Pieni tulitikkupuolue – eli uskalletaanko meillä muuttua?

Tunnethan, lukijani, H. C. Andersenin sadun pienestä tulitikkutytöstä? Kuulostaa tutulta, muttet aivan kuitenkaan muista mistä on kyse? Netin ja kirjaston lisäksi saat kuulla sadun myös nyt, jos maltat lukea koko kolumnin. Valitettavasti se ei kenties ole niin helppoa ja kivutonta, kuin haluaisit. Mutta hyvin kertomusten vuoksi täytyy uskaltaa hieman kärsiä.

SKP jäi vaalien jälkeen ulos eduskunnasta kuin tarinan tulitikkutyttö. Orpona porvarillisen politiikan melskeestä meille ei löytynyt sijaa tai tilausta. Teemme vaalianalyysiä kuin tulitikkutyttö raapii viimeisiä tulitikkujaan. Riips: ”pitää muuttaa toimintatapoja” - raaps: ”pitää mennä kansan pariin” - riips: ”on tehtävä laajapohjaista yhteistyötä” - raaps: ”on toimittava kansanliikkeissä ja ay-liikkeessä aktiivisemmin.”

En sano, että yksikään näistä ajatuksista olisi huono sinänsä - päinvastoin, niitähän tässä on pohdittu, tuettu ja mahdollisuuksien mukaan toteutettu jo vuosia. Ja siihenpä se ongelma juuri kiteytyy. Nämä ajatukset ovat lohdullisia ja lämmittävät hetken – kuin yksittäin poltetut tulitikut. Poliittista tulta niillä ei kuitenkaan ole sytytetty, ei vaikka niitä on toisteltu jo vuosia. Hyvä analyysi on analyysi nimenomaan tämän hetken tilanteesta ja sen valitettava totuus kuuluu: näillä opeilla emme ole onnistuneet rohkaisemaan jäsenistöämme tai samoin ajattelevia ulkopuolisia toimintaan. Olemme onnistuneet polttamaan loppuun ja uuvuttamaan aktiivimme ja etäännyttämään passiivimme – sekä ne ihan tavalliset ihmiset, joita olemme yrittäneet tavoittaa.

Tämä ei kuitenkaan ole pahinta. Murheellisinta on se, että olemme monessa suhteessa hukanneet suuntamme. Kuin tulitikkutyttö emme tiedä kuinka käyttää tikkujamme torjuaksemme hitaasti ja vääjäämättä kimppuumme hiipivää pakkasta. Olemme menettäneet päämäärän, tarkoituksen ja yhteisen vision siitä, mitä meidän pitäisi olla tekemässä. Emme voi puhaltaa yhteen hiileen, ennen kuin kaikki tiedämme mikä se on – yhdessä tulitikkuihin puhaltaminen taas vain sammuttaa ne ja on, kuten jenkit sanovat ” a wasted breath.”

Kylmyyden kanssa yhdessä kättä ojentaa viimeinen, lopullinen vaihtoehto, kuin tulitikkutytön hetken lämmittävistä unelmista ilmestyvä mummo. Se houkuttaa meitä ”ei enää taistelua, ei enää epäonnistumista, ei enää pettymyksiä. Anna periksi, luovuta.” Ei kannattajakorttien keräämistä – ei voimien kokoamista – ei taistelua. Ja kylmyys hoitaa loput. Jos luopuu siitä, mitä on ja mikä on, ei tarvitse pettyä. Mutta jos luopuu itsestään, kuolee.

Kommunisti tarvitsee kommunistisen puolueen selvitäkseen. Mutta kommunistinen puolue tarvitsee suunnan tarjotakseen jäsenilleen ja aktiiveilleen muutakin, kuin kylmässä yössä yksittäin poltettuja, kauniita illuusioita.