Kaatuneen kommentti

Työelämä kaataa nykyisin nuoria naisia, kuin heinää, tietää Kauppalehti.

Itse uutinen ei hämmästyttänyt minua yhtään. Työ ja työssä pärjääminen ovat tärkeä osa suomalaista identiteettiä. Jopa niin suuri, että moni yrittää sitkeästi käydä töissä, vaikkei siitä taloudellisesti juurikaan hyötyisi. Erilaisten pätkätöiden lisääntyminen, työn vaatimusten valtava kasvaminen, työajan tiukka määrittely ja työtehokkuuden lisääntyvä seuranta sekä tehokkuuden lisäämisen vaatimukset ovat tehneet työelämästä viidakon, jossa jopa se vanha, perinteinen viidakon laki tuntuu lempeältä ja kivalta. Sen mukaanhan heikot sortuvat elon tiellä - nykyisiä tilastoja katsellessa tulee mieleen, että elontiellä sortuu jokainen hiemankin inhimillisyyttä näyttävä.

Ja ahdistus iskee, kun huomaa, ettei pärjääkään. Toisin kuin keskustelupalstat tuntuvat olettavan, työelämässä ahdistuvat ahkerimmat, kiltimmät ja reippaimmat. Ne, jotka yrittävät, koska pitävät työtä sinänsä tärkeänä ja tekevät mahdottomien vaatimusten ristitulessa kaiken aikaa parhaansa. Olen sivusta seurannut oman, entisen työpaikkani toimintaa. Ne, jotka viisveisaavat, toteavat, kuinka heillä ei ole penniäkään kiinni ja jos heidän joustamattomuutensa vaikkapa työajoissa vetää firman nurin, niin vetäköön, se ei ole heidän ongelmansa. Nämä ihmiset jaksavat monotonista työtä, tehokkuuden tiukkaa tarkkailua ja kellokortin kanssa elämistä huomattavasti kilttejä ja ahkeria pidempään. Tiukentuviin vaatimuksiin oikea vastaus ei siis olekaan "reipastuminen" tai itsensä niskasta ottaminen, vaan välinpitämättömyys. Kun irrottaa oman identiteettinsä työtuloksestaan, voi naureskella päin räyhäävän pomon naamaa, antaa piut paut tehokkuuden seurannalle ja vaikka myöhästyä duunista - se ei merkitse ihmisarvon menetystä.

Toisaalta taas reippaat, kiltit ja ahkerat ottavat itseensä, yrittävät enemmän ja lopulta väsyvät. Vaatimukset juoksevat edellä niin kovalla vauhdilla, ettei niiden perässä pysyy enää kuin kaikista heikkopäisin hiihtäjä. Sellainen, jolla ei ole kotia hoidettavana, perhettä, lasta tai muitakaan uranheikentimiä, vaan puhdas omistautuminen työlle.

Kuulun itse tuohon nuorten, kaatuneiden naisten tilastoon. Lopetin mielialalääkkeiden käytön jouluna, viimeisin sairaslomajaksoni päättyi joulukuun lopussa. Olen tällä hetkellä "terve" ja onnekseni työtön. En ole varma siitä, miten pärjäisin työelämässä. Itseasiassa pelkkä ajatus yrittämisestäkin ahdistaa - huonojen kokemusten painolasti viimeisen kymmenen työvuoden ajalta on melkoinen. Toivon voivani aloittaa opiskelut ja päätyä työhön, jossa voisin edes jollakin tapaa itse määrittää työtehtäviäni, aikataulujani ja työympäristöäni. Tai edes loma-aikoja ja kahvitaukoja. Tai että olisi niitä lomia ilman pelkoa seuraavan kuukauden laskujen maksusta.

Eläkeiän nostaminen on haihattelua, joka perustuu puhtaasti ministerien täydelliseen vieraantumiseen työelämän todellisesta luonteensta. Samoin puheet "kilpailukyvyn parantamisesta" tai "sisämarkkinoiden syventämisestä" - molempia rajoittaa Suomessa lähinnä suomalainen työkulttuuri, jonka olennainen osa ovat työehtosopimukset ja työsuojelulaki. Näitä vastaan oikeiston hullut ovat ottaneet kantaa jo moneen kertaan. Viimeisimmäksi lakko-oikeuden rajoituksesta hekumoinnilla.

Virkamiehet ja ministerit ovat hyviä vaan ja jalkautuvat sinne ihan oikeiden duunareiden joukkoon tekemään kahdeksaa tuntia päivässä jotakin monotonista, fyysisesti ja henkisesti raskasta työtä ja kuuntelemaan jatkuvaa natinaa riittämättömästä tehokkuudesta. Katsotaanpa kuinka pitkään he viihtyvät!