Ajatuksia iltahämärästä aamunkoittoon

eli väsyneen iltahorinat.

Tänään on ollut "mun vissiin pitäisi" -päivä. Kaikenlainen puuhastelu on tuottanut jotenkin tuskastuttavan vähän tulosta - kuin olisi pitänyt saada vaan vielä enemmän aikaan. Sitä se on, kun pääsykoestressi helpottaa. Tuntuu siltä, että pänttäämisen jälkeen kaikki muu tekeminen on ihan saamatonta.

Kunnes sitten upotin kynteni multaan. Iltapäivä ja ilta menivät kasvimaalla. Papuja, sipuleita ja auringonkukkia istuttaen, kiviä nostellen, juuria repien. Kun voi upottaa kätensä multaan, ei yllättäen tarvitsekaan olla missään muualla eikä yrittää tehdä mitään muuta. Samaa lääkettä huomisellekin, arvelen. Olisi aika paljon yrttejä keräämättä talven varalle, kunhan tuon kasvimaan saisi kuntoon.

Mietin ilta-aurinkoa katsellessani, mitä ne tärkeät asiat mahtoivat olla, joista minun piti kirjoittaa vihaisena. IMF:n uusissa suosituksissa olisi kiukuttelemisen varaa. Israelin toiminta on röyhkeydessään käsittämätöntä.

Mutta nyt en vaan jaksa. Urheana apulaisena touhunnut lapsi nukkuu tuhisten. Koira makoilee myös voipuneena sängyllään. Aurinko kultaa koivunlehdet, värjää Jyväskylän taivaanrannan punaisen ja oranssin sävyillä. Lintujen iltasoitto on parhammillaan.

On helppo antaa auringon säteiden kulkea suoraan sydämeen saakka, täyttyä itsekin kultaisesta hehkusta. Mennä juuri tänä iltana nukkumaan ja antaa maailman tulla toimeen keskenään. Yhden päivän verran senkin on oltava luvallista. On kuunneltava metsän, maan, järven ja tuulten ääniä, poljettava paljaat varpaat lämpimään multaan, läiskittävä välillä hyttysiä. Silloin pysyy rehellisenä itselleen ja kiinni siinä elämässä, joka ruokkii, antaa voimaa ja kantaa maailman myrskyjen keskellä. Todellisuus on multaa kynsien alla, liiskaantuneita hyttysiä hiusten joukossa, märkä koira pallonsa kanssa, lapsen nauru ja laskeva aurinko. Niistä riittää yhdelle sielulle enemmän kuin kylliksi täytettä.

Mitä halusin siis sanoa, kysyy varmasti ensimmäinen kommentoija. En varmasti mitään erityisempää - tällaisena päivänä pitäisi osata vaieta vain ja nauttia. Mutta toisaalta, kun kaikki on näin valtavan kaunista, tuntuu kuin koko sielu laulaisi. Eikä silloin voi olla hiljaa. Jos voisin, lähettäisin teille pihlajan kukkien tuoksun illan kultaisessa valossa, lintujen iltasoiton ja saapuvan yön viileyden helteisen päivän jälkeen. Maailma on kaunis, niin valtavan kaunis, aina kun maltamme pysähtyä sitä katsomaan. Se täyttää sielun ääriä myöten, antaa onnen tulvia yli. Ja ihminen tarvitsee kauneutta, kuin ruumis tarvitsee ruokaa. Ilman sitä nääntyy olemattomiin.

Ehkä ilta tuo vielä joskus vuohien mäkätystä lounaistuulessa, lapsikatraan nopeasti syttyvää naurua, syreenin ja nuotion tuoksua. Sitä odotellessa parveke ja ilta-aurinko yli nukahtavan Jyväskylän saavat riittää.