Sosialistifeministin muistelmat

eli minkälaiseen tasa-arvoon mielestäni tulisi pyrkiä ja mistä se koostuu?

Ilahduin sosialistifeministi-nimityksestä niin suuresti, että päätin ryhtyä heti käyttämään sitä itsestäni. Yhdistettyinä nuo kaksi sanaa melkolailla kiteyttävät sen, mitä koen olevani. Kenties lisäyksellä "noita." Eli siis sosialistifeministinoita tai ehkäpä noitanainen ja sosialistifeministi. Odotan innolla myös "sosialisti-noidan" leimaa, niin onneni olisi täydellinen.


"Miehet varokaa, joka nurkan takana voi piillä feministi!"
Lauloi jo jokunen vuosi takaperin ihanainen Kitkerät Neitsyet. Mikä ja minkälainen se feministi sitten on?

"Kun mätäpaise puhkeaa
esiin ryömivät karvaiset naisasianaiset
ne haluavat lapsillesi pahaa
he ovat ihmiskunnan hylkytavaraa"

Näin runoillaan Kitkerien Neitsyiden Feministirockissa. Edellisen, naisten ja miesten erilaisuutta käsittelevän kirjoituksen kommenteissa tuli aika hyvin esille, että hyvin samanlainen kuva on vallitsevana myös monen kommentoijan mielikuvituksessa.

Feminismissä eletään nykyisin kolmannen aallon kautta, jossa ei enää voida luontevasti puhua vain yhdestä feminismistä - liberaali-, radikaali, postmoderni-, eko-, queer-, ja jopa kyberfeminismi unohtamatta tietenkään lukkarinrakkauttani nauttivaa anarkofeminismiä, ovat kaikki luoneet oman katsantokantansa sukupuolta, tasa-arvoa ja yhteiskuntaa käsitteleviin kysymyksiin. Niinpä erilaisia ajatuspolkuja ja -sisältöjä lienee yhtä monta, kuin feministeiksi lukeutuvia ihmisiäkin.

Täällä ihmiskunnan hylkytavaran joukossa minä ammennan ajattelussani vaikutteita monestakin feminismin suunnasta - pidän tätä moninaisuutta rikastavana, ilahduttavana ja näköaloja avaavana. Postkoloniaali feminismi räjäytti tajuntani, queer-tutkimukseen tutustuminen ilahdutti aikanaan naistutkimuksen luennolla. On monenlaisia tapoja kokea heteronormatiivisen yhteiskunnan paino - omani ei olekaan edustava. Oli paljon helpompi päästää irti mustavalkoisesta "kaikki miehet ovat sikoja" -ajattelusta, kun oivalsi kuinka paljon yhteiskunta rajoittaa myös miesten elämää juuri siksi, että naiselliset piirteet ovat niin kovin kiellettyjä ja hyljeksittyjä. (Ystäväni antoi tästä esimerkiksi sen, että saadakseen kokemuksen syrjinnästä miehen ei tarvitse kuin meikata tai pukeutua hameeseen - molemmat mielletään naisten maailmaan kuuluviksi asioiksi ja molempien vuoksi voi mies saada turpaansa kadulla.)



"Jos nainen ei saa kunnon panoa
hän voi alkaa kiinnostua yhteiskunnasta."

Olen ollut pienestä pitäen hyvin yhteiskunnallinen. Epätasa-arvo, sorto ja yhteiskunnallinen vääryys ahdistavat minua - toisaalta olen aina ajatellut, että jokaisen teot, ajatukset mielipiteet muodostavat tämän yhteiskunnan. Sen muuttamiseen tarvitaan oivalluksia ja joukkovoimaa - mutta kipinästä se metsäpalokin voi syttyä. Joskus riittää, kun yksi sanoo riittävän topakasti. Siitä saavat aremmatkin voimaa puhua omien oikeuksiensa puolesta.

Tasa-arvon vaatiminen yhteiskuntaan on pohjimmiltaan yritystä vapauttaa yksilön luovuus ja itsemääräämisoikeus. Silloin jokainen saa olla ja elää kuten haluaa, meikata tai olla meikkaamatta, korjata autoja tai virkata ihan omien kutsumustensa ja taipumustensa perusteella kuten haluaa. Usein tähän vastataan, että sukupuoliroolit eivät sido meitä valitsemaan harrastuksiamme nytkään. Väittäisin kuitenkin muuta - jos jo pienestä pitäen tyttöjen tulee pukeutua prinsessoiksi ja leikkiä nukeilla, kun taas poikien kuuluu ajella leluautoilla ja kiipeillä puissa - istuu sukupuolinormittava kasvatus hyvin syvässä. Naiset heräävät huomaamaan kiinnostuksensa auton vaihteistoon usein myöhemmin - on ensin laitettava luvan kanssa nuket syrjään ja se voi osoittautua vaikeaksi.

Toisaalta naisten "miehisiä" harrastuksia ei vieläkään katsota hyvällä. Montako miestä kutsutaan autokoulussa "prinsessaksi" tai "keijukaiseksi"? Minua kutsuttiin ja voi taivas, kuinka se ärsytti. Kysymyksiini vaihteiston ja moottorin toiminnasta vastattiin "Ei sinun, kulta-pieni, tarvitse tietää. Sun täytyy osata vain ajaa." Otin sitten itse selvää, koska en halua olla tekemisissä kapineiden kanssa, joiden toimintaa en ymmärrä.

Tieto on valtaa ja sen jakaminen hallintaa. Kun naiset suljetaan tekniikkaan liittyvien harrastusten ulkopuolelle, voidaan ylläpitää ajatusta siitä, etteivät naiset niitä osaa tai ymmärrä. Väitän kuitenkin, ettei testosteronia haukkaamalla voida muuttaa naista autonasentajaksi. Juuri tällaiset tiedot ja taidot ovat nimenomaan opittuja, eivät biologian ohjaamia.


Tasa-arvo on tasapäistämistä, kaikkien pakottamista heteromiesten kaltaisiksi!

Enpä usko. Tasa-arvo on ominaisuuksien vapauttamista "naisellinen" - "miehekäs" -dikotomiasta. Se poikii myös ihmisten vapauttamisen rooliodotuksista, joita sukupuoli tuo tullessaan. Hyvä nainen voi olla autonasentaja. Hyvä mies voi olla lähihoitaja. Samoin voidaan minusta aiheellisesti vaatia lempeyden, sosiaalisuuden, ulkonäöstä huolehtimisen, hameeseen pukeutumisen ja korkokenkien käytön heikkouteen samaistamisen lopettamista. Silloin kuka tahansa voi tehdä ulkonäkönsä, ammattinsa, harrastustensa ja opiskeluidensa suhteen juuri sellaisia valintoja, kuin itse haluaa.

Valtakulttuurilla on myös paljon opittavaa naisten keskinäisen kanssakäymisen muodoista. Moni nainen samaistaa hierarkian ja sorron toisiinsa. Naiset luovat keskenään usein tasa-arvoisen kanssakäymisen muotoja, verkostoja, pikemmin kuin perinteisiä hierarkisia pyramideja. Kenties tämän yhtä arvokkaana pitämisen kokemuksen voisi siirtää myös työmaailmaan? Se loisi aivan uusia vuorovaikuttamisen tapoja työpaikoille, opiskeluympäristöihin ja kenties myös koteihin.

Jo nyt pahoinvointi työelämässä on valtavaa. Moni kokee olevansa vaikutusvallaton, äänetön kone, osa jotakin suurempaa järjestelmää, jonka toiminta ja prosessit ovat sekä käsittämättömiä, että näkymättömiä. Verkostomalli organisaatiorakenteessa, tasa-arvoisuus työtekijöiden ja työnjohtajien kesken, tunneosaamisen lisääminen johtajistossa olisivat kaikki tervetulleita muutoksia. Törmäsin ajatukseen siitä, että heikompia tulisi karaista, jotta he pärjäisivät hierarkisessa työelämässä - kenties pakollinen armeija tai armeijan kaltainen palvelus kaikille, jotta tottuisivat olemaan käskytettävinä. Tähänkö on tultu? Järjestelmä koetaan niin muuttumattomaksi, että vaikka sen väkivalta on ilmeistä, koetaan tarvetta syyllistää ongelmista ihmisiä, kuin muuttaa järjestelmän luonnetta? Olemme todella aivopesseet itsemme, ellemme näe, että ihmisiä murtavan järjestelmän vika on nimenomaan järjestelmässä, ei ihmisissä.

Haluan nähdä maailman, jossa ei esitetä kysymyksiä, kuten "Mikäs mies sä muka olet, jos..?" tai "Oletko sä joku lesbo, kun ..?" Haluan nähdä maailman, jossa jokaisella on lupa toteuttaa taipumuksiaan, kiinnostuksiaan ja lahjakkuuttaan ilman leimaamisen, häpeän ja henkisen sekä fyysisen väkivallan pelkoa. Haluan nähdä maailman, jossa inhimillistä lahjakkuutta, kauneutta ja monimuotoisuutta kunnioitetaan itseisarvoisina - tekijän tai kokijan sukupuolesta riippumatta.

Täydelliseen on aina pitkä matka, eikä sitä koskaan saavuteta. Elämä on muutosta ja muutoksen pysähtyessä tulee kuolema. Siksi on aina pidettävä silmänsä auki. Kuten postkoloniaalin teoria osoittaa, usein lähtökohtaisestikin tiedostava teoria luo usein tietämättään omat ulkopuolisensa, äänettömänsä. Siksi yhteiskunnan rakentamiseen tarvitaan mahdollisimman monta ääntä ja kenties myös se hiljaisuuden kaiku - alati läsnä oleva ymmärrys siitä, että muutos on tarpeen. Silloin voimme toivoa, että äänettömien joukko kutistuu kutistumistaan.