Rauha alkaa sisältä

Pablo Neruda,
Suuri Laulu, 19. osan kuudes runo
Suomentanut Brita Polttila

Rauha tulevien iltojen hämylle,
rauha sillalle, rauha viinille,
rauha kirjaimille, jotka etsivät minua
nousevat veressäni ja kietovat
vanhan laulun multaan ja rakkauteen,
rauha kaupungin aamulle leivän herätessä,
rauha Mississipille, juurten virralle,
rauha veljeni paidalle,
rauha kirjaan kuin ilman painama sinetti,
rauha Kievin suurelle kolhoosille
ja sen kuolleitten tuhkalle
ja muitten kuolleitten tuhkalle, rauha
Brooklynin mustalle raudalle, rauha
kirjeenkantajalle, joka kulkee
talosta taloon kuin päivänvalo,
rauha koreografille joka huutaa
torveensa tanssiville köynnöksille,
rauha oikealle kädelleni
joka lakkaamatta tahtoisi kirjoittaa Rosario,
rauha bolivialaiselle, sulkeutuneelle
kuin tinakivi, rauha sinulle
perustaaksesi perheen, rauha kaikille
sahoille Bio Bion rannoilla,
rauha partisaanien Espanjan
raadellulle sydämelle,
rauha Wyomingin pienelle museolle
jossa minua eniten liikutti
tyyny johon oli kirjottu sydän,
rauha leipurille ja hänen rakkauksilleen
ja rauha jauhoille, rauha
kaikelle kasvavalle viljalle,
kaikelle rakkaudelle, joka etsii vehmasta lehtoa,
rauha kaikille eläville, rauha
kaikelle maalle ja vedelle.

Nyt minä sanon jäähyväiset ja
palaan talooni, unelmissani
minä palaan Patagoniaan jossa
tuuli kolkuttaa talleja
ja valtameri pärskyy jäisenä.
Olen vain runoilija, rakastan teitä kaikkia,
harhailen maailmassa jota rakastan.
Kotimaassani vangitaan kaivostyöläisiä
ja sotilaat määräilevät tuomareita,
mutta minä rastan pientä kylmää maatani
sen juuria myöten.
Jos minä kuolisin tuhat kertaa
minä tahtoisin kuolla siellä,
jos minä syntyisin tuhat kertaa
minä tahtoisin syntyä siellä,
lähellä villiä araucariapinjaa,
lähellä kohisevaa etelätuulta,
lähellä vastahankittuja kelloja.
Älkää ajatelko minua.
Ajatellaan yhdessä koko maailmaa,
taotaan pöytää rakkaudella.
En halua että veri taas
kostuttaa leivän, pavut,
musiikin; haluan että kanssani
tulisivat kaivosmies, pieni tyttö,
merimies, asianajaja,
nukkien valmistaja,
että menisimme elokuviin ja sitten
juomaan kaikkein punaisinta viiniä.

Minä en tullut tänne ratkaisemaan mitään.

Minä tulin tänne laulamaan, minä tulin
jotta sinäkin laulaisit kanssani.


Rauhasta on vaikea puhua. Tulee nopeasti kyyninen olo - rauhan rakentamisesta puhuu niin helposti kuin onnen tavoittelusta, naiiveilla sanoilla, enemmän innolla ja sydämellä, kuin konkreettisilla ehdoilla, tavoilla, keinoilla tai aikatauluilla. Tai sitten kyynistyy liikaa kauhistuttavan asekoneiston edessä. Lankeaa puhumaan järjestelmistä, ohjuskilvistä, voimasuhteista - samaa väkivallan ja suurvaltapolitiikan kieltä, sitä kieltä, niitä ajatuksia, jotka painavat tätä maailmaa sotaan.

Siksi ensimmäinen todellinen askel rauhaan alkaa sisältä. Täytyy olla aikuinen, mutta heittäytyä uskomaan mahdottomaan, saavuttamattomaan, kuin lapsi. Pitää tarkentaa silmänsä ja nähdä maailma todellisissa väreissään - niissä, joissa tumman sävyt korostavat kirkkaat.

Lolita Lebronin runo yksi niistä, jonka hän kirjoitti 25 vankilavuotensa, kertoo kuinka maailmaa voi katsella tyranniasta, ennakkoluuloista, epäoikeudenmukaisuudesta ja kolonialismista huolimatta. Tai kenties uhmakkuutena ja rohkeutena juuri niiden edessä.

I Have All the Passion of Life

I have all the passion of life.
I love the sun and the stars
and the seeds.
Everything fascinates me:
water, brooks, groves,
dew and cascades.

I adore looking at the
flowing streams: this clear
proof of beauty;
this joy in my marrow
in my sight,
this knowing about what's hidden,
and this sensation of seeing
what is clear.

Whoever denies life its joy,
the wealth of its complexity,
its rainbow-like countenance,
its downpour and its universe
of beauty, its generous giving,
the caress, the grain
with fruits and delicacies,
the bud, the flower, pain and
laughter;
those who deny life its measure
of joy
are the unseeing ones.
Nor have they drunk from
life's overflowing cup of passion.

I have all the rapture,
the savoring.
That's why they stare and ask:
"Lolita, what do you see of
any beauty?
What do you like? The sky?
These sterile and arid mountains,
these hours so full of ugliness
and injustice,
with endless sighs
and the pushing and the shoving?"

"Why do you sing and laught, Lolita?
Is your face really lit up
with the joy of life?
Are you mad, Lolita?"

Lolita Lebron syntyi vuonna 1919. Hän on elävä symboli alkuperäiskansojen taistelusta ja selviytymisestä. Puertoricolaisena Lolita Lebron on nähnyt kotimaansa ryöstön ja tuhoamisen, sen ihmisten ja luonnonvarojen alistamisen monikansallisten yhtiöiden toimesta ja voitontavoittelun nimessä.

Rauhan rakentamisen täytyy alkaa rohkeudesta rakastaa. Sorron, väkivallan ja sodan edessä rakkauden taidosta ja päättäväisyydestä tulee tärkein työkalu. Se suojelee rauhan puolustajien sydäntä, se ruokkii heidän tultaan. Kun uskaltaa nähdä lähimmät ihmisensä todellisina, inhimillisinä, on helpompi ymmärtää, että ympäri maailman jokainen haaveilee samoista asioista - onnesta, turvallisuudesta, rakkaudesta.

On helpompi rakentaa rauhaa, kun tietää, että pohjimmiltaan jokainen ihminen toivoo sitä itselleen. Vaikka politiikka, voimasuhteet, taloudellinen kasvu, tuhokapitalismi vaatii ruoakseen ihmislihaa, ihmiset eivät halua sitä ruokkia. Kukaan ei tahdo vaarantaa lähimmäisiään, luopua omasta turvallisuudestaan. Siitä oivalluksesta täytyy edetä.

Mutta meidän tehtävämme on antaa rauhalle kasvot, muoto, sanat. Ettei puhe rauhasta jäisi vain sydämen lämmöksi, sille on annettava elämä todellisilla teoilla.

Tästä kertoo Denise Levertovin runo

Making Peace

A voice from the dark called out,
"The poets must give us
imagination of peace, to oust the intense, familiar
imagination of disaster. Peace, not only
the absence of war."
But peace, like a poem,
it is not there ahead of itself,
can't be imagined before it is made,
can't be known except
in the words of its making,
grammar of justice,
syntax of mutual aid.
A feeling towards it,
dimly sensing a rhythm, is all we have
until we begin to utter its metaphors,
learning them as we speak.
A line of peace might appear
if we restructured the sentence our lives are making,
revoked its reaffirmation of profit and power,
questioned our needs, allowed
long pauses. . . .
A cadence of peace might balance its weight
on that different fulcrum; peace a presence,
an energy field more intense than war,
might pulse then,
stanza by stanza into the world,
each of living
one of its words, each word
a vibration of light - facets
of the forming crystal.


Mutta rauhan uneksimista, laulamista todeksi ei voi jättää yksin runoilijoiden työksi. Se on jokaisen työtä. Kun määritellään oikeudenmukaisuuden kielioppia ja molemminpuolisen avun lauserakenteita, tarvitaan jokainen ihminen.

Jos ajattelet omaa arkeasi, minkälaisista ajatuksista oikeudenmukaisuus koostuu? Miten oikeudenmukaisuus näkyy? Miten se ei näy? Kuinka sinä voit rakentaa oikeudenmukaisempaa maailmaa?

Kuten näemme, rauhalla on monet kasvot. Sen kuuluu olla kirjava ja kaunis kuin mustalaisnaisen huivi. Sen kuuluu olla liikkuva, kasvava ja kehittyvä - ihmistensä näköinen.

Uuteen aamuun voi kulkea monta eri tietä ja löytää silti pimeän läpi. Ehdottaisin kuitenkin kymmentä työtapaa tai oivallusta, jotka voisivat olla suuntaviivoja uudelle rauhantyölle.

1. Voimaantuminen

Tärkein väkivaltajärjestelmiä ylläpitävä voima on ihmisten vieraantuminen omasta vaikutusvallastaan. Meille uskotellaan järjestelmällisesti, että joku muu tietää meitä paremmin, osaa paremmin ja että mielipiteillämme ei ole merkitystä. Kuinka monasti olette kuulleet, että poliittinen toiminta on tarpeetonta, koska "ei sillä saa kuitenkaan mitään aikaan?" Tämä on vieraantumista.

Dominointi, kontrolli ja väkivalta ovat vain yhdentyyppistä valtaa, vieraannuttavaa valtaa. Myös toisentyyppinen valta on mahdollista, sisäinen voima, oma voimamme, kykymme luoda, kuvitella, tuntea ja tehdä valintoja. Henkilökohtaisen ja yhteisöllisen voimaantumisen kautta voimme purkaa ja muuttaa toisenlaisiksi sorron ja väkivallan järjestelmiä.

Voimaantuminen vaatii rohkeutta. Mitä kauemmas siirrymme pelosta, sitä vähemmän väkivallan järjestelmät vaikuttavat meihin. Rohkeus voi löytyä henkilökohtaisesta uskosta - ei välttämätt uskosta johonkin yksittäiseen jumalaan, mutta uskosta inhimilliseen kykyyn muuttua ja muuttaa asioita ja uskosta luonnon loputtomaan luovuuteen.


2. Elämä, keho ja yhteys.

Voimaantumisen tulee maksimoida elämän kunnioituksemme. Kunnioitamme elämää, kehoa ja sen tarpeita ja toiveita, vahvoja tunteitamme ja intohimojamme. Ymmärrämme, että kaikki elämä on yhteydessä ja voimaantumisemme nousee vahvasta yhteydestä tähän elävän elämän verkkoon. Jokainen tekomme vaikuttaa kokonaisuuteen. Myös kaikki sorron järjestelmät ovat yhteydessä toisiinsa. Voimme keskittyä yhteen ongelmaan kerralla - jokainen taistelu sortoa vastaan horjuttaa koko sorron ja väkivallan ideologiaa, mutta lopulta meidän on purettava koko väkivaltaa tuottava järjestelmä.


3. Radikaali mielikuvitus ja ennakointi.

Rauhan liikkeiden täytyy kuvitella ja ennalta toteuttaa juuri sitä maailmaa, jonka haluamme luoda. Emme voi siirtää vallankumousta johonkin myyttiseen tulevaisuuteen - me olemme vallankumous juuri nyt. Keinojemme täytyy olla yhtenevät päämääriemme kanssa, koska päämäärä on läsnä kaiken aikaa, kuten myös alku ja ylläpitäminen. Jokainen strategia, taktiikka ja organisaatio on pohja uudelle sosiaaliselle rakenteelle. Kieltäytykäämme tylsyydestä, oikeaoppisuudesta, säntillisyydestä ja jäykkyydestä. Innostukaa luovuudesta, musiikista, tanssista, rummuista, taikuudesta, naamioista ja näytelmistä ja laulusta kaikessa toiminnassa. Ilmentäkäämme vapauden riemua! Uskaltakaamme uneksia sellaisesta, mitä ei koskaan aiemmin ole ollut, ajatella mahdottomia ajatuksia ja luoda uutta maailmaa!


4. Toivo.

Meidän täytyy korvata järjestelmän tarjoama virheellinen toivo henkilökohtaisesta menestyksestä toivolla vapaasta, oikeudenmukaisesta ja runsaasta maailmasta. Me ilmennämme tätä näkemystä siinä, kuinka organisoidumme, kohtelemme toinen toisiamme, kuinka osoitamme mieltä ja toimimme. Aktivisteina meidän tulee kehittää taitoja, työkaluja ja voimavaroja tehdäksemme toivon näkemyksestämme totta.


5. Solidaarisuus.

Tiedämme, ettei dominanssin järjestelmää voi uhmata ilman riskiä. Solidarisuuden avulla jaamme uhmakkuutemme hinnan ja vähennämme yksilöihin kohdistuvaa riskiä. Vaikka moni rauhan puolesta taisteleva joutuu työnsä vuoksi kärsimään, emme kunnioita kärsimystä sen itsensä takia. Haasteemme ja tarkoituksemme on lievittää kärsimystä ja solidaarisuutemme tulee ulottua jokaiseen, joka kärsii poliittisesta tai taloudellisesta sorrosta.


6. Vaihtoehto ja tarkoitus.

Meidän täytyy ymmärtää, että jokainen tilanne elämässä sisältää valintoja. Emme voi antaa väkivallan järjestelmien rajoittaa vaihtoehtojamme, emmekä anna pelon kontrolloida meitä. Sen sijaan tiedämme todellisen päämäärämme ja keskitymme siihen. Meidän tulee sen sijaan luoda ja nostaa esiin ongelmia väkivallan järjestelmistä sekä luoda toimivia, innostavia vaihtoehtoja.


7. Avoimuus ja monimuotoisuus.

Rauhanliikkeenä meidän tulee kunnioittaa monimuotoisuutta. Meidän tulee etsiä uusia tapoja laajentaa toimintaamme ja luoda mahdollisuuksia eri olosuhteista ja elämäntilanteista tuleville ihmiselle ottaa osaa. Meidän tulee kunnioittaa keskinäistä erilaisuuttamme, erilaisia tarpeitamme, kulttuureitamme, elämän tilanteitamme ja poliittisiakin näkemyksiämme, samalla tavalla kun kunnioitamme erilaisuutta sukupuolen, rodun, seksuaalisuuden, iän ja ruumiin rajoitteiden suhteen.

Väkivallan järjestelmä on yhtä hyvin sisällämme, kuin ulkopuolellamme ja meidän on oltava valmiita muuttamaan itseämme.


8. Suora demokratia ja tasa-arvoinen organisointi.


Liikkeenä tärkeimpiä tavoitteitamme lienee jokaisen jäsenemme kuunteleminen päätöksenteossa. Se ei ole helppoa, koska meidät on opetettu jättämään päättäminen muille. Niinpä omassakin joukossamme moni vaikenee. Mutta pienin askelin päätökset voivat alkaa syntyä alhaalta ylöspäin - ihmisistä heidän edustajilleen - ei päin vastoin.


9. Dialogi.

Voimaantuneet ihmiset eivät ajattele keskenään samalla tavalla. Jos halutaan, että rauhanliike koostuu monimuotoisesta joukosta ajatuksia, näkemyksiä, strategioja ja periaatteita, on keskustelun näiden välillä oltava jatkuvaa. Pitäen mielessä, että jokaisella on sama päämäärä, voidaan löytää yhteisiä toimintatapoja ja hyväksyä niitäkin, joissa emme itse halua olla osallisina.


10. Vapaus ja intohimo.

Meidän tulee kunnioittaa raivoa yhtenä normaalijärkisenä vastauksena sortoon, muttta meidän on kunnioitettava myös vapautta, tunnetta, spontaaniutta ja yllätyksiä. Kun kunnioitamme elämää ja uskallamme rakastaa syvältä ja pelottomasti, niin taistelumme muodostuu ei pelkästään sitä vastaan, mitä vihaamme, vaan myös sen puolesta, mitä rakastamme.


Tällaisen puheen pidin Oulussa viime vuoden lopulla.