen tarvitaan oivalluksia ja joukkovoimaa - mutta kipinästä se metsäpalokin voi syttyä. Joskus riittää, kun yksi sanoo riittävän topakasti. Siitä saavat aremmatkin voimaa puhua omien oikeuksiensa puolesta.

Tasa-arvon vaatiminen yhteiskuntaan on pohjimmiltaan yritystä vapauttaa yksilön luovuus ja itsemääräämisoikeus. Silloin jokainen saa olla ja elää kuten haluaa, meikata tai olla meikkaamatta, korjata autoja tai virkata ihan omien kutsumustensa ja taipumustensa perusteella kuten haluaa. Usein tähän vastataan, että sukupuoliroolit eivät sido meitä valitsemaan harrastuksiamme nytkään. Väittäisin kuitenkin muuta - jos jo pienestä pitäen tyttöjen tulee pukeutua prinsessoiksi ja leikkiä nukeilla, kun taas poikien kuuluu ajella leluautoilla ja kiipeillä puissa - istuu sukupuolinormittava kasvatus hyvin syvässä. Naiset heräävät huomaamaan kiinnostuksensa auton vaihteistoon usein myöhemmin - on ensin laitettava luvan kanssa nuket syrjään ja se voi osoittautua vaikeaksi.

Toisaalta naisten "miehisiä" harrastuksia ei vieläkään katsota hyvällä. Montako miestä kutsutaan autokoulussa "prinsessaksi" tai "keijukaiseksi"? Minua kutsuttiin ja voi taivas, kuinka se ärsytti. Kysymyksiini vaihteiston ja moottorin toiminnasta vastattiin "Ei sinun, kulta-pieni, tarvitse tietää. Sun täytyy osata vain ajaa." Otin sitten itse selvää, koska en halua olla tekemisissä kapineiden kanssa, joiden toimintaa en ymmärrä.

Tieto on valtaa ja sen jakaminen hallintaa. Kun naiset suljetaan tekniikkaan liittyvien harrastusten ulkopuolelle, voidaan ylläpitää ajatusta siitä, etteivät naiset niitä osaa tai ymmärrä. Väitän kuitenkin, ettei testosteronia haukkaamalla voida muuttaa naista autonasentajaksi. Juuri tällaiset tiedot ja taidot ovat nimenomaan opittuja, eivät biologian ohjaamia.


Tasa-arvo on tasapäistämistä, kaikkien pakottamista heteromiesten kaltaisiksi!

Enpä usko. Tasa-arvo on ominaisuuksien vapauttamista "naisellinen" - "miehekäs" -dikotomiasta. Se poikii myös ihmisten vapauttamisen rooliodotuksista, joita sukupuoli tuo tullessaan. Hyvä nainen voi olla autonasentaja. Hyvä mies voi olla lähihoitaja. Samoin voidaan minusta aiheellisesti vaatia lempeyden, sosiaalisuuden, ulkonäöstä huolehtimisen, hameeseen pukeutumisen ja korkokenkien käytön heikkouteen samaistamisen lopettamista. Silloin kuka tahansa voi tehdä ulkonäkönsä, ammattinsa, harrastustensa ja opiskeluidensa suhteen juuri sellaisia valintoja, kuin itse haluaa.

Valtakulttuurilla on myös paljon opittavaa naisten keskinäisen kanssakäymisen muodoista. Moni nainen samaistaa hierarkian ja sorron toisiinsa. Naiset luovat keskenään usein tasa-arvoisen kanssakäymisen muotoja, verkostoja, pikemmin kuin perinteisiä hierarkisia pyramideja. Kenties tämän yhtä arvokkaana pitämisen kokemuksen voisi siirtää myös työmaailmaan? Se loisi aivan uusia vuorovaikuttamisen tapoja työpaikoille, opiskeluympäristöihin ja kenties myös koteihin.

Jo nyt pahoinvointi työelämässä on valtavaa. Moni kokee olevansa vaikutusvallaton, äänetön kone, osa jotakin suurempaa järjestelmää, jonka toiminta ja prosessit ovat sekä käsittämättömiä, että näkymättömiä. Verkostomalli organisaatiorakenteessa, tasa-arvoisuus työtekijöiden ja työnjohtajien kesken, tunneosaamisen lisääminen johtajistossa olisivat kaikki tervetulleita muutoksia. Törmäsin ajatukseen siitä, että heikompia tulisi karaista, jotta he pärjäisivät hierarkisessa työelämässä - kenties pakollinen armeija tai armeijan kaltainen palvelus kaikille, jotta tottuisivat olemaan käskytettävinä. Tähänkö on tultu? Järjestelmä koetaan niin muuttumattomaksi, että vaikka sen väkivalta on ilmeistä, koetaan tarvetta syyllistää ongelmista ihmisiä, kuin muuttaa järjestelmän luonnetta? Olemme todella aivopesseet itsemme, ellemme näe, että ihmisiä murtavan järjestelmän vika on nimenomaan järjestelmässä, ei ihmisissä.

Haluan nähdä maailman, jossa ei esitetä kysymyksiä, kuten "Mikäs mies sä muka olet, jos..?" tai "Oletko sä joku lesbo, kun ..?" Haluan nähdä maailman, jossa jokaisella on lupa toteuttaa taipumuksiaan, kiinnostuksiaan ja lahjakkuuttaan ilman leimaamisen, häpeän ja henkisen sekä fyysisen väkivallan pelkoa. Haluan nähdä maailman, jossa inhimillistä lahjakkuutta, kauneutta ja monimuotoisuutta kunnioitetaan itseisarvoisina - tekijän tai kokijan sukupuolesta riippumatta.

Täydelliseen on aina pitkä matka, eikä sitä koskaan saavuteta. Elämä on muutosta ja muutoksen pysähtyessä tulee kuolema. Siksi on aina pidettävä silmänsä auki. Kuten postkoloniaalin teoria osoittaa, usein lähtökohtaisestikin tiedostava teoria luo usein tietämättään omat ulkopuolisensa, äänettömänsä. Siksi yhteiskunnan rakentamiseen tarvitaan mahdollisimman monta ääntä ja kenties myös se hiljaisuuden kaiku - alati läsnä oleva ymmärrys siitä, että muutos on tarpeen. Silloin voimme toivoa, että äänettömien joukko kutistuu kutistumistaan.

Ihmisoikeustaistelija Jyri Jaakkola murhattu Meksikossa!

Surullinen uutinen saavutti Suomen Oaxacasta, Meksikosta. Jyri Jaakkola oli pitkän linjan ympäristö- ja kehitysaktivisti. Hän oli mukana muun muassa maailmankauppaliikkeessä, Uusi Tuuli ry:ssä ja Hyökyaalto-ryhmässä.

Jyri Jaakkola oli Meksikossa Uusi Tuuli ry:n ja SIPAZin tehtävissä. Hän oli matkalla autonomiseen, paikallishallinnon tukemien puolisotilaallisten joukkojen ahdistelemaan San Juan Copalan kylään ihmisoikeustarkkailijan ominaisuudessa. Karavaaniin osallistui paikallisten järjestöjen ja liikkeiden edustajia kansainvälisten tarkkailijoiden tukemana.

San Juan Copalan kunta elää puolisotilaallisten joukkojen piirityksessä. Paikallishallinto tukee joukkoja. Kunnan lapset eivät tammikuun jälkeen ole päässeet kouluun. Lisäksi valot on katkaistu, eikä yhteisöllä ole juomavettä eikä terveydenhoitajia. Sitä ahdistelevat jatkuvasti puolisotilaalliset joukot, jotka ovat pystyttäneet tiesulun aivan kaupungin ulkopuolelle. Matkalla karavaani joutui tiesulkuun. Puolisotilaalliset joukot hyökkäsivät karavaanin kimppuun ja ampuivat kaksi ihmistä, Jyri Jaakkolan ja meksikolaisen Beatriz Alberta Carino Trujillon. Ihmisiä myös haavottui ja katosi hyökkäyksessä.

Tatjana Markus Sipaz -järjestöstä painottaa iskun olevan vain oire laajoista yhteiskunnallisista ongelmista Etelä-Meksikossa.

– Valtio ei yhtäältä pysty takaamaan ihmisille elämisen perusteita. Toisaalta erityisen heikossa asemassa olevien alkuperäiskansojen autonomiapyrkimykset, tahto päättää itse omista asioistaan, halutaan tukahduttaa.

Helsingissä Meksikon suurlähetystölle ja Turussa Estelle-laivalle torstaina klo 15 kokoontuvat mielenosoittajat haluavat kunnioittaa surmattujen muistoa ja vaatia murhaaja Ulises Ruizin hallitusta lopettamaan kaikki puolisotilaalliset hyökkäykset Triquin alueella sekä ryhmien aseistamisen ja suojelemisen. Lisäksi Suomen tulee vaatia ja varmistaa, että Meksikon viranomaiset tutkivat tapauksen. Suomen on myös tehtävä aloite totuuskomission perustamisesta alueen konfliktin ymmärtämiseksi ja ratkaisuehdotuksen tekemiseksi.

Ne meistä, jotka eivät pääse tänään Helsinkiin, voivat yhtyä omaisten ja yhteistyökumppaneiden suruun sytyttämällä kynttilän illalla ikkunalleen. Osallistua voi myös vaatimalla asian perusteellista selvittämistä - vaatimukset voi lähettää kirjeenä osoitteeseen Meksikon suurlähetystö, Simonkatu 12 A, VII krs, 00100 HELSINKI tai sähköpostilla: mexican.embassy(at)welho.com Asiasta voi olla yhteydessä suoraan myös ulkoministeri Alexander Stubbiin tai ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyryseen. Ulkoasiainministeriön osoite on Ulkoasiainministeriö, PL 176, 00023 Valtioneuvosto ja sähköpostiosoitteet ovat muotoa etunimi.sukunimi @ formin.fi

Lisää tietoa aiheesta löytyy näiden linkkien kautta:
* http://www.vallankumous.org/blogi/2010/04/28/murha-oaxacassa/
* http://takku.net/article.php/20100429003617763
* http://tiedonantaja.fi/2010-29-4/suomalainen-aktivisti-surmattiin-m...
* http://toinenmeksiko.wordpress.com/
* http://www.facebook.com/event.php?eid=114839085217419#!/event.php?eid=114839085217419
* http://fifi.voima.fi/artikkeli/Vapaakaupan-uhrit/3460

Kuinka luodaan uutta toivoa

eli järjestelmän kriisistä kohti demokraattisempaa, tasa-arvoisempaa ja vapaampaa yhteiskuntaa.

Jyväskylän kaupunki tiedotti viestimille 16. 4. Keski-Suomen johtava kihlakunnansyyttäjä Martti Porvali tehneen tutkintapyynnön poliisille Jyväskylän kaupunginjohtajan Markku Anderssonin ja Jyväskylän Energian entisen hallituksen puheenjohtajan Timo Fredriksonin joulukuussa 2004 allekirjoittamasta kirjeestä Fortumille. Porvalin mukaan kirje saattaa täyttää kiristyksen tunnusmerkit.

Anderssonilla on luonnollisesti tukenaan koko kaupungin virkakoneisto, lakimiehestä alkaen. Kaupunki kertoo samassa tiedotteessa, ettei katso "Anden" viranhoidon häiriintyneen.

Länsimaiseen politiikkaan on astunut pysyväksi osaksi täydellinen mädännäisyys. Poliitikot ottavat vastaan lahjuksia, ajavat rahoittajiensa asioita tavallisen kansan sijaan, tekevät suurempia ja pienempiä rötöksiä, loikkailevat puolueesta toiseen, kääntävät takkiaan ja syövät sanojaan. Kiinni jäätyään he heittäytyvät marttyyreiksi - nopeasti puhutaan "ajojahdista" ja siitä, kuinka kamalaa onkaan. Aika harva tunnustaa virheensä, pyytää anteeksi tai edes oppii mitään. Mitään muuta, kuin peittämään jälkensä paremmin.

Yhteiskunnan kehitys itsekkäiden poliitikkojen ohjauksessa on johtanut yhä eriarvoisempaan, epädemokraattisempaan ja vaarallisempaa maailmaan kansalaisille. Yhä laajemmassa mitassa ajetaan palveluiden yksityistämistä, viisveisataan ihmisten hyvinvoinnista, työväen oikeudesta määritellä omia työehtojaan, luonnon ja sen kautta koko ihmiskunnan selviytymisestä.

Olemme juuttuneet lyhytnäköisen itsekeskeisyyden kierteeseen, johon hallituspuolueet tarjoavat ainoaksi lääkkeeksi ihmisten yhä syvempää itsekkyyttä. Miksipä yhteiskunnallisilla asioilla olisi merkitystä, jos edes omassa pöydässä on ruokaa? Miksipä muiden kärsimys pysäyttäisi, jos edes tänä iltana oma perhe on turvassa?

Elämme kuitenkin yhä kutistuvassa maailmassa, jossa jokainen ihminen on yhdistettävissä kuuden ihmisen ketjulla kehen tahansa toiseen. Emme voi elää kuin olisimme toisistamme riippumattomia saarekkeita - elämme niin tiiviisti punotussa elämän verkossa, että jokainen tekomme vaikuttaa niin sademetsiin Amazonissa, nälkää näkevään lapseen pakolaisleirillä kuin siihen naapurissa asuvaan työttömyyseläkeläiseen, paperitehtaan duunareihin ja ahtaajiin saakka. Me olemme yksi kansa, epätoivoa hipovalla matkalla halki avaruuden tällä yhä sinisellä planeetalla. Vain pitämällä toinen toistemme puolta, voimme selvitä.

Kapitalismi on tullut tiensä päähän - muutamassa sadassa vuodessa se on lähes tuhonnut inhimillisen elämän ehdot planeetallamme, ajanut pääosan planeeta asukkaista äärimmäiseen kurjuuteen, rakentanut sorron ja väkivallan koneistoja lähes jokaiseen maahan, jonka asema on ollut heikentynyt, tuottanut käsittämättömät määrät sotaa ja tuhoa. Kun sen pankkijärjestelmä viimein romahti, syydettiin sen pelastamiseen miljardeja rahaa. Mutta kun ihmiset tai tämä maailma pitäisi pelastaa, pieninkin investointi tuntuu olevan liian kallis. Evo Morales sen sanoi: "Jos ilmasto olisi pankki, se olisi jo pelastettu."

Yksilön onni muiden kustannuksella on illuusio, joka on juuri kohdannut päivän kirkkaan, läpitunkevan valon. Me ihmiset emme kestä sitä yhteiskuntana, eikä maailma kestä sitä. Elonkehä on liian pieni kasvavalle ahneudelle. Ainoa keino on viedä luontainen itsekkyytemme yhden askeleen pidemmälle - pitkän aikavälin itsekkyydeksi. On lukuisia päätöksiä, joilla voimme pelastaa maailman ja itsemme. Ne vaativat uhrauksia nyt, mutta antavat meille elinkelpoisen planeetan tulevaisuudessa. On itsekästä vaatia lähipalveluiden säilyttämistä - omatkin hampaani hoidetaan lähihammaslääkärissäni. On itsekästä kokoontua Kööpenhaminaan vaatimaan järjestelmänmuutosta elävän planeetan turvaamiseksi - sillä turvaa myös oman ja lastensa elämän.

Tarvitsemme kokonaan uuden arvion toivosta - henkilökohtaisen menestymisen toivo on korvattava toivolla yhteisestä toivosta, sellaisen maailman toivosta, missä jokaisen on turvallista elää. Sellaisen maailman, jota rakentavat ihmiset, jotka tietävät, että eräänä päivänä heidänkin osansa saattaa olla oman yhteiskuntansa heikoimpana. Vain sellaiset ihmiset osaavat rakentaa turvallista, tasa-arvoista maailmaa. Vain töissä hionneet, laskujen maksun kanssa kamppailleet, lapsia hoitaneet ja ihmisinä kokeneet ihmiset voivat tietää, mitä elämä todella on.

Tätä muutosta on turha odottaa kapitalistisen järjestelmän sisällä. Riisto on kapitalismin laki ja sitä vastustavien vastarinta murskataan poikkeuksetta. Katsokaa vaikka kuinka ahtaajien työehtosopimustaistelu käännettiin ahneudeksi. Jokainen lakko ja työtaistelu edistää jokaisen työtä tekevän oikeuksia, mutta lakko-oikeutta halutaan rajoittaa. Työntekijät eivät tarvitse oikeuksia, palkkaa tai arvostusta ilmoittavat riviensä välissä kaikki suurimmat lehdet.

Tätä muutosta on turha odottaa kapitalistisen järjestelmän sisällä, koska järjestelmää ylläpitävät poliitikot eivät ole valmiita sitä muuttamaan. Ei ammattipoliitikko pure kättä, joka häntä ruokkii - he ovat yhtä naimisissa edustamansa järjestelmän kanssa, kuin järjestelmä on naimisissa näiden nukkehallitsijoidensa kanssa. Kansalla täytyy olla illuusio omasta vaikutusvallastaan, jotta se pysyisi tyynenä. Linnanjuhlat, äänestykset ja muut vallan rakenteita ylläpitävät rituaalit rauhoittavat ihmisiä, antavat virheellistä toivoa. Että kenties se tavallinen Virtanen tai Nieminen kerran seisoo juhlapuvussa kättelemässä presidenttiä unohtaen, että samalla pääosa väestöstä seisoo soppajonoissa, makaa likaisissa vaipoissa sairaaloissa, tekee työtä surkealla palkalla.

Tarvittavaa muutosta voidaan odottaa vain teiltä, ihmiset! Meillä on vain hetki aikaa kääntää kehityksen kelkkaa pois barbariasta ja kohti inhimillisempää maailmaa. Meillä on vain tämä hetki aikaa toimia! Astukaa esiin puolustamaan omaa oikeuttanne elää, tulla toimeen ja nauttia turvatusta vanhuudesta - silloin astutte esiin jokaisen maailman ihmisen puolesta.

Meidän on mahdollista

1) Kääntää talouden ja luonnon suhteet kestävälle pohjalle.
2) Luoda riittävästi työtä ja toimeentuloa jokaiselle jakamalla tasaisemmin se, mitä meillä jo on.
3) Palauttaa päätäntävalta lobbareilta, yrityksiltä ja korruptoituneilta poliitikoilta takaisin ihmisten käsiin.
4)Luoda solidaaridella kansainvälisellä yhteistyöllä turvallisempi maailma, vähentää sodan, väkivallan ja terrorin uhkaa sekä kotonamme, että muualla.
5) Palauttaa työn olosuhteiden ja palkkojen hallinta työläisille

Mutta se onnistuu vain, jos aloitamme juuri tänään!

Kaatuneen kommentti

Työelämä kaataa nykyisin nuoria naisia, kuin heinää, tietää Kauppalehti.

Itse uutinen ei hämmästyttänyt minua yhtään. Työ ja työssä pärjääminen ovat tärkeä osa suomalaista identiteettiä. Jopa niin suuri, että moni yrittää sitkeästi käydä töissä, vaikkei siitä taloudellisesti juurikaan hyötyisi. Erilaisten pätkätöiden lisääntyminen, työn vaatimusten valtava kasvaminen, työajan tiukka määrittely ja työtehokkuuden lisääntyvä seuranta sekä tehokkuuden lisäämisen vaatimukset ovat tehneet työelämästä viidakon, jossa jopa se vanha, perinteinen viidakon laki tuntuu lempeältä ja kivalta. Sen mukaanhan heikot sortuvat elon tiellä - nykyisiä tilastoja katsellessa tulee mieleen, että elontiellä sortuu jokainen hiemankin inhimillisyyttä näyttävä.

Ja ahdistus iskee, kun huomaa, ettei pärjääkään. Toisin kuin keskustelupalstat tuntuvat olettavan, työelämässä ahdistuvat ahkerimmat, kiltimmät ja reippaimmat. Ne, jotka yrittävät, koska pitävät työtä sinänsä tärkeänä ja tekevät mahdottomien vaatimusten ristitulessa kaiken aikaa parhaansa. Olen sivusta seurannut oman, entisen työpaikkani toimintaa. Ne, jotka viisveisaavat, toteavat, kuinka heillä ei ole penniäkään kiinni ja jos heidän joustamattomuutensa vaikkapa työajoissa vetää firman nurin, niin vetäköön, se ei ole heidän ongelmansa. Nämä ihmiset jaksavat monotonista työtä, tehokkuuden tiukkaa tarkkailua ja kellokortin kanssa elämistä huomattavasti kilttejä ja ahkeria pidempään. Tiukentuviin vaatimuksiin oikea vastaus ei siis olekaan "reipastuminen" tai itsensä niskasta ottaminen, vaan välinpitämättömyys. Kun irrottaa oman identiteettinsä työtuloksestaan, voi naureskella päin räyhäävän pomon naamaa, antaa piut paut tehokkuuden seurannalle ja vaikka myöhästyä duunista - se ei merkitse ihmisarvon menetystä.

Toisaalta taas reippaat, kiltit ja ahkerat ottavat itseensä, yrittävät enemmän ja lopulta väsyvät. Vaatimukset juoksevat edellä niin kovalla vauhdilla, ettei niiden perässä pysyy enää kuin kaikista heikkopäisin hiihtäjä. Sellainen, jolla ei ole kotia hoidettavana, perhettä, lasta tai muitakaan uranheikentimiä, vaan puhdas omistautuminen työlle.

Kuulun itse tuohon nuorten, kaatuneiden naisten tilastoon. Lopetin mielialalääkkeiden käytön jouluna, viimeisin sairaslomajaksoni päättyi joulukuun lopussa. Olen tällä hetkellä "terve" ja onnekseni työtön. En ole varma siitä, miten pärjäisin työelämässä. Itseasiassa pelkkä ajatus yrittämisestäkin ahdistaa - huonojen kokemusten painolasti viimeisen kymmenen työvuoden ajalta on melkoinen. Toivon voivani aloittaa opiskelut ja päätyä työhön, jossa voisin edes jollakin tapaa itse määrittää työtehtäviäni, aikataulujani ja työympäristöäni. Tai edes loma-aikoja ja kahvitaukoja. Tai että olisi niitä lomia ilman pelkoa seuraavan kuukauden laskujen maksusta.

Eläkeiän nostaminen on haihattelua, joka perustuu puhtaasti ministerien täydelliseen vieraantumiseen työelämän todellisesta luonteensta. Samoin puheet "kilpailukyvyn parantamisesta" tai "sisämarkkinoiden syventämisestä" - molempia rajoittaa Suomessa lähinnä suomalainen työkulttuuri, jonka olennainen osa ovat työehtosopimukset ja työsuojelulaki. Näitä vastaan oikeiston hullut ovat ottaneet kantaa jo moneen kertaan. Viimeisimmäksi lakko-oikeuden rajoituksesta hekumoinnilla.

Virkamiehet ja ministerit ovat hyviä vaan ja jalkautuvat sinne ihan oikeiden duunareiden joukkoon tekemään kahdeksaa tuntia päivässä jotakin monotonista, fyysisesti ja henkisesti raskasta työtä ja kuuntelemaan jatkuvaa natinaa riittämättömästä tehokkuudesta. Katsotaanpa kuinka pitkään he viihtyvät!

Mikä maa, mikä kirkko?

Uskonnon vapaus kulkee rinnakkain yleisen, inhimillisen itsensä toteuttamisen vapauden kanssa. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun uskonnonvapauden nimissä poljetaan maahan muita ihmisoikeuksia? Tämän pohdiskeluni synnytti meneillään olevan keskustelu homojen avioliitto-oikeudesta.

Minua kiusaannuttaa se, kuinka valtiolta rahoituksensa nostava, yhteiskunnallisia tehtäviä hoitava laitos kieltäytyy kohtelemasta asiakkaitaan lain määrittelemällä tavalla - yhdenvertaisesti seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Eikä ongelma lopu tähän. Yhteiskunnan verovaroin ylläpidetyille hautausmaille pakanoiden hautaaminen on kalliimpaa - koska he eivät ole maksaneet kirkollisveroa. Kaiken ostamansa mukana jokainen pakana on kuitenkin tullut maksaneeksi, omasta halustaan riippumatta, yhteisöveroa, josta pääosa tilitetään suorinta tietä evankelis-luterilaiselle kirkolle. Eli jäsenyydestä riippumatta jokainen tämän maan kansalainen tukee tämän syrjivää käytäntöä ylläpitävän valtiollisen instituution toimintaa.

Minusta kirkolla on edessään kaksi tietä, joista se voi vapaasti valita, kumpaa se lähtee noudattamaan. Lavean elämän ja rahan tie, jossa kirkko luopuu "arvoistaan" ja hyväksyy roolinsa valtiollisena instituutiona, saa edelleen rahaa ja säilyttää mm. oikeutensa solmia lain edessä pitäviä avioliittoja, ylläpitää rekistereitä jne. Tai sitten se kapea vanhurskauden tie, missä se luopuu valtion rahoituksesta, menettää yhteiskunnallisten sopimusten solmijana oikeutensa, mutta voi rauhassa keskittyä siihen varsinaiseen asiaansa - uskonnolliseen toimintaan. Silloin se palaisi maan tasalle ja samaan asemaan muiden uskonnollisten yhteisöiden kanssa. Sen velvollisuus olisi kerätä itse oma rahoituksensa ja miehittää toimintansa laajemmassa mitassa vapaaehtoisvoimin. Niin moni muukin uskonnollinen yhteisö tekee. Se on tiukkaa, mutta toisaalta antaa vapauden määritellä uskonnollisen toiminnan rajat aivan itse ja parhaaksi näkemällään tavalla.

Minä olen pakana, joten minulle on vilpittömän samantekevää, mitä luterilainen, ortodoksinen tai katolilainen kirkko ajattelevat moraalikysymyksistä - luultavasti olen eri mieltä ja maailmankatsomuksemme poikkeavat liiaksi, että kokisin omien mielipiteideni painavan paljonkaan heidän pulkassaan. Päin vastoin, kukin on oikeutettu omaan uskonnolliseen kokemiseensa ja näkemiseensä. Muutosten on tapahduttava kirkkojen sisällä - jäsenistön ja papiston välisen dialogin avulla. Mutta se vaatii kirkkojen irrottamista valtion holhouksesta. Vain taloudellisesti riippumattomat kirkot voivat todella olla uskonnollisesti vapaita. Riittääkö kirkkojen rohkeus ja luottamus omaan asiaansa vai ajaako niitä ahneus ja taloudellisen turvallisuuden tavoitelu? Se jäänee nähtäväksi.

Uskonnot uskontoina ja valtio valtiona. Erilaiset puolueet ja yksilöt, jotka kokevat politiikassaan toteuttavansa maailmankatsomuksensa arvoja, ovat minusta hyväksyttäviä. Kaikki politiikassa ajettavat arvot perustuvat kuitenkin johonkin tapaan nähdä ja kokea maailma - uskonnollinen kokeminen ei ole sen oikeampaa tai väärempää, kuin muukaan.

Mutta toisaalta uskonnolliset yhteisöt omina, omia arvojaan ja katsomustaan toteuttavina kokonaisuuksinaan, ei yhteiskunnallisina instituutioina, jotka eivät lopulta palvele enää sen paremmin uskoviaan, kuin yhteiskuntaakaan. Taiteilu omien arvojen ja yhteiskunnan vaatimusten välillä voi osoittautua valtion kirkon tuhoksi, mutta olla juuri se murros, jota vapaasti toteutuva uskonnollisuus kaipaa. Todellinen uskonnollinen yhteisö tarjoaa jäsenilleen heidän tarpeidensa mukaan ja vaatii heiltä heidän kykyjään vastaavaa panosta - sillä keinoin voidaan synnyttää todellisia, vahvasti henkisiä uskonnollisia yhteisöitä, joiden ei tarvitse pelätä yhteiskunnan asettamia vaatimuksia.

Tämä maa ja valtio omana kokonaisuutenaan ja uskonnolliset yhteisöt jokaiselle tarpeensa mukaan - siitä voisi alkaa todellinen uskonnollinen renesanssi, joka järkyttäisi luutuneita käsityksiämme uskonnosta ja yhteisöllisyydestä.

Kenellä on oikeus kulttuuriin?

Jyväskylässä monikulttuurikeskus Glorian rahoitus on herättänyt laajaa keskustelua. Siihen ovat osallistuneet niin paikalliset poliittiset vaikuttajat, kuin ihan tavalliset jyväskyläläisetkin. On helppo yhtyä mm. Touko Aallon vaatimukseen kaupungin turvaamasta perusrahoituksesta keskukselle. Ilman sitä on vaikea hakea muita tukia, koska toiminnan jatkuvuus olisi vakavasti uhattuna.

Glorian 9 000 käyttäjää ovat hyvä peruste sille, että keskukselle todella on tarvetta. Kysymys on siis pikemminkin periaatteellinen - tarvitaanko tässä kaupungissa monikulttuurisuutta ja ei-kaupallista tilaa, jossa sitä toteuttaa?

Tällaiseen valtavirtaan kuulumattoman pakanan on hyvin helppo nähdä, että oikeuksien turvaaminen kaikille vähemmistöille suojelee myös enemmistön oikeutta toteuttaa itseään. Vain sellaisessa yhteiskunnassa, missä ei kategorisesti ole olemassakaan ei-toivottua kulttuuria ja uskonnollisuutta, ihonväriä tai kansalaisuutta, voi olettaa myös voivansa toteuttaa omaa identiteettiään vapaasti.

Tämä siksi, että yhteiskuntaa, jossa ihmisen vapaus toteuttaa identiteettiään on nostettu itseisarvoksi, on vaikea kääntää syrjimään mitään tiettyä ryhmää. Oli tuo ryhmä sitten "me" tai "nuo" - toisaalta syntipukkiyhteiskunnassa, missä vastuu omasta pahoinvoinnista voidaan vierittää milloin minkäkin vähemmistön niskaan, kukaan ei lopulta ole turvassa. Toisen maailmansodan aikana kirjoitti oivalluksensa sanoiksi pappi Martin Niemöller: ”Kun he tulivat hakemaan sosialisteja, minä vaikenin, enhän ollut sosialisti. Kun he tulivat vangitsemaan ammattiyhdistykseen kuuluvia, minä vaikenin, enhän minä ollut ammattiyhdistysihminen. Kun he tulivat hakemaan juutalaisia, vaikenin, enhän ollut juutalainen. Kun he tulivat vangitsemaan katolilaisia, minä vaikenin, olinhan protestantti. Kun he tulivat noutamaan minut, ei ollut enää ketään, joka olisi puhunut minun puolestani.”

Puolustamalla jokaisen oikeutta omaan kulttuuriinsa emme vain vähennä marginalisoitumista, pahoinvointia ja syrjäytymistä. Puolustaessamme jokaisen oikeutta omaan kulttuuriinsa pidämme huolta myös omasta oikeudestamme toteuttaa itseään ja omaa kulttuuriaan.

Kenen demokratia?

"Elämme aikaa, jolloin demokratia on ylivoimainen valtiomuoto. Likipitäen kaikki maailman maat Kiinan kansantasavallasta Kongon demokraattiseen kansantasavaltaan arvostavat demokratian ainakin retorisesti hyvin korkealle - usein kansan valtuutusta vallanpitäjille halutaan pitää esillä jopa maan nimeä myöten. Myös YK:n virallisissa julistuksissa pidetään demokraattista hallintoa parhaana vaihtoehtona." kirjoittaa Mikko Yrjönsuuri kirjassaan Roistovaltion raunioilla. (2003)

Demokratiahan voi siis hyvin, paremmin kuin koskaan ateenalaisen syntynsä jälkeen. Miksi maailma sitten tuntuu voivan äärettömän huonosti? Jos valta on kansan käsissä, kuten näyttäisi, miksi poliittiset päätökset eivät tunnu noudattavan kansan enemmistön mielipidettä asiasta? Ja miksi etääntyminen politiikasta on niin voimakasta?

Eräs Jyväskylän kaupungin valtuutettu totesi adressia luovuttamaan tulleelle ystävälleni: "Ei näillä adresseilla ole mitään väliä, näitä tulee niin paljon, ettei kukaan enää viitsi edes lukea niitä. Jos haluatte vaikuttaa asioihin, olisitte äänestäneet toisin!" Minun korviini tämä ei kuulosta erityisen demokraattiselta. Eikö kansaa edustavilla ihmisillä olekaan velvollisuutta kuunnella kansalaisiaan vaalien välissä? Minne meni "puolue, jolla on korvat" vai onko todella niin, että kuuleminen on kyky, mutta kuunteleminen taito ja kykypuolue ei taitoja erityisesti viitsi harjoitella. Harjoitteluhan on lahjattomien hommaa.

Demokraattinen elitismi - vallan sijoittaminen vain harvojen, valittujen edustajien käsiin, on demokratiaa enää sen etäisimmässä muodossa. Jos todella esitetään vakavissaan, että parhaisiin tuloksiin päästään, kun vaaleilla valitut edustajat päättävät asioista eivätkä kansalaiset sekaannu päätöksentekoon kuin äänestäjän roolissa, eivätkä mielellään sitenkään, voidaan kysyä minne todellinen määräysoikeus on paennut. Kuuluuko se todella kansalaisten mielipidettä halveksiville edustajille, vai olisiko syytä palauttaa valta takaisin kansalle?

Elitistinen demokratia on demokratian irvikuva - se on valheineen niin kaukana demokratiasta, että sitä ylläpidetään lähinnä kulissina, jossa ihminen kuvittelee voivansa vaikuttaa, mutta todellinen valta on kätkettyä. Jos tunnustettaisiin hallintamalliksi puhdas elitismi - valta kuuluisi pelkästään "asiantuntijoille" ja ammattipoliitikoille - ihmiset nousisivat kapinaan. Näennäisdemokratiassa illuusio vaikutusmahdollisuudesta pitää ihmiset riittävän tyytyväisinä, ettei kukaan suutu.

Jotta demokratiasta voisi tulla todellinen, elävä ja kansalaisiaan kunnioittava hallintatapa, sen on muututtava elitistisestä leikistä todelliseksi, osallistuvaksi ja kuuntelevaksi järjestelmäksi. Suoran demokratian määrää lisäämällä, uusia vaikutusmahdollisuuksia rakentamalla, hyväksymällä adressit toimintaan velvoittaviksi aloitteiksi raikastettaisiin vanhaa järjestelmää ja tehtäisiin tilaa radikaaleille muutoksille. Alas elitismin henki! Valta kansalle!

Illuusio erillisyydestää

"We are a communion of souls" kirjoittaa Franceska de Grandis kirjassaan Goddess Initiation. Tämä maailmaa syleilevä oivallus on yksi henkisen polkuni kulmakiviä. Minä en ole vain minä. Minun tekoni eivät koskaan voi vaikuttaa vain omaan itseeni, vaan jokaisen sanani, jokaisen eleeni ja hengenvetoni kautta olen yhteydessä maailmaan, joka tuntee, hengittää ja vastaa kosketukseeni. Minun sieluni on tuhansin ja miljoonin säikein kiinni kaikessa minua ympäröivässä elollisessa ja elottomassa. Erillisyyteni on vain illuusio.

Tämä pitäisi muistaa joka aamu herätessään, pukeutuessaan, tervehtiessään lähimmäisiään ja nousevaa päivää. Me emme ole erillisiä. "No-one stands apart from the Life's weave" kirjoittaa Frannie. Kun ymmärrämme, että sielumme koskettavat toisiaan tuhansin tavoin joka päivä, ymmärrämmekö myös, että jokainen tekomme suuntautuu aina molempiin suuntiin; kohteeseensa ja meihin itseemme. Koska pohjimmiltaan on kyse vain samasta asiasta, yhdestä laumasta. Yhdestä sielujen kokonaisuudesta, jossa jokainen teko saa aikaan vääjäämättä mittaamattomat seuraukset. Ja ne seuraukset palautuvat aina lopulta itsellemme.

Kun katsot iltapäivän ruuhkassa ulos auton ikkunasta liikennevaloissa viereisessä autossa istuvaa ihmistä, mitä näet? Entä katsoessasi kaupan jonossa etuilevaa keski-ikäistä naista, palveluhalutonta kirjaston tätiä, kiilaria moottoritiellä? Muistatko nähdä sen, että hekin ovat osa samaa laumaa, he jakavat saman maailman, pelkäävät, rakastavat, iloitsevat ja surevat, kuten sinäkin? Että todellakin jokaisessa ihmisessä meidän pitäisi nähdä jumala, jokaisessa ihmisessä sama rakkauteen ja onneen pyrkivä inhimillisyys, pohjalla vahvana kulkeva samuuden vuo.

Ymmärtäisimmekö, ymmärtäessämme, että jokainen on vain ihminen, jakaa enemmän hellyyttä, rakkautta, ymmärrystä ja aikaamme? Ymmärtäisimmekö jättää vihan, joka voi vain satuttaa koko laumaa, jokaista sen jäsentä ja sitä kautta aina vääjäämättä itseämme? Ymmärrämmekö, kuinka raskaita kaikuja maailma kantaa jokaisen tekomme vuoksi? Ymmärrämmekö sanojemme painon muiden ihmisten harteilla?

Minulle sanotaan usein, että on vaikea hymyillä, koska usein silti tulee torjutuksi, kohdelluksi tylysti. Mutta kyse ei ole siitä, kuinka muut kohtelevat meitä. Kyse on siitä, kuinka me kohtelemme maailmaa. Ei ole meidän häviömme, jos välillä emme tule ymmärretyiksi. On tärkeämpää yrittää siitä huolimatta tai juuri siksi. Mitä enemmän kohtaan vihamielisyyttä, sitä vakaammin uskon, että vain lempeys voi todella olla vastaus. Koska sieluni särkee joutuessaan kantamaan vihaa, sydämeni itkee, jos se kätkee katkeruutta. Luovuttaessani koko sydämeni pois, saan sen moninkertaisesti omaan käyttööni. Sillä silloin viha ei koskaan pesiydy siihen lopullisesti.

Olen huolissani erillisyydestä ja itseydestä saarnaavien new-age-kulttien kohdalla. Tehdessään jokaisesta ihmisestä Ainoan, ne tekevät jokaisesta ihmisestä yksinäisen ja kyvyttömän kohtaamaan muut ihmisinä. Tehdessään ihmisestä Ainoan, ne tekevät ihmisistä vastuuttomia. Universaalin rakkauden sanahelinän alle peittyy todellisuus, jonka mukaan ihmiset voivat vaikuttaa ainoastaan itseensä ja heidän pahat tekonsa eivät vaikuta toisiin, mikäli kohteet niin päättävät. Nämä universaalin rakkauden lähettiläät tuntuvat kantavan piittaamattomuuden totuutta, näkemättä, että todellinen hengellinen kasvu piilee itsensä poisantamisessa.

Olen onnekas saadessani tehdä päivittäin aivan tavallista, mundaania työtä. Laatikoiden nosteleminen ja tavaroiden pakkaaminen sitoo minut tiukasti todellisuuteen, jolla on rajansa, sääntönsä ja merkityksensä minun tahdostani piittaamatta. Olen onnekas saadessani tehdä työtä yhteisössä, jonka muut jäsenet eivät ole "henkisiä" vaan aivan tuiki tavallisia ihmisiä. Olen onnekas saadessani huomata päivittäin, kuinka jokainen aivan tavallinen ihminen on suuruudessaan ja viisaudessaan, kauneudessaan ja herkkyydessään aivan kuin minäkin. En ole sen erityisempi, kuin muutkaan. Toisaalta, en sen vähäisempikään. Olen osa laumaa, johon jokainen sanani ja tekoni vaikuttaa. Ja sen muistaminen tuntuu viisaudelta.

Tällaista blogailin muualla marraskuussa 2007. Koska teksti oli mukava, ajattelin siirtää sen tännekin näkyviin. Olen innostunut, koska sain kuulla, että etäinen ystävä vuosien takaa seuraa kirjoitteluani. Jos nämä kirjaimet jotakuta edes ilahduttavat, niin varmasti ne ovat bittiensä arvoisia silloin.

Paikkamme maailmassa

Moderni ihminen on vieraantunut luonnosta. Moni lienee kuullut tämän sanonnan, mutta mikä on totuus sen takana? Eikö ympäristö olekaan noussut yhdeksi tärkeimmistä poliittisista kysymyksistä? Eikö ilmastonmuutos olekaan päivän polttavin puheenaihe?

Ihmisten on helppo kertoa puolustavansa etäistä, periaatteellista ja hieman epätodellista luontoa. Mutta moniko ymmärtää käytännössä elävänsä luonnosta, luonnon ja sen kantokyvyn ehdoilla? Aika harva. Siksi meillä on "ympäristö" - sananakin olemassa. Sen tarkoitus on tehdä luonnosta pelkkä kulissi inhimilliselle toiminnalle, hälventää käsitystämme suorasta riippuvuudesta.

Kommunisti on materialisti, joka ymmärtää, että tämä Maa, jonka kamaralla elämme, on elinehtomme. Se antaa keinot, mutta myös asettaa rajat materiaaliselle hyvinvoinnillemme. Me ihmiset olemme yhtä olennainen ja tärkeä osa sen syklejä ja ekosysteemeitä, kuin mikä tahansa muukin, puista hyönteisiin ja pandoista tiikereihin.

Kuulen liian usein sanottavan kyynisesti, että me ihmiset olemme maapallon syöpä. "Päin vastoin!" vastaan usein vihassa. Me olemme erilaisia maan lapsia, koska olemme tietoisia tekojemme vaikutuksista. Vaikka meillä on kyky tuhota, meillä on myös kyky hoitaa, korjata ja rakentaa uutta. Me emme tulisi toimeen ilman tätä Maata, mutta väitän, ettei sekään tulisi toimeen ilman meitä.

Olemme väärässä paikassa aina yrittäessämme elää luonnon ulkopuolella, sen paremmin luonnon hallitsijoina ja herroina tai luomistyön virheenä ja syöpänä - molemmissa tapauksissa kuvittelemme, ettei oma paikkamme olisi luonnossa ja tässä maailmassa. Ensimmäisessä tapauksessa sorrumme ylimielisyyteen, jälkimmäisessä toivottomuuteen ja katkeruuteen.

Kun olen uupunut ja murheellinen, kuljen metsään. Istun kivellä ja katson, kuuntelen ja hengitän sisääni metsän tuoksua. Hetkeksi taukoaa taistelu oikeasta ja väärästä, sanat ja niiden merkitykset sulavat ilman. On vain tuuli, joka ravistaa puiden oksistoja, tanssittaa putoavia lehtiä. Elää osana luontoa on tuntea puut lehtineen, ymmärtää tuulen kirpeä kosketus, kun se kantaa uutista yön pakkasesta, huomata vuodenaika sammalen tuoksusta.

Meidän paikkamme on tässä maailmassa, arvostamassa sen kauneutta. Meidän tehtävämme on hoitaa, kunnioittaa ja rakastaa sitä, sillä tämä on ainut maailma, joka meillä on. Maa ruokkii, kantaa ja parantaa meidät, muttei vain kulissina, vaan kaiken olemassa olon elinehtona.

Rauha on äitien työtä

Äitiyttä ei perinteisesti ole nähty vahvasti yhteiskunnallisena, silti juuri äidit kokevat suurta vastuuta lapsistaan, heidän tulevaisuudestaan ja hyvinvoinnistaan. Se tuntuu luonnolliselta, jos on omalta osaltaan ollut luomassa jotakin niin ainutkertaista ja ihmeellistä, kuin uutta ihmisolentoa, kuuluukin olla huolissaan.

Äitiys on pitkään nähty kilpajuoksuna keittiön, lastenhuoneen ja pyykkituvan välillä - ei yhteiskunnallisena muutosvoimana. Nykyään lapsen välittömästä hyvinvoinnista huolehtiminen ei kuitenkaan riitä, vaan äitien on käytävä käsiksi suurempiin kysymyksiin. Ruoka ja puhtaat vaatteet eivät pelasta lasta yhteiskunnalliselta epätasa-arvolta tai sodalta.

Äitinä olemisen kysymykset ovat kuitenkin äitien ydinosaamisaluetta. Miltä voisi silloin näyttää äiten rakentama rauha? Kenties se hylkäisi perinteiset ulkopolitiikan kysymykset - voimasuhteet, ohjuskilvet, asejärjestelmät. Äitien rakentama rauha voisi lähteä liikkeelle äitien arvoista, tiedoista ja kokemuksista - siitä hiljaisesta tiedosta, jonka äidit ympäri maailman jakavat.

Rakentaessani äitinä rauhaa, vaadin, että nälänhädän on loputtava. Tiedän, että ruoka ja puhdas vesi ovat lapselle elintärkeitä - myös rauhan on kestääkseen lähdettävä liikkeelle siitä, ettei kukaan joudu elämään ilman näitä perustarpeita. Terveys on tärkeää - äitinä en elä päivääkään rauhassa, ellen voi luottaa lapseni saavan hoitoa sairastuessaan. Siksi ilmainen terveydenhuolto kaikille maailman lapsille ja aikuisille on yksi rauhan kulmakivistä. Luku- ja laskutaito ovat nykymaailmassa selviytyimisen tärkeimpiä taitoja, siksi rauhantyön täytyy kulkea käsi kädessä koulutuksen kanssa. Maailmassa, jossa jokainen osaa lukea, voidaan jo keskustella rauhasta.

Äidit! On aika astua johtoon! Rauhan työ alkaa kotona, opettamalla lapsi luottamaan ja rakastamaan. Se jatkuu päiväkodeissa ja kouluissa kamppailemalla hupenevia määrärahoja vastaan, tukemalla lapsen oikeutta toteuttaa itseään, vahvistamalla solidaarisuutta ja yhteishenkeä kasvavissa lapsissa. Rauha etenee vaatimalla yhteiskunnallista muutosta, jossa rahaa kohdennetaan sotilaallisen varustautumisen sijaan lasten tulevaisuuteen - aivan kaikkien lasten. Tasa-arvoinen yhteiskunta ja maailma ovat rauhan parhaat takeet - eivät aseet, pakolaisleirit ja kidutuskeskukset.

Äitinä haluan elää maailmassa, jossa yhdenkään äidin ei tarvitse pelätä lapsensa puolesta. Koska lapsemme ansaitsevat paremman huomisen, on äitien tänään astuttava rauhantyön etulinjaan - parempi huominen ei voi kasvaa aseiden piipuista!

Peoples’ World Conference on Climate Change and Mother Earth’s Rights

20th to 22nd April 2010 in Cochabamba, Bolivia

Conferencia Mundial en Bolivia


Considering that climate change represents a real threat to the existence of humanity, of living beings and our Mother Earth as we know it today;

Noting the serious danger that exists to islands, coastal areas, glaciers in the Himalayas, the Andes and mountains of the world, poles of the Earth, warm regions like Africa, water sources, populations affected by increasing natural disasters, plants and animals, and ecosystems in general;

Making clear that those most affected by climate change will be the poorest in the world who will see their homes and their sources of survival destroyed, and who will be forced to migrate and seek refuge; Confirming that 75% of historical emissions of greenhouse gases originated in the countries of the North that followed a path of irrational industrialization;

Noting that climate change is a product of the capitalist system;

Regretting the failure of the Copenhagen Conference caused by countries called “developed”, that fail to recognize the climate debt they have with developing countries, future generations and Mother Earth;

Affirming that in order to ensure the full fulfillment of human rights in the twenty-first century, it is necessary to recognize and respect Mother Earth’s rights;

Reaffirming the need to fight for climate justice;

Recognizing the need to take urgent actions to avoid further damage and suffering to humanity, Mother Earth and to restore harmony with nature;

Confident that the peoples of the world, guided by the principles of solidarity, justice and respect for life, will be able to save humanity and Mother Earth, and

Celebrating the International Day of Mother Earth,

The Government of the Plurinational State of Bolivia calls on the peoples of the world, social movements and Mother Earth’s defenders, and invites scientists, academics, lawyers and governments that want to work with their citizens to the Peoples’ World Conference on Climate Change and Mother Earth’s Rights to be held from 20th to 22nd April 2010 in Cochabamba, Bolivia.

The Peoples’ World Conference on Climate Change and Mother Earth’s Rights has as objectives:

1) To analyze the structural and systemic causes that drive climate change and to propose radical measures to ensure the well-being of all humanity in harmony with nature

2)To discuss and agree on the project of a Universal Declaration of Mother Earth Rights

3) To agree on proposals for new commitments to the Kyoto Protocol and projects for a COP Decision under the United Nations Framework for Climate Change that will guide future actions in those countries that are engaged with life during climate change negotiations and in all United Nations scenarios, related to:

- Climate debt
- Climate change migrants-refugees
- Emission reductions
- Adaptation
- Technology transfer
- Finance
- Forest and Climate Change
- Shared Vision
- Indigenous Peoples, and
- Others

4) To work on the organization of the Peoples’ World Referendum on Climate Change

5) To analyze and develop an action plan to advance the establishment of a Climate Justice Tribunal

6) To define strategies for action and mobilization to defend life from Climate Change and to defend Mother Earth’s Rights.

Bolivia, January 5th, 2010

Evo Morales Ayma
President of the
Plurinational State of Bolivia


More info: www.cmpcc.org


Saataisiinkohan tälläkin kertaa näin komeita tuloksia, kuin Cochabamba on aiemmin tuottanut:

"When a subsidiary of Bechtel took over water delivery services in Bolivia, water rates rose so high the poor were spending a major part of their income on water. The people rebelled, mounted an uprising, and won! Here is their declaration. I think it poses exactly the alternative we need to focus on in our thinking, our organizing and our actions." -- Starhawk

The Cochabamba Declaration:

Here, in this city which has been an inspiration to the world for its retaking of that right through civil action, courage and sacrifice standing as heroes and heroines against corporate, institutional and governmental abuse, and trade
agreements which destroy that right, in use of our freedom and dignity, we declare the following:

For the right to life, for the respect of nature and the uses and traditions of our ancestors and our peoples, for all time the following shall be declared as inviolable rights with regard to the uses of water given us by the earth:

1) Water belongs to the earth and all species and is sacred to life, therefore, the world's water must be conserved, reclaimed and protected for all future generations and its natural patterns respected.

2) Water is a fundamental human right and a public trust to be guarded by all levels of government, therefore, it should not be commodified, privatized or traded for commercial
purposes. These rights must be enshrined at all levels of government. In particular, an international treaty must ensure these principles are noncontrovertable.

3) Water is best protected by local communities and citizens who must be respected as equal partners with governments in the protection and regulation of water. Peoples of the earth are the only vehicle to promote earth democracy and save water.



Lisäksi Cochabamba on poikinut toisenkin julistuksen, josta nykyisessä politiikassa olisi syytä ottaa mallia. En kuitenkaan kopioi sitä kokonaisuudessaan tähän, koska se on pidempi. Uteliaat voivat sitä käydä kurkistamassa täältä: http://www.art-us.org/content/cochabamba-declaration Siinä on minusta paljon ajattelemisen aihetta jokaiselle!

Toiveikkaana eteenpäin! Etelä-Amerikasta nousee niin kovin hyviä oivalluksia - pysymmekö perässä vai putoammeko kelkasta, kun kietoudumme militarismiin kuin viimeiseen toivoon hallita maailmaa, joka haluaisi hallita itse itseään? On korkea aika löytää uusia, aseettomia tapoja vuorovaikuttaa ja luoda uutta maailmaa.