- eräs yritys rakentaa parempaa maailmaa
Vaajakoskella sijaitsee kaunis punainen tiilitalo kuusiaidan varjossa ja kahden aurinkoportin takana. Tässä hieman taajaman ulkopuolella olevassa talossa ei kuitenkaan asu aivan tavallista väkeä, vaan kommuunillinen väärinajattelijoita. Neljän aikuisen, yhden lapsen, kahden koiran ja kahden kissan taloudessa etsitään keinoja omavaraisuuteen, yhteistyöhön ja uudenlaiseen yhteisöllisyyteen.
Olipa kerran joukko ystäviä, jotka haaveilivat aivan väärästä asiasta – usean aikuisen yhteisestä kodista. Ajatus syntyi osittain siksi, että ydinjoukko oli omaa katonalaista tilaa vailla. Yksi asui ystävän olohuoneessa, toinen vanhempiensa luona ja eräät taas aivan liian pienessä kerrostaloasunnossa kolmen aikuisen ja yhden lapsen voimin. Eikä kukaan tuntunut oikein voivan elää tyydyttävää ja arvojensa mukaista elämää kerrostalossa. Syntyi haave yhteisestä kodista.
Kodin etsintä ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertaista. Oli tasapainoiltava erilaisten tarpeiden ja toiveiden kanssa. Piti pohtia etäisyyksiä, liikkumista paikasta toiseen, töihin, kouluihin, lapsen päivähoitoon. Toisaalta piti miettiä kunkin tilantarvetta ja sitä, kuinka suureen kotiin olisi varaa. Vietettiin kiireinen vuosi etsien, pohtien ja hakemuksia toistensa jälkeen täytellen. Kevään tullen oltiin jo aivan uuvuksissa.
Väsymys haihtui, kun punainen talo löytyi. Valmiiksi kuin kommuunia varten rakennettu koti koostuu yläkerran kolmiosta, alakerran kaksiosta sekä pienestä yksiöstä. Kussakin asunnossa on oma keittotila ja oma vessa. Seurustella voi siis niin paljon tai vähän, kuin kulloinkin haluaa. ”Jos vielä pihassa nököttävän kaksion saisi peruskorjata, olisi meillä tilaa vielä yhdelle perhelle” tuumaillaan kommuunissa.
Yhdessä asuminen ei kuitenkaan vielä pelasta maailmaa. Kommuunissa harrastetaankin pienimuotoisia omavaraisuuskokeiluita. Tänä kesänä kasvatettiin kurpitsaa, kaalia, tupakkaa, erilaisia mausteyrttejä ja tomaatteja. Unohtamatta toki okraa.
Omavaraisena eläminen on kuitenkin etupäässä verkon kutomista – vaikka punaisen talon tontti on kookas, ei sillä suuriin viljelyksiin pysty. Kahdella kommuunin jäsenellä olikin pieni peltoläntti myös kommuunin ulkopuolella. Saatiin perunoita, papuja ja sipulia. Vielä tärkeämpää on kuitenkin löytää muita samoin ajattelevia ihmisiä ja tehdä yhteistyötä. Melkein kaikilla on jotakin yli oman tarpeen, jotakin sellaista, minkä voi lahjoittaa ”verkostoon” ja toisaalta ottaa vastaan sen, mitä verkosto tuo takaisin.
Verkostovaihtomme on vielä lapsen kengissä. Se on siirtänyt sieniä, omenoita, tomaatintaimia, dyykkausretkiä, tietoja, taitoja, näkemyksiä ja palveluksia. Nyt olisi tärkeää tietoisesti tehostaa sitä – kehittää sekä omavaraisuutta, että vaihtoa muiden rahallisesti köyhien kesken. Mitä enemmän yhteistyötä, sitä vähemmän riippuvuutta rahan pyörittämästä taloudesta.
Sitten, kun meillä ollaan isoja, ollaan myös energiaomavaraisia. Punainen talo lämpiää öljyllä, mikä on harmillista. Toisaalta öljylämmitys haastaa hakemaan korvaavia ratkaisuita. Ensi kesänä eräs suunta on Keuruun Ekokylän aurinkokeräimen rakennuskurssi. Toisaalta aurinkoa olisi tarkoitus napata myös muutamalla aurinkokennolla eteläseinällä – se sekä pitäisi talon sisätilan viileämpänä, että tuottaisi joka tapauksessa tarvittavaa sähköä.
Ensi kesän suunnitelmissa ovat myös ”tuotantoeläimet” eli kanat ja kanit. Mitään sellaista ei ole sopiva syödä, jolla ei ole ollut etunimeä, tuumataan kommuunissa (Miskan vastustaessa taustalla äänekkäästi) sillä nimetön eläin tuskin on saanut asiallista kohtelua eläessään. Kommuunin virallinen käsityöläinen haaveilee omista lampaista ja sen kautta villaomavaraisuudesta sekä lankojen kasvi- ja sienivärjäyksestä.
Onhan se aika vähäistä, mutta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, turvallisuuden, yhteisön ja omavaraisuuden rakentamisessa on aloitettava pienestä. Suurin osa alkuajasta kuluu asioita kokeillen ja opetellen; erehtyen ja onnistuen. Jos itseltään vaatii heti ensi metreiltä täydellisyyttä, ei koskaan tule aloittaneeksi tai epäonnistuu liian kovien vaatimusten paineessa. Yhteisöllisyyttä on hyvä opetella kuin ratsastusta – vasta kun ihan varmasti hallitsee yhden asian, on syytä siirtyä seuraavaan.
Vähin erin rakentuva arkipäivän ekologia yhdistettynä syvenevään kokemukseen omasta merkitsevyydestä ja tarpeellisuudesta omassa yhteisössään ei ole pieni askel mekanistisesti luontoon ja ihmisiin suhtautuvan yhteiskunnan jälkeen. Monet järeimmistä, luottamukseen, arvostukseen ja yhteistyöhön liittyvistä kahleista joutuu karistamaan nimenomaan omasta päästään. Asuakseen yhteisössä on opittava luottamaan muihin ja opittava olemaan itse luottamuksen arvoinen.
”Tarvitaan vain taloja ja ihmisiä” arvioi Miska sosialismin rakentamista omavaraisuuskehityksen kautta. Me kommunistit olemme tehneet vallankumouksesta itsellemme liian vaikeaa ja etäistä. Rajoitamme oman luovuutemme ja rohkeutemme minimiin antaessamme kapitalistille luvan määritellä millä tavoilla ja minkälaista taistelua meidän on käytävä muuttaaksemme maailman. Marxin sijaan siteeraankin Gandhia, joka sanoi, että totuuden taistelussa olemme voitolla niin kauan, kun yksikin ihminen jatkaa taistelua. Jotta voimme voittaa ”vallankumouksemme” meidän on itse tultava siksi muutokseksi, jonka maailmassa haluamme nähdä. Niinpä vallankumouksen kysymys ei ole se, missä kivääreitä jaetaan, vaan se, mitä jokainen meistä voi tehdä tänään elääkseen täydemmin sitä elämää, jota haluaisi elää vallankumouksen jälkeen.
Meidän punaisen talon esimerkkimme on vain yksi ehdotus siitä, miten elämänsä voi järjestää. Se ei ole patenttiratkaisu, jolla selvitään kaikista maailman ongelmista. Jokainen verkko on vain laajuutensa vahvuinen – mitä suurempi ja monimuotoisempi se on, sitä parempi mahdollisuus sillä on selvitä ja jopa kukoistaa. Vallankumoukseen emme tarvitse tämän yhteisön klooneja, vaan luovuudella, rohkeudella ja periksiantamattomuudella oman tiensä raivaavia ihmisiä ja yhteisöjä kutomassa uudenlaisen ihmiskunnan ja yhdessä toimimisen kuvaa, monimuotoista, värikästä ja osallistujiensa näköistä. Mitä sinä aiot tehdä seuraavaksi? Kävisikö vallankumous?
keskiviikko 29. joulukuuta 2010
6 kommenttia:
Jätä kommenttisi! Pahoittelen sanavahvistusta, se ei olisi käytössä, elleivät nämä kommentointitilat olisi roskamagneetteja ilman sitä.
Huomaathan kuitenkin, että seuraan kommentteja. Sana on vapaa, mutta herjaavat ja Suomen lain vastaiset kommentit poistan armotta. Kirjoitathan siis asiasta asiallisesti asiaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tämän luettuaan tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi. Täällä sitä lietsotaan vallankumousta ja uskotaan, että sen jälkeen osataan elää uusilla säännöillä. Mutta jotain puuttuu: yhteys toisiin ihmisiin.
VastaaPoistaEttä voikin vallankumouksen toteuttaminen omassa elämässä kulkea ihmisillä eri suuntiin. Itselläni se on edennyt niin, että kanssaihmiset, joita tuntee oikeasti enää vähän, kokee muutamaa läheistä lukuun ottamatta "korruptoituneiksi". Sellaisia ovat myös työsuhteet. Asumisunelma ei ole yhteisö vaan yksinäisyys. Siitä unelmasta ei halua maksaa ylimääräistä, sillä sekin on korruptiota. Voi ainoastaan unelmoida, kunnes jonakin päivänä muistaa, että tämäkin unelma on korruptoitunut.
En tiedä, mahtuuko "luovuudella, rohkeudella ja periksiantamattomuudella oman tiensä raivaamisen" sisään tällaista mallia, jossa oman ajattelun puhtauden ja itse itseltä vaadittavan ihanteellisuuden saavuttaa ainoastaan yksin tai enintään 2–3 ystävän kanssa keskustellen. Yhteistyö on voimaa, muttei juuri nyt tässä todellisuudessa. Onpas antisosiaalista. Mutta kun sen puhtauden ja ihanteellisuuden saavuttaa, silloin on, tai luulee olevansa, tasapainoinen ja tyytyväinen, mikä edelleen siivittää ajatuksia ja ihanteita eteenpäin.
Saa kommentoida!
Ikinä ei kannata tuntea itseään huonoksi. Ihan oikeasti siihen ei ole mitään syytä. Iso osa meidänkin touhusta on rakentunut sellaisen jossittelun ja ihmettelyn päälle, että välillä ihan huvittaa. "Jos olis sitä ja oispa kiva, kun olis tätä." Tärkeintä on aina miettiä mitä ihan oikeasti on, miten sitä voi käyttää juuri nyt ja toimia. Alemmuus on hirvittävän halvaannuttava kokemus, en suosittele. ;)
VastaaPoistaMeillä lietsotaan vallankumousta yksi ihminen kerrallaan - eikä varmaan monikaan verkostossa ajattele raketavansa solidaarisempaa maailmaa tai ainakaan mitään vallankumoukseen viittaavaakaan. Päin vastoin, jokainen on mukana omista syistään. Yhteys syntyy ensisijaisesti yhteistyöstä, ei lähtökohtaisesta samanmielisyydestä.
Mietin, että et kai ole liian tiukka itsellesi. Ei meissä ihmisissä - sen paremmin itsessä kuin muissa - ole puhtaita yksilöitä. Jokainen ottaa vaikutteita ja on aikansa lapsi sen perimmäisen persoonallisuutensa lisäksi. Kuulostaa aika yksinäiseltä, jos elämässä kaikki muu on viallista muutamaa ihmissuhdetta lukuunottamatta.
Ja mahtuuhan tämän mallin sisään monenlaisia tapoja olla, elää ja ajatella. Sepä olisi surullista, jos heti aloittaisi luettelemalla mitä kaikkea ei sovi olla.
No jaa. Lähinnä näkemykseni kumpuaa siitä kokemuksesta, että minua on aina vastustettu kaikkialla, missä olen elänyt ja vaikuttanut. Kai sillä on yhteys ideoitteni "ehdottomuuteen": lähtökohtani on kerran toisensa jälkeen se, miten asiat voisivat olla jos ne olisivat hyvin, ei se miten tehdään nykytilanne edes vähän paremmaksi. Minusta jälkimmäinen on todella vajavaista kapinaa.
VastaaPoistaToiset meistä ovat sosiaalisesti sujuvampia, toiset vähemmän sujuvia. Itse lukeudun valitettavasti jälkimmäiseen ryhmään. En osaa ilmaista asioita sillä lailla diplomaattisesti, ettei minua heti rynnättäisi melko samanmielistenkin joukossa vastustamaan, sillä en pohjimmiltani ymmärrä miksi. Oma elämänkokemukseni ei kerro, että parhaat ajatukset syntyvät yhdessä pohdiskellen – ellei yhdessä ole todella läheisiä ihmisiä, jotka jo lähtökohtaisesti kunnioittavat toisiaan – vaan lähinnä yksikseen mietiskellen.
Ai niin ja piti sanomani, Hanna, että äänestin sinua viime eurovaaleissa. :) Ja saa käydä minunkin politiikkablogiani lukemassa, vaikka kommentoimassa.
VastaaPoistaEi se yhdessä pohdiskelu ole mitenkään yksiselitteistä ja helppoa. Meillä ihmisillä tuntuu olevan aika monta väärää käsitystä muista ja itsestämme, sekä keskustelusta ylipäänsä. Aika paljon pitää treenata vaikka sitä, etteivät muiden vastakkaiset ja erilaiset mielipiteet ole vaarallisia ja muita kannattaa tulkita "lempeästi" - siis sen ajatuksen kautta, että luultavasti heillä on jotakin ihan oikeaa asiaa mielessään, vaikka se tulisi vähän hassusti ulos. Melkoinen harppaus pitää ottaa myös päästäkseen ulos "oikein - väärin" -vankilasta, jossa kaikki on hirvittävän ehdotonta. Ei ole ollenkaan huono juttu sanoa välillä ääneen, että enpä tullut tätä ajatelleeksikaan ja voisihan tuo olla noinkin. Tai sitten pitää kiinni näkemyksestään, mutta esittää kysymyksiä siitä toisen ajatuksesta, sekä ymmärtääkseen sitä paremmin, että antaakseen sille ystävälle mahdollisuuden huomata ihan itse, jos jossakin on sattunut ajatuskömmähdys.
VastaaPoistaTosin siis pakko myöntää, että vaikkapa Miskan kanssa me käydään semmoisia "keskusteluita" että niistä on kaikenlainen lempeys ja myötäajattelu kaukana. Osittain juuri siksi, että me ollaan Miskan kanssa niin hyviä ystäviä, että se on mahdollista. Kenen tahansa muun kanssa olisin huolissani, jos oma suhtautumiseni keskusteluun olisi niin ärhäkkä, että verenpaine nousee. :D Miskan kanssa taas olemme niin ehdottoman varmasti ystäviä, ettei sitä kaada mikään näkemysero, vaikka sen esittäisi kuinka railakkaasti tahansa.
Vallankumouksen suhteenkin tarvitaan monenlaisia ajattelijoita. Tarvitaan niitä, jotka pohtivat askeleita oikeaan suuntaan ja niitä, jotka muotoilevat päämäärää. Mielellään vielä yhteistyössä. Pelkkä päämäärä sinänsä voi olla liian kaukana yhdellä rysäyksellä yllettäväksi. Mutta toisaalta pelkkien yksittäisten parempien askeleiden suunnittelu tai ottaminenkaan ei auta, ellei ole käsitystä suunnasta ja tarkoituksesta, vai kuinka?
Olen nimittäin tylysti sitä mieltä, että pelkkä edustuksellinen demokratia ei koskaan vie meitä minnekään. Minun askeleeni on irti riippuvuudesta - se antaa enemmän toimintavapautta ja toisaalta enemmän vipuvoimaa. Mitä vähemmän ihmisillä on menetettävää, sitä rohkeampia askeleita heidän on mahdollista ottaa.
Niinpä näitä oikeudenmukaisuuden ja omavaraisuuden kokeiluita täytyy tehdä unohtamatta laajempaa yhteiskunnallista taistelua (ja ajattelua).
(Lähdemme lapsukaisen kanssa pihalle. Kirjoittelen lisää illasta!)
No, ainakin nyt voi sanoa, että tämä keskustelu tässä on ihan hedelmällistä.
VastaaPoistaTuosta olen samaa mieltä, että edustuksellinen demokratia jää aina puolitiehen. Se voi kyllä säätää sellaiset lait ja asetukset, että yhä useampi voi vapautua, vapauttaa itsensä ja itsestään. Jos 50 % eduskunnasta on sitä mieltä, että lakkautetaan kapitalismi, sillä on laillinen oikeus ja moraalinen velvollisuus tehdä niin. Ihmisillä on muitakin keinoja lakkauttaa kapitalismin / korruption / Babylonin omassa elämässään. Tärkeintä on, että ihmiset pääsisivät irti kuvitelmastaan "en voi vaikuttaa mihinkään mitenkään". Jokainen meistä nimittäin vaikuttaa koko ajan kaikkeen.