Jo muinaiset egyptiläiset sen tiesivät - nykynuoriso on niin mahdotonta, että ellei meno muutu, niin jumalat hylkäävät varmasti. Lasten parhaista ja sinnikkäistä yrityksistä huolimatta aikuiset eivät vieläkään ole oppineet tavoille.
Tämä kirjoitus syntyy siitä tyrmistyksestä, jonka koin ruokakaupassa. Aikuinen (merkityksessä täysikäisyyden saavuttanut) nainen kojautti kolmevuotiastani ostoskorilla päähän. Vanhinkojahan sattuu, ei siinä mitään. Mutta kun "aikuinen" tuijottaa hetken monttu auki lasta ja jatkaa sitten matkaa puhua pukahtamatta (tai no ainakaan meille), on kuvassa jotakin todella häiritsevää. Lapsilta vaaditaan (kyllä, viisaasti ja ihan oikein) kiitoksia, anteeksipyyntöjä ja olehyviä tiukasti ja säännönmukaisesti. Milloin nämä pelisäännöt ovat lakanneet koskemasta meitä aikuisia?
Löydän itseni toistuvasti automarketista tekemästä ostoksia muiden lapsiperheiden kanssa. Suureen markettiin meitä mahtuu moneen junaan - sydäntä lämmittävistä perheistä niihin, joiden kohdalla tekee mieli kiihdyttää askeleita. Suurin murhe näyttää olevan se, että liian usein perhe tuntuu koostuvan kahdesta erillisestä yksiköstä aikuisesta / aikuisista ja lapsesta / lapsista. Aikuisilla on aikuisten jutut, jotka puhutaan lasten päiden yli, kuin näitä ei olisi ollenkaan paikalla. Lapsilla on lasten jutut, joihin aikuiset osallistuvat vain kieltäjinä, valvojina ja rajoittajina tai vaihtoehtoisesti lahjojina ja hämääjinä. Vallitsee kuin sanaton kauhun tasapaino - lapset eivät puutu aikuisten juttuihin - aikuiset eivät osallistu lasten juttuihin. Ja kaikki yhdessä toivovat, että vastapuoli häiritsisi omia touhuja mahdollisimman vähän.
Ja sitten on oma lukunsa kokonaan aikuiset, joilla ei ole lapsia lainkaan. "Ei mulla ole lapsia, mutta musta ois hyvä, että alettais taas antaa risulla selkään..." - "Ei mulla ole lapsia, mutta eikö ne vois kaikki sulkea johonkin laitokseen, kunnes ne on täysikäisiä" "Mä pelkään lapsia, kun ne on niin outoja" Lapset ovat vastenmielisiä, ikäviä outoja ja taakka paitsi vanhemmilleen, myös kaikille muillekin ihmisille, jotka kohtaavat.
Täytynee paljastaa kupletin juoni Än Yy Tee nyt. Minä olen melkolailla aina rakastanut lapsia. Omiani suorastaan palvon. Tästä voi kääntäen poikkeuksellisen tarkasti ennustaa mitä mieltä olen edellä kuvatun kaltaisista aikuisista. Herranen aika ihmiset! Lapset ovat ihmisiä siinä, missä muutkin. Ei lapsille tarvitse puhua mitään erityistä lapsikieltä. Päin vastoin, oletteko nähneet lasten ilmeet, kun alentuvan mairea täti-ihminen tulee puhumaan heille "lasta" - tarkkailkaapa ja vetäkää siitä oikeat johtopäätökset! Lasten kanssa pärjää, kun malttaa katsoa silmiin, kuunnella, mitä puhutaan ja vastata kysymyksiin sen sijaan, että puhuisi lasten päälle omiaan. Ei se mitään korkeampaa tähtitiedettä ole, vaan aikuisten ihmisten välisestä kanssakäymisestä tuttua arkista kohteliaisuutta.
Paitsi että eihän tämä normaali onnistu edes aikuisten välisessä toiminnassa. Puhumattakaan siitä, että aikuisen kuulisi sanovan kiitoksia ja olehyviä ja sitä kaikista kamalinta. Eihän nyt aikuinen ihminen sano anteeksi. Aikuinen sanoo korkeintaan "anteeksi, mutta" ja vesittää jatkolla kaiken vilpittömyyden aloituksestaan. "Olen pahoillani, että sinusta tuntuu siltä" sanoo aikuinen ja kuvittelee oikeasti pyytävänsä jotakin anteeksi - vaikka vain vähättelee ja latistaa toisen kokemusta ja välttelee vastuuta omasta toiminnastaan.
Tunnen itseni ulkoavaruuden asukkaaksi ottaessani lapsen mukaan päivittäisiin askareisiin. Meillä ei ole "aikuisten hommia" vaan lapsi sujuvasti auttaa pyykkien, tiskien ja siivoiluiden kanssa. Hän valitsee topakasti kaupasta itselleen mieleiset jugurtit ja auttaa isiä lastaamaan kärryyn maidot, leivät ja vihannekset. Meillä ei ole lasten hommia, vaan aikuiset leikkivät, kiljuvat ja osallistuvat lasten hommiin. Äiti riittää paljon pidemmälle matkalle, kun lakkaa nimittämästä lasten kanssa touhuilua työksi ja oivaltaa, mitä se pohjimmiltaan on - etupäässä leikkiä.
Lapset ovat urhoollisia sotureita - väsymättä he yrittävät kasvattaa huoltajistaan vanhempia ja läheisistä ihmisistään aikuisia. Vaatimukset eivät ole kummalliset, mutta ne ovat sitäkin haastavammat: ottaa toinen toisemme huomioon, huolehtia, rakastaa ja asettaa rajoja, ottaa mukaan ja osallistua. Lapset ovat onnellisia, silloin kun aikuiset heidän elämässään osaavat leikkiä kuin lapset ja olla vastuussa kuin aikuiset. Jos tämä on meille liian vaikeaa, niin ei meiltä suinkaan vanhemmuus ole hukassa - olemme hukanneet koko ihmisyyden.
torstai 8. syyskuuta 2011
perjantai 10. kesäkuuta 2011
Pieni tulitikkupuolue – eli uskalletaanko meillä muuttua?
Tunnethan, lukijani, H. C. Andersenin sadun pienestä tulitikkutytöstä? Kuulostaa tutulta, muttet aivan kuitenkaan muista mistä on kyse? Netin ja kirjaston lisäksi saat kuulla sadun myös nyt, jos maltat lukea koko kolumnin. Valitettavasti se ei kenties ole niin helppoa ja kivutonta, kuin haluaisit. Mutta hyvin kertomusten vuoksi täytyy uskaltaa hieman kärsiä.
SKP jäi vaalien jälkeen ulos eduskunnasta kuin tarinan tulitikkutyttö. Orpona porvarillisen politiikan melskeestä meille ei löytynyt sijaa tai tilausta. Teemme vaalianalyysiä kuin tulitikkutyttö raapii viimeisiä tulitikkujaan. Riips: ”pitää muuttaa toimintatapoja” - raaps: ”pitää mennä kansan pariin” - riips: ”on tehtävä laajapohjaista yhteistyötä” - raaps: ”on toimittava kansanliikkeissä ja ay-liikkeessä aktiivisemmin.”
En sano, että yksikään näistä ajatuksista olisi huono sinänsä - päinvastoin, niitähän tässä on pohdittu, tuettu ja mahdollisuuksien mukaan toteutettu jo vuosia. Ja siihenpä se ongelma juuri kiteytyy. Nämä ajatukset ovat lohdullisia ja lämmittävät hetken – kuin yksittäin poltetut tulitikut. Poliittista tulta niillä ei kuitenkaan ole sytytetty, ei vaikka niitä on toisteltu jo vuosia. Hyvä analyysi on analyysi nimenomaan tämän hetken tilanteesta ja sen valitettava totuus kuuluu: näillä opeilla emme ole onnistuneet rohkaisemaan jäsenistöämme tai samoin ajattelevia ulkopuolisia toimintaan. Olemme onnistuneet polttamaan loppuun ja uuvuttamaan aktiivimme ja etäännyttämään passiivimme – sekä ne ihan tavalliset ihmiset, joita olemme yrittäneet tavoittaa.
Tämä ei kuitenkaan ole pahinta. Murheellisinta on se, että olemme monessa suhteessa hukanneet suuntamme. Kuin tulitikkutyttö emme tiedä kuinka käyttää tikkujamme torjuaksemme hitaasti ja vääjäämättä kimppuumme hiipivää pakkasta. Olemme menettäneet päämäärän, tarkoituksen ja yhteisen vision siitä, mitä meidän pitäisi olla tekemässä. Emme voi puhaltaa yhteen hiileen, ennen kuin kaikki tiedämme mikä se on – yhdessä tulitikkuihin puhaltaminen taas vain sammuttaa ne ja on, kuten jenkit sanovat ” a wasted breath.”
Kylmyyden kanssa yhdessä kättä ojentaa viimeinen, lopullinen vaihtoehto, kuin tulitikkutytön hetken lämmittävistä unelmista ilmestyvä mummo. Se houkuttaa meitä ”ei enää taistelua, ei enää epäonnistumista, ei enää pettymyksiä. Anna periksi, luovuta.” Ei kannattajakorttien keräämistä – ei voimien kokoamista – ei taistelua. Ja kylmyys hoitaa loput. Jos luopuu siitä, mitä on ja mikä on, ei tarvitse pettyä. Mutta jos luopuu itsestään, kuolee.
Kommunisti tarvitsee kommunistisen puolueen selvitäkseen. Mutta kommunistinen puolue tarvitsee suunnan tarjotakseen jäsenilleen ja aktiiveilleen muutakin, kuin kylmässä yössä yksittäin poltettuja, kauniita illuusioita.
SKP jäi vaalien jälkeen ulos eduskunnasta kuin tarinan tulitikkutyttö. Orpona porvarillisen politiikan melskeestä meille ei löytynyt sijaa tai tilausta. Teemme vaalianalyysiä kuin tulitikkutyttö raapii viimeisiä tulitikkujaan. Riips: ”pitää muuttaa toimintatapoja” - raaps: ”pitää mennä kansan pariin” - riips: ”on tehtävä laajapohjaista yhteistyötä” - raaps: ”on toimittava kansanliikkeissä ja ay-liikkeessä aktiivisemmin.”
En sano, että yksikään näistä ajatuksista olisi huono sinänsä - päinvastoin, niitähän tässä on pohdittu, tuettu ja mahdollisuuksien mukaan toteutettu jo vuosia. Ja siihenpä se ongelma juuri kiteytyy. Nämä ajatukset ovat lohdullisia ja lämmittävät hetken – kuin yksittäin poltetut tulitikut. Poliittista tulta niillä ei kuitenkaan ole sytytetty, ei vaikka niitä on toisteltu jo vuosia. Hyvä analyysi on analyysi nimenomaan tämän hetken tilanteesta ja sen valitettava totuus kuuluu: näillä opeilla emme ole onnistuneet rohkaisemaan jäsenistöämme tai samoin ajattelevia ulkopuolisia toimintaan. Olemme onnistuneet polttamaan loppuun ja uuvuttamaan aktiivimme ja etäännyttämään passiivimme – sekä ne ihan tavalliset ihmiset, joita olemme yrittäneet tavoittaa.
Tämä ei kuitenkaan ole pahinta. Murheellisinta on se, että olemme monessa suhteessa hukanneet suuntamme. Kuin tulitikkutyttö emme tiedä kuinka käyttää tikkujamme torjuaksemme hitaasti ja vääjäämättä kimppuumme hiipivää pakkasta. Olemme menettäneet päämäärän, tarkoituksen ja yhteisen vision siitä, mitä meidän pitäisi olla tekemässä. Emme voi puhaltaa yhteen hiileen, ennen kuin kaikki tiedämme mikä se on – yhdessä tulitikkuihin puhaltaminen taas vain sammuttaa ne ja on, kuten jenkit sanovat ” a wasted breath.”
Kylmyyden kanssa yhdessä kättä ojentaa viimeinen, lopullinen vaihtoehto, kuin tulitikkutytön hetken lämmittävistä unelmista ilmestyvä mummo. Se houkuttaa meitä ”ei enää taistelua, ei enää epäonnistumista, ei enää pettymyksiä. Anna periksi, luovuta.” Ei kannattajakorttien keräämistä – ei voimien kokoamista – ei taistelua. Ja kylmyys hoitaa loput. Jos luopuu siitä, mitä on ja mikä on, ei tarvitse pettyä. Mutta jos luopuu itsestään, kuolee.
Kommunisti tarvitsee kommunistisen puolueen selvitäkseen. Mutta kommunistinen puolue tarvitsee suunnan tarjotakseen jäsenilleen ja aktiiveilleen muutakin, kuin kylmässä yössä yksittäin poltettuja, kauniita illuusioita.
torstai 9. kesäkuuta 2011
Jumalainen vartalo ja kuinka se saavutetaan
Kevättä kulkiessa jouduin yllättävään sateeseen, nimittäin erilaisten laihdutusmainosten ylikäyvään tulvaan. Nyt kuumissa kesäsäissä ihmiset tuskailevat jopa enemmän ulkonäkönsä, kuin hiostavan sään kanssa. Pitäisi pukeutua kepeästi ja kesäisesti, mutta riittääkö kropassa ulkonäkö julkista esittämistä varten?
Rakennamme identiteettimme sen perusteella, mitä näemme ja kuulemme ympärillämme. Tahtomattamme vertaamme itseämme aina meille annettuihin kulttuurisiin malleihin ja naiseuden kuviin. Kahdentoista vuoden iässä tyttöä on pommitettu sadoilla tuhansilla kuvilla alipainoisista naisista kauneuden ikoneina. Kylvemme kulttuurisissa tarinoissa, joissa lihominen ja laihaksi palaaminen on tärkeämpi selviytymistarina, kuin juuri mikään muu yhteinen myyttimme. Sen rinnalla jopa pääuskontojen pelastustarinat ovat kevyttä kamaa. Vai ikuinen elämä? Mitäpä siitä, mutta tiedättekö kuinka nopeasti julkkis X hankkiutui eroon vauvakiloistaan?
Uskonnolliset myytit osaamme usein laittaa nimenomaan myyttien kategoriaan - annamme niille arvon nimenomaan jonkin kulttuuripiirin ja perinteen ilmentäjinä tai tulkitsemme niitä henkilökohtaisista lähtökohdista. Kulttuurisesta ympäristöstämme emme kuitenkaan kykene irrottautumaan - elämme sen osana, uusinnamme sitä itse puheillamme, kiinnostuksellamme ja toistamalla sen tarjoamia malleja omassa elämässämme - koska ne ovat "oikeita" ja "luonnollisia." Sosiaalistumisen prosessi on välttämätön, jotta selviäisimme arjestamme. Mutta kun astumme ruumiinkulttuurin alueelle, liikumme väkivaltaisessa ja tuhoisassa ympäristössä, joka voi vaarantaa, ei pelkästään hyvinvointiamme, vaan elämämme ylipäänsä.
Clarissa Pinkola Estés kirjoittaa kirjassaan Women Who Run With the Wolves, ettemme osaa pitää hyökkäystä naisruumita kohtaan kategorisina, koska tunnemme niin suurta vastuuta ja häpeää omasta olemuksestamme. Emme tunnista sitä, että mahdottomuus mahtua kulttuuriseen muottiimme ei ole oma, henkilökohtainen epäonnistumisemme - muotti vain on mahdoton. Ja hyökkäys kohdistuu jokaiseen naiseen. Mikäli ymmärtäisimme, että väkivalta omaa naisenruumistamme kohtaan on väkivaltaa meidät kantaneita äitiemme ruumiita kohtaan, meidät kehäänsä sulkevien läheisten naisten ja tyttäriemme ruumiita kohtaan, olisimme paremmin valmiita puolustamaan näitä tarpeen tullen vaikka raivolla. (Tiivistys ja käännös allekirjoittaneen.)
Tarvitsemme yhtä hyvin raivoa, kuin intohimoakin. Minun täytyi tulla raskaaksi, ennen kuin todella opin rakastamaan omaa ruumistani ja sen muotoa. Ja siihenkin tarvittiin kuva, naisen kuva.
Kuvan lähde.
Willendorfin venus tuntuu tuijottavan suurten rintojensa ylitse omaan napaansa. Jo 25 000 vuotta sitten kokemus naiseudesta ja raskaudesta on ollut olennainen. Synnytyksen jälkeen minusta kuoriutui esille kaiken ruokkiva äiti - tämän mallin mukaisesti.
Kuvan lähde.
Efesoksen Artemiin lukuisat rinnat riittivät ruokkimaan kaikki maailman lapset. Vähemmän kunnianhimoisena minulle riitti oman lapsen ruokkiminen.
Kulttuurimme kaipaa tasapainoisempia kuvia naisista ja naiseudesta. Teini-ikäisten tyttöjen ruumiinmuodon palvontaan ja ikuiseen lapsekkuuteen keskittyvä naiseus ei anna mitään meille, miljoonille naisille, joiden ruumis ei tottele, eikä mahdu muottiin. Eikä niille, joiden sielu ja ajatusmaailma eivät tue alituista laihduttamista, itsensä vihaamista ja rankaisemista sekä alistumista vaihtoehdottomuudella ylläpidettyihin biologisiin harhakuvitelmiin.
Tietysti elämme alituisessa vaarassa, että uusien ja muinaisten villien naisten, äitien, metsästäjättärien ja muiden riehakoiden esiin kuoriutuminen vapauttaa uinuvat Vaajakosken ja Viitasaaren venukset. Ja auta armias, mihin joutuisimmekaan, jos meillä olisi ahdistuneiden ja neuroottisten naisten sijaan onnellisia, vapautuneita ja villin seksuaalisia yksilöitä? Se lienee kysymys, johon emme koskaan pysty vastaamaan tämän vihamielisen ja agressiivisen kulttuurin kontekstissa.
Jumalattarista kesää kaikille lukijoille! Nauttikaa elämästä ja ruumiistanne - sillä vaikka jokainen henkäys, jonka otamme on vajaavainen, jokainen henkäys, jonka otamme, on myös hyvä ja pyhä!
Rakennamme identiteettimme sen perusteella, mitä näemme ja kuulemme ympärillämme. Tahtomattamme vertaamme itseämme aina meille annettuihin kulttuurisiin malleihin ja naiseuden kuviin. Kahdentoista vuoden iässä tyttöä on pommitettu sadoilla tuhansilla kuvilla alipainoisista naisista kauneuden ikoneina. Kylvemme kulttuurisissa tarinoissa, joissa lihominen ja laihaksi palaaminen on tärkeämpi selviytymistarina, kuin juuri mikään muu yhteinen myyttimme. Sen rinnalla jopa pääuskontojen pelastustarinat ovat kevyttä kamaa. Vai ikuinen elämä? Mitäpä siitä, mutta tiedättekö kuinka nopeasti julkkis X hankkiutui eroon vauvakiloistaan?
Uskonnolliset myytit osaamme usein laittaa nimenomaan myyttien kategoriaan - annamme niille arvon nimenomaan jonkin kulttuuripiirin ja perinteen ilmentäjinä tai tulkitsemme niitä henkilökohtaisista lähtökohdista. Kulttuurisesta ympäristöstämme emme kuitenkaan kykene irrottautumaan - elämme sen osana, uusinnamme sitä itse puheillamme, kiinnostuksellamme ja toistamalla sen tarjoamia malleja omassa elämässämme - koska ne ovat "oikeita" ja "luonnollisia." Sosiaalistumisen prosessi on välttämätön, jotta selviäisimme arjestamme. Mutta kun astumme ruumiinkulttuurin alueelle, liikumme väkivaltaisessa ja tuhoisassa ympäristössä, joka voi vaarantaa, ei pelkästään hyvinvointiamme, vaan elämämme ylipäänsä.
Clarissa Pinkola Estés kirjoittaa kirjassaan Women Who Run With the Wolves, ettemme osaa pitää hyökkäystä naisruumita kohtaan kategorisina, koska tunnemme niin suurta vastuuta ja häpeää omasta olemuksestamme. Emme tunnista sitä, että mahdottomuus mahtua kulttuuriseen muottiimme ei ole oma, henkilökohtainen epäonnistumisemme - muotti vain on mahdoton. Ja hyökkäys kohdistuu jokaiseen naiseen. Mikäli ymmärtäisimme, että väkivalta omaa naisenruumistamme kohtaan on väkivaltaa meidät kantaneita äitiemme ruumiita kohtaan, meidät kehäänsä sulkevien läheisten naisten ja tyttäriemme ruumiita kohtaan, olisimme paremmin valmiita puolustamaan näitä tarpeen tullen vaikka raivolla. (Tiivistys ja käännös allekirjoittaneen.)
Tarvitsemme yhtä hyvin raivoa, kuin intohimoakin. Minun täytyi tulla raskaaksi, ennen kuin todella opin rakastamaan omaa ruumistani ja sen muotoa. Ja siihenkin tarvittiin kuva, naisen kuva.
Willendorfin venus tuntuu tuijottavan suurten rintojensa ylitse omaan napaansa. Jo 25 000 vuotta sitten kokemus naiseudesta ja raskaudesta on ollut olennainen. Synnytyksen jälkeen minusta kuoriutui esille kaiken ruokkiva äiti - tämän mallin mukaisesti.
Kuvan lähde.
Efesoksen Artemiin lukuisat rinnat riittivät ruokkimaan kaikki maailman lapset. Vähemmän kunnianhimoisena minulle riitti oman lapsen ruokkiminen.
Kulttuurimme kaipaa tasapainoisempia kuvia naisista ja naiseudesta. Teini-ikäisten tyttöjen ruumiinmuodon palvontaan ja ikuiseen lapsekkuuteen keskittyvä naiseus ei anna mitään meille, miljoonille naisille, joiden ruumis ei tottele, eikä mahdu muottiin. Eikä niille, joiden sielu ja ajatusmaailma eivät tue alituista laihduttamista, itsensä vihaamista ja rankaisemista sekä alistumista vaihtoehdottomuudella ylläpidettyihin biologisiin harhakuvitelmiin.
Tietysti elämme alituisessa vaarassa, että uusien ja muinaisten villien naisten, äitien, metsästäjättärien ja muiden riehakoiden esiin kuoriutuminen vapauttaa uinuvat Vaajakosken ja Viitasaaren venukset. Ja auta armias, mihin joutuisimmekaan, jos meillä olisi ahdistuneiden ja neuroottisten naisten sijaan onnellisia, vapautuneita ja villin seksuaalisia yksilöitä? Se lienee kysymys, johon emme koskaan pysty vastaamaan tämän vihamielisen ja agressiivisen kulttuurin kontekstissa.
Jumalattarista kesää kaikille lukijoille! Nauttikaa elämästä ja ruumiistanne - sillä vaikka jokainen henkäys, jonka otamme on vajaavainen, jokainen henkäys, jonka otamme, on myös hyvä ja pyhä!
maanantai 4. huhtikuuta 2011
Puolueena olemisen taito.
Jännittävä tämä vaalikevät. Olen suurella mielenkiinnolla seurannut sekä Piraattien, että Muutoksen vaatimuksia puoluekurin lakkauttamisesta. Se on kuulema perustuslain ja ihmisoikeuksien vastainen. Ilmeisesti sen paremmin piraateilla, kuin muutoslaisillakaan ei ole käsitystä siitä, miten päätöksenteko puolueessa toimii. Jos kaikki osallistuvat puolueen kannan muodostamiseen, mitä väärää on siinä, että ihmisten oletetaan myös pitävän kiinni tuosta kannasta - pohdin.
Sitten alkoi virrata uutisia piraattien ja muutoksen isoveljen, perussuomalaisten tekemisistä. Puolueen sisäiset asiat tuntuivat olevan muutaman harvan käsissä ja erimieliset potkittiin porukasta pois. Ei sillä, ihan samaa olen kuullut muutoslaistenkin harrastavan - on eri asia vaatia suoraa demokratiaa, kuin kyetä toteuttamaan sitä edes oman porukan kesken.
Katkeraa panettelua, arvelee Soini nyt vellovaa uutista puolueen naisiin kohdentuvasta alentuvasta käytöksestä. Oli mitä oli, puolueen omat vaalitaulut ovat täynnä keski-ikäisiä äijiä - nuoria ja naisia ei ehdokkaiksi ainakaan tarvita. Minusta omaa kieltään kertoo kyllä, jos nainen kelpaa puolueessa kahvinkeittäjäksi ja lehtipojaksi, mutta muut toimet ovatkin sitten niille vastuullisemmille - eli niille, joilta löytyy kivekset.
"Vihollinen, verivihollinen, puoluetoveri" arveli minulle poliittisten vastustajien listaa eräs kokenut poliitikko lautakunnassamme. Leikissä oli varmasti totuuden siemen sisällä - populistiset, demokratiaa ja suorempaa kansanvaltaa vaativat liikkeet tuntuvat persuista muutokseen kärsivän siitä ongelmasta, ettei valtaa oman porukan sisällä haluta jakaa. Ei olla valmiita aloittamaan vaadittua muutosta omasta toiminnasta. Mutta kuinka toteuttaa valtakunnan tasolla se, mihin ei edes pienessä porukassa kyetä?
Oma ajatukseni ihmisten kanssa toiminnasta on hyvin hierarkiaton ja ensisijaisesti keskusteleva. Radikaalina humanistina arvelen, että hyvässä yhteisössä jokaisen ääni on yhtä arvokas - myös erimielisten ja hankalien tyyppien. Asuminen kommuunissa on vahvistanut tätä oivallusta, samoin toiminta oman poliittisen porukan kesken. Jotta toiminta olisi mielekästä ja turvallista, asioista on voitava puhua avoimesti ja pelkäämättä. Silloin erimielisen näkemys on aivan yhtä tärkeä, kuin niiden samanmielisten. Aikuiset ihmiset ratkaisevat ongelmia keskenään perustelemalla, pohtimalla, kysymällä ja olemalla valmiita tarpeen tullen muuttamaan omaa käytöstään.
Ymmärrän uusien puolueiden ongelman - yhdessä toimiminen vaatii sosiaalisten taitojen pääomaa - sellaista, joka kertyy kun vuosien mittaan tehdään töitä ja ollaan valmiita parantamaan niitä yhteisen toiminnan tapoja. Näin vähin erin syntyy toimintatapojen ja sosiaalisten oivallusten verkko, joka kantaa yli kriisien ja erimielisyyksien. Usein vilkaisu olan yli riittää: näin selvisimme edellisestä yhteisestä ongelmasta - osin samoja työkaluja ja osin uusia oivalluksia käyttäen selviämme seuraavasta, eikä ketään tarvitse hiillostaa ulos porukasta tai haukkua lehdessä katkeraksi vain siksi, että ihminen uskaltautuu puhumaan ääneen kokemastaan ongelmasta.
Muutoksella ja piraateilla on vielä pitkä matka edessään puolueina. Heillä on hyvä mahdollisuus löytää aivan uusia ja tasa-arvoisia toimintatapoja, jos he onnistuvat ottamaan ajamansa suoran demokratian haltuunsa sisäisessä poliittisessa työssään. Persuilla taas sisäinen toimintakulttuuri on jo vakiintunut. Puolueessa, jossa puheenjohtaja ei koskaan kykene näkemään ongelmaa, ottivatpa hänen alaisensa vastaan hämäriä rahoja tai käyttäytyivät seksistisesti puoluetovereitaan kohtaan, on vähän mahdollisuutta muutokseen. Mitään todellista ei koskaan nimittäin saavuteta sulkemalla silmät ja kieltämällä ongelma.
Sitten alkoi virrata uutisia piraattien ja muutoksen isoveljen, perussuomalaisten tekemisistä. Puolueen sisäiset asiat tuntuivat olevan muutaman harvan käsissä ja erimieliset potkittiin porukasta pois. Ei sillä, ihan samaa olen kuullut muutoslaistenkin harrastavan - on eri asia vaatia suoraa demokratiaa, kuin kyetä toteuttamaan sitä edes oman porukan kesken.
Katkeraa panettelua, arvelee Soini nyt vellovaa uutista puolueen naisiin kohdentuvasta alentuvasta käytöksestä. Oli mitä oli, puolueen omat vaalitaulut ovat täynnä keski-ikäisiä äijiä - nuoria ja naisia ei ehdokkaiksi ainakaan tarvita. Minusta omaa kieltään kertoo kyllä, jos nainen kelpaa puolueessa kahvinkeittäjäksi ja lehtipojaksi, mutta muut toimet ovatkin sitten niille vastuullisemmille - eli niille, joilta löytyy kivekset.
"Vihollinen, verivihollinen, puoluetoveri" arveli minulle poliittisten vastustajien listaa eräs kokenut poliitikko lautakunnassamme. Leikissä oli varmasti totuuden siemen sisällä - populistiset, demokratiaa ja suorempaa kansanvaltaa vaativat liikkeet tuntuvat persuista muutokseen kärsivän siitä ongelmasta, ettei valtaa oman porukan sisällä haluta jakaa. Ei olla valmiita aloittamaan vaadittua muutosta omasta toiminnasta. Mutta kuinka toteuttaa valtakunnan tasolla se, mihin ei edes pienessä porukassa kyetä?
Oma ajatukseni ihmisten kanssa toiminnasta on hyvin hierarkiaton ja ensisijaisesti keskusteleva. Radikaalina humanistina arvelen, että hyvässä yhteisössä jokaisen ääni on yhtä arvokas - myös erimielisten ja hankalien tyyppien. Asuminen kommuunissa on vahvistanut tätä oivallusta, samoin toiminta oman poliittisen porukan kesken. Jotta toiminta olisi mielekästä ja turvallista, asioista on voitava puhua avoimesti ja pelkäämättä. Silloin erimielisen näkemys on aivan yhtä tärkeä, kuin niiden samanmielisten. Aikuiset ihmiset ratkaisevat ongelmia keskenään perustelemalla, pohtimalla, kysymällä ja olemalla valmiita tarpeen tullen muuttamaan omaa käytöstään.
Ymmärrän uusien puolueiden ongelman - yhdessä toimiminen vaatii sosiaalisten taitojen pääomaa - sellaista, joka kertyy kun vuosien mittaan tehdään töitä ja ollaan valmiita parantamaan niitä yhteisen toiminnan tapoja. Näin vähin erin syntyy toimintatapojen ja sosiaalisten oivallusten verkko, joka kantaa yli kriisien ja erimielisyyksien. Usein vilkaisu olan yli riittää: näin selvisimme edellisestä yhteisestä ongelmasta - osin samoja työkaluja ja osin uusia oivalluksia käyttäen selviämme seuraavasta, eikä ketään tarvitse hiillostaa ulos porukasta tai haukkua lehdessä katkeraksi vain siksi, että ihminen uskaltautuu puhumaan ääneen kokemastaan ongelmasta.
Muutoksella ja piraateilla on vielä pitkä matka edessään puolueina. Heillä on hyvä mahdollisuus löytää aivan uusia ja tasa-arvoisia toimintatapoja, jos he onnistuvat ottamaan ajamansa suoran demokratian haltuunsa sisäisessä poliittisessa työssään. Persuilla taas sisäinen toimintakulttuuri on jo vakiintunut. Puolueessa, jossa puheenjohtaja ei koskaan kykene näkemään ongelmaa, ottivatpa hänen alaisensa vastaan hämäriä rahoja tai käyttäytyivät seksistisesti puoluetovereitaan kohtaan, on vähän mahdollisuutta muutokseen. Mitään todellista ei koskaan nimittäin saavuteta sulkemalla silmät ja kieltämällä ongelma.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Versooko verkostosta vallankumous?
Mikä yhdistää wikipediaa, aikapankkia ja asuinkommuunia? Ensivilkaisulla ei mikään, mutta syvempi tarkastelu paljastaa yhteyden: kyse on yhteisomistuksesta ja vertaistuotannosta. Se on radikaalia ajattelua aikana, jolloin asiat ovat ”mun”, niistä on oltava hyötyä, ja joka on suo-raan laskettavissa rahassa. Aikana, jona ihmisen geenistöstä jo kolme neljäsosaa on paten-toitu, mikään yhteinen tai julkinen omistaminen ei tunnu itsestään selvältä.
Voiko yhteisomistukseen ja vertaisuuteen perustuva tuotantotapa haastaa kapitalistisen, ta-varamuotoon ja nopeaan rahalliseen hyötyyn perustuvan tuotannon ja ajattelun rakenteita?
Ehdottomasti voi! Sähköisellä puolella tämä kehitys on sekä nähty, että periaatteessakin sel-vä. Kapitalismi haluaa kahlita inhimillisen luovuuden rajalliseksi resurssiksi. Tällainen on luonnollisesti keinotekoista ja vaatii erilaisten lakien ja asetusten leegiota: tekijänoikeudet, tuotemerkit, patentit, ohjelmistojen lisenssit ovat keinotekoinen yritys pakottaa luovuus tava-ramuodon kahleisiin. Avoimen lähdekoodin ohjelmat, wikipedia, yhteisesti ja yhteiseen käyt-töön laajennettu luovuus on rajaton, nopeasti muuttuva ja muotoutuva, hetkissä uusiin tilan-teisiin sopeutuva. Jotakin, mitä kapitalistinen tuotantomuoto ei onnistu immateriaalin alueella koskaan yltämään.
Aikapankkien tunti tunnista työn vaihto työhön, jossa jokaisen työ on yhtä arvokasta, on myös vallankumouksellinen ajatus – sellainen jota mielellään kyseenalaistetaan asettamalla vas-takkain vaikkapa lääkäri ja siivooja. Jaetun arvokkuuden periaate nostaa kuitenkin jokaisen työn arvoa ja itsearvostusta. Puhumattakaan sen kyvystä purkaa yhteiskunnassamme vallit-sevia hierarkioita ja ihmisten keskinäistä epäluulon ja eriarvoisuuden kokemusta.
Kun haastamme yhteiskunnan tavan tuottaa asioita, haastamme koko yhteiskunnan perusra-kenteen ja sen mukanaan tuomat ajatukset vallasta, eriarvoisuudesta ja omista vaikutus-mahdollisuuksistamme. Alkaako vallankumous vertaistuotantona – vaikea sanoa, mutta soli-daarisempaa maailmaa on helpompi rakentaa vertaisten kesken.
Voiko yhteisomistukseen ja vertaisuuteen perustuva tuotantotapa haastaa kapitalistisen, ta-varamuotoon ja nopeaan rahalliseen hyötyyn perustuvan tuotannon ja ajattelun rakenteita?
Ehdottomasti voi! Sähköisellä puolella tämä kehitys on sekä nähty, että periaatteessakin sel-vä. Kapitalismi haluaa kahlita inhimillisen luovuuden rajalliseksi resurssiksi. Tällainen on luonnollisesti keinotekoista ja vaatii erilaisten lakien ja asetusten leegiota: tekijänoikeudet, tuotemerkit, patentit, ohjelmistojen lisenssit ovat keinotekoinen yritys pakottaa luovuus tava-ramuodon kahleisiin. Avoimen lähdekoodin ohjelmat, wikipedia, yhteisesti ja yhteiseen käyt-töön laajennettu luovuus on rajaton, nopeasti muuttuva ja muotoutuva, hetkissä uusiin tilan-teisiin sopeutuva. Jotakin, mitä kapitalistinen tuotantomuoto ei onnistu immateriaalin alueella koskaan yltämään.
Aikapankkien tunti tunnista työn vaihto työhön, jossa jokaisen työ on yhtä arvokasta, on myös vallankumouksellinen ajatus – sellainen jota mielellään kyseenalaistetaan asettamalla vas-takkain vaikkapa lääkäri ja siivooja. Jaetun arvokkuuden periaate nostaa kuitenkin jokaisen työn arvoa ja itsearvostusta. Puhumattakaan sen kyvystä purkaa yhteiskunnassamme vallit-sevia hierarkioita ja ihmisten keskinäistä epäluulon ja eriarvoisuuden kokemusta.
Kun haastamme yhteiskunnan tavan tuottaa asioita, haastamme koko yhteiskunnan perusra-kenteen ja sen mukanaan tuomat ajatukset vallasta, eriarvoisuudesta ja omista vaikutus-mahdollisuuksistamme. Alkaako vallankumous vertaistuotantona – vaikea sanoa, mutta soli-daarisempaa maailmaa on helpompi rakentaa vertaisten kesken.
perjantai 18. maaliskuuta 2011
”Ei ne herrat köyhistä välitä!”
kirjoitti Minna Canth 1800-luvun lopussa. Eikäpä niistä päivistä ole mikään muuttunut.
On se tullut selväksi, ettei paras hallitus, jonka rahalla saa, ainakaan köyhistä välitä. Puhutaan kannustuksesta, kun halutaan kurjistaa, kuristaa ja ottaa pois viimeinenkin ropo. Ei riitä, että palvelut ulkoistetaan, alle 25-vuotiailta viedään toimeentulotuki. Vielä pitäisi rikkaan saada enemmän. Nyt pitäisi työttömältä saada kannustuksen nimessä korvauksia vähentää työttömyyden pituuden mukaan.
Onko se valtio sitten liian vaikea hoitaa niin, ettei kenenkään tarvitsisi kärsiä nälkää, pelätä terveytensä ja toimeentulonsa puolesta, elää vailla asuntoa? Kuunnellaanpa oivallusta yli sadan vuoden takaa:
»Enpä ole hiljan nähnyt noin suurta surkeutta.»
»On sitä maailmassa paljonkin.»
»Niin on, niin on. Sairautta ja tautia, kurjuutta kaikenmoista. Ja pahinta ettei voida sitä auttaa.»
»Voitaisiin ehkä, jos tahdottaisiin.»
»Millälailla? Selittäkääpäs, tohtori.»
»Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen ehto.»
»Helppo sanoa. Entä sitten?»
»Terveyden hoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla tavalla, ilman tuskaa hengiltä pois.»
»Herra varjele! Johan tuossa viimeisessä ainakin menisitte Jumalan sallimuksia muuttamaan.»
»En siinä enemmän kuin muussakaan, missä ihminen luonnon herraksi pyrkii.»
»Ei, ei, tohtori—»
Pastori pudisteli päätään.
»Kun eläin kituu ja kiusaantuu, ja tiedätte, ettei se enää voi parantua, mitä silloin teette?»
»Mutta sehän on toinen asia.»
»Mitävarten? Eikö sama sääliväisyyden tunne vaadi myöskin ihmisen kärsimyksiä lopettamaan?»
»Emme voi tietää, missä tarkoituksessa Jumala niitä ihmiselle lähettää.»
»Sen mukaan olisi myöskin väärin parantaa sairaita, jos kerran lähdemme siitä, että taudit tulevat Jumalan erityisestä päätöksestä. Ja ollaksemme vielä enemmän johdonmukaisia, niin terveydenhoitokin ehkä jo on syntiä, koska senkautta estämme ja vaikeutamme Jumalalle tautien lähettämistä.»
»Olkoon nyt sen asian kuinka hyvänsä, mutta ainakaan ei meillä ole oikeutta mennä lopettamaan armonaikaa keneltäkään.»
»Jos saarnaisitte tuota silloin kuin sotia julistetaan, olisin teidän kanssanne yhtä mieltä. Mutta sitä ette tee. Vanhan hyvän tavan mukaan silloin saa tappaa ja runnella laumoittain terveitä, voimakkaita miehiä, ilman että siitä kellään on tunnonvaivoja. Juljetaanpa vielä päälliseksi rukoilla Jumalalta »aseille» siunausta, ja ehkä samalla kertaa kumminkin varoitetaan rakastamaan lähimmäistään niinkuin itseään. Ei ajatella, että sekin on lähimmäinen, jota mennään tappamaan.»
Rikkaus pois ja köyhyys! Siihen vaatimukseen on helppo yhtyä kenen tahansa, joka on kuumeista lasta sylissään liekuttanut, töissään hikoillut onnettomalla palkalla tai nälkäänsä hillinnyt viikkojen puuronsyönnillä.
Hyvä arki koostuu niin yksinkertaisista asioista: köyhyyden ja puutteen puuttumisesta, terveydenhuollosta, lastenhoidosta, sotien ja väkivallan lopettamisesta. Politiikasta on tekemällä tehty niin vaikeaa, että siihen kuvitellaan vain herrojen pystyvän – eikä herrat köyhästä välitä. On korkea aika saada päättäjiksi niitä, jotka ovat itsekin töitä tehneet! Arjessa ahkeroivat tunnistavat ja ymmärtävät arjen ongelmia. Jokainen ajatteleva ihminen osaa niitä ratkaista.
Tarvitaan kuitenkin rohkeita, päättäväisiä ihmisiä astumaan johtoon! Laitetaan vanhat puolueet vaihtoon – ne eivät ole onnistuneet kuin kurjistamaan arkea viimeiset viisitoista vuotta. Otetaan tilalle niitä, jotka ymmärtävät arjen ongelmia, eivätkä pelkää vaatia köyhyyttä pois!
Emme voi jäädä odottamaan armoa herroilta, valta on otettava jokaisen käsiin!
On se tullut selväksi, ettei paras hallitus, jonka rahalla saa, ainakaan köyhistä välitä. Puhutaan kannustuksesta, kun halutaan kurjistaa, kuristaa ja ottaa pois viimeinenkin ropo. Ei riitä, että palvelut ulkoistetaan, alle 25-vuotiailta viedään toimeentulotuki. Vielä pitäisi rikkaan saada enemmän. Nyt pitäisi työttömältä saada kannustuksen nimessä korvauksia vähentää työttömyyden pituuden mukaan.
Onko se valtio sitten liian vaikea hoitaa niin, ettei kenenkään tarvitsisi kärsiä nälkää, pelätä terveytensä ja toimeentulonsa puolesta, elää vailla asuntoa? Kuunnellaanpa oivallusta yli sadan vuoden takaa:
»Enpä ole hiljan nähnyt noin suurta surkeutta.»
»On sitä maailmassa paljonkin.»
»Niin on, niin on. Sairautta ja tautia, kurjuutta kaikenmoista. Ja pahinta ettei voida sitä auttaa.»
»Voitaisiin ehkä, jos tahdottaisiin.»
»Millälailla? Selittäkääpäs, tohtori.»
»Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen ehto.»
»Helppo sanoa. Entä sitten?»
»Terveyden hoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla tavalla, ilman tuskaa hengiltä pois.»
»Herra varjele! Johan tuossa viimeisessä ainakin menisitte Jumalan sallimuksia muuttamaan.»
»En siinä enemmän kuin muussakaan, missä ihminen luonnon herraksi pyrkii.»
»Ei, ei, tohtori—»
Pastori pudisteli päätään.
»Kun eläin kituu ja kiusaantuu, ja tiedätte, ettei se enää voi parantua, mitä silloin teette?»
»Mutta sehän on toinen asia.»
»Mitävarten? Eikö sama sääliväisyyden tunne vaadi myöskin ihmisen kärsimyksiä lopettamaan?»
»Emme voi tietää, missä tarkoituksessa Jumala niitä ihmiselle lähettää.»
»Sen mukaan olisi myöskin väärin parantaa sairaita, jos kerran lähdemme siitä, että taudit tulevat Jumalan erityisestä päätöksestä. Ja ollaksemme vielä enemmän johdonmukaisia, niin terveydenhoitokin ehkä jo on syntiä, koska senkautta estämme ja vaikeutamme Jumalalle tautien lähettämistä.»
»Olkoon nyt sen asian kuinka hyvänsä, mutta ainakaan ei meillä ole oikeutta mennä lopettamaan armonaikaa keneltäkään.»
»Jos saarnaisitte tuota silloin kuin sotia julistetaan, olisin teidän kanssanne yhtä mieltä. Mutta sitä ette tee. Vanhan hyvän tavan mukaan silloin saa tappaa ja runnella laumoittain terveitä, voimakkaita miehiä, ilman että siitä kellään on tunnonvaivoja. Juljetaanpa vielä päälliseksi rukoilla Jumalalta »aseille» siunausta, ja ehkä samalla kertaa kumminkin varoitetaan rakastamaan lähimmäistään niinkuin itseään. Ei ajatella, että sekin on lähimmäinen, jota mennään tappamaan.»
Rikkaus pois ja köyhyys! Siihen vaatimukseen on helppo yhtyä kenen tahansa, joka on kuumeista lasta sylissään liekuttanut, töissään hikoillut onnettomalla palkalla tai nälkäänsä hillinnyt viikkojen puuronsyönnillä.
Hyvä arki koostuu niin yksinkertaisista asioista: köyhyyden ja puutteen puuttumisesta, terveydenhuollosta, lastenhoidosta, sotien ja väkivallan lopettamisesta. Politiikasta on tekemällä tehty niin vaikeaa, että siihen kuvitellaan vain herrojen pystyvän – eikä herrat köyhästä välitä. On korkea aika saada päättäjiksi niitä, jotka ovat itsekin töitä tehneet! Arjessa ahkeroivat tunnistavat ja ymmärtävät arjen ongelmia. Jokainen ajatteleva ihminen osaa niitä ratkaista.
Tarvitaan kuitenkin rohkeita, päättäväisiä ihmisiä astumaan johtoon! Laitetaan vanhat puolueet vaihtoon – ne eivät ole onnistuneet kuin kurjistamaan arkea viimeiset viisitoista vuotta. Otetaan tilalle niitä, jotka ymmärtävät arjen ongelmia, eivätkä pelkää vaatia köyhyyttä pois!
Emme voi jäädä odottamaan armoa herroilta, valta on otettava jokaisen käsiin!
maanantai 7. maaliskuuta 2011
Naisena ja poliitikkona
Olen aina vilpittömästi vihannut sitä, kun joku sanoo "naisena olen sitä mieltä, että" Tärkein syy lienee se, että naisena oleminen jonkun argumentin perusteena tuntuu typerältä - eikö voi olla, lähes asiasta kuin asiasta, jotakin mieltä ihan vain siksi, että asia on sinänsä viisas ja perusteltavissa? Miksi sanojan sukupuolen pitäisi olla kriteeri argumentin viisaudelle?
Ja toisaalta, aika moni "naisena olen" - lause tuntuu määrittelevän ja arvottavan sitä, mitä mieltä naisten ylipäänsä tulisi olla. Solidaarisuuden sijaan kohtaamme yhä useammin sortoa ja ymmärtämättömyyttä nimenomaan kanssasisariltaan. Ja aika usein huomaan, etten ainakaan itse sovi näiden naisena jotakin mieltä olevien käsitykseen siitä, minkälainen nainen olisi sopivaa olla.
Kasvaessani hevoseni seurassa jäin paitsi monista naisena elämisen pulmista ja ongelmista. Kenties hieman vinoon varttuneena olin usein hieman enemmän hevonen tai vähintään ainakin kentauri - puoliksi ihminen, puoliksi eläin. Mutta aikuisena olen huomannut yhä useammin, kuinka monia asioita tapahtuu vain naisille ja etupäässä sukupuolen vuoksi.
Politiikka lienee yksi niistä karuista pelikentistä, joilla sukupuolella on yhä valtava vaikutus. Vaikken ole mieltä naisena, minua, tekemisiäni ja sanomisiani arvostellaan usein toisarvoisin ja pintapuolisin kriteerein. Toveri panelisti puuttuu pukeutumiseeni argumenttien loppuessa. Huolestuneet ihmiset kyselevät, kuka lastani hoitaa, kun itse politikoin - niin kuin lapsellani ei olisi kahta tervettä ja kykenevää vanhempaa.
Minä kuitenkin pikkutekijänä pääsen helpolla. Minun ei tarvitse olla "kokovartaloministeri" - iltapäivälehdet eivät kommentoi pukeutumistani, hiuksiani, käsilaukkuvalintojani. Sanomisiani ei arvoteta sen perusteella, olenko kaunis vai ruma, lihava vai laiha, esittelykelpoinen vai muumimamma.
Eikä kyse ole vain iltapäivä- ja naistenlehdistä. Kahvipöytäkeskusteluista kapiaisten puheisiin naisen arvo on usein hyvin pintapuolinen arvo - ulkonäön ja oikean mielipiteen tai sopivan vaikenemisen arvo. Suunsa aukaisevat ovat yhä ikäviä, karvaisia naisasianaisia, jotka tahtovat pahaa lapsille ja joita miehet ja eläimet säikkyvät kaduilla. (Kiitos Kitkerille Neitsyille Feministirock - biisistä)
Naistenpäivän kunniaksi peräänkuulutan reilumpia pelisääntöjä yhdessä elämiseen, niin politiikkaan, kuin muuhunkin ihmisten keskinäiseen toimintaan. Jos eräänä päivänä meillä kaikilla olisi oikeus olemiseemme, ulkonäköömme ja mielipiteisiimme ihmisinä - erilaisina, mutta yhtä arvokkaina.
Ja toisaalta, aika moni "naisena olen" - lause tuntuu määrittelevän ja arvottavan sitä, mitä mieltä naisten ylipäänsä tulisi olla. Solidaarisuuden sijaan kohtaamme yhä useammin sortoa ja ymmärtämättömyyttä nimenomaan kanssasisariltaan. Ja aika usein huomaan, etten ainakaan itse sovi näiden naisena jotakin mieltä olevien käsitykseen siitä, minkälainen nainen olisi sopivaa olla.
Kasvaessani hevoseni seurassa jäin paitsi monista naisena elämisen pulmista ja ongelmista. Kenties hieman vinoon varttuneena olin usein hieman enemmän hevonen tai vähintään ainakin kentauri - puoliksi ihminen, puoliksi eläin. Mutta aikuisena olen huomannut yhä useammin, kuinka monia asioita tapahtuu vain naisille ja etupäässä sukupuolen vuoksi.
Politiikka lienee yksi niistä karuista pelikentistä, joilla sukupuolella on yhä valtava vaikutus. Vaikken ole mieltä naisena, minua, tekemisiäni ja sanomisiani arvostellaan usein toisarvoisin ja pintapuolisin kriteerein. Toveri panelisti puuttuu pukeutumiseeni argumenttien loppuessa. Huolestuneet ihmiset kyselevät, kuka lastani hoitaa, kun itse politikoin - niin kuin lapsellani ei olisi kahta tervettä ja kykenevää vanhempaa.
Minä kuitenkin pikkutekijänä pääsen helpolla. Minun ei tarvitse olla "kokovartaloministeri" - iltapäivälehdet eivät kommentoi pukeutumistani, hiuksiani, käsilaukkuvalintojani. Sanomisiani ei arvoteta sen perusteella, olenko kaunis vai ruma, lihava vai laiha, esittelykelpoinen vai muumimamma.
Eikä kyse ole vain iltapäivä- ja naistenlehdistä. Kahvipöytäkeskusteluista kapiaisten puheisiin naisen arvo on usein hyvin pintapuolinen arvo - ulkonäön ja oikean mielipiteen tai sopivan vaikenemisen arvo. Suunsa aukaisevat ovat yhä ikäviä, karvaisia naisasianaisia, jotka tahtovat pahaa lapsille ja joita miehet ja eläimet säikkyvät kaduilla. (Kiitos Kitkerille Neitsyille Feministirock - biisistä)
Naistenpäivän kunniaksi peräänkuulutan reilumpia pelisääntöjä yhdessä elämiseen, niin politiikkaan, kuin muuhunkin ihmisten keskinäiseen toimintaan. Jos eräänä päivänä meillä kaikilla olisi oikeus olemiseemme, ulkonäköömme ja mielipiteisiimme ihmisinä - erilaisina, mutta yhtä arvokkaina.
tiistai 15. helmikuuta 2011
Kotiäitiys - oikeus vai velvollisuus?
Kylläpä nyt kuohuttaa - nimittäin naisen paikka. Nina ja Timo T.A. tietävät luonnollisesti parhaiten missä se on, me muut joudumme kantojamme ja näkemyksiämme hieman harkitsemaan. Tai ainakin niin toivoisin, etenkin luettuani tämän.
Eniten minua koko keskustelussa ihmetyttää tämä outo, holhoava asenne. Naiset eivät ole ihmisiä, vaan yksinkertaista karjaa, joka höynäytetään milloin töihin, milloin kotiin tuottamattattomiksi hipeiksi. Missään tapauksessa he eivät ole aikuisia, itse elämästään ja perheestään päätöksiä aktiivisesti tekeviä (tai edes siihen kykeneviä) yksilöitä. Aina joku muu tietää paremmin, mitä naisten pitäisi tehdä - millaisia äitejä heidän pitäisi olla ja minkälaista naiseutta toteuttaa.
Taivas meitä siltä varjelkoon, että naiset joskus alkaisivat olla osa yhteiskunnallista keskustelua subjekteina - itse valitsevina ja itse itsensä määrittelevinä. Silloin olisi pakko jättää äitiyskeskustelusta pois sanat "sankari", "marttyyri", "elämäntapahippi" jne. ja katsoa niitä ihan oikeita perusteita, joiden vuoksi naiset ja perheet kasvatusvalintoja tekevät.
Esikoisemme (koska lapsen saamiseen tähän perhekuntaan tarvittiin kaksi asiasta samaa mieltä olevaa henkilöä) pääsi/joutui päiväkotiin täytettyään 10kk ja pian sieltä iloksemme perhepäivähoitoon. Kun äitiys- ja vanhempainlomat oli käytetty, meillä ei ollut taloudellisesti muuta mahdollisuutta, kuin mennä molempien takaisin sorvin ääreen. Toisaalta jäätyäni pois töistä esikoinen on ollut paljon myös kotona, mm. koko viime kesän. Olen siis ura-hippi-äiti ja puolisoni on uraisä.
Sekä koti- että uraäitiydessä on puolensa. Kuokkalan perhepäihoitajamme Päivi on hauska, etevä ja hieno tyyppi. Oli pakko sydän kirvellen myöntää, että kenties sittenkin myös kodin ulkopuolella lastani hoidetaan niin taitavasti, että lapsi viihtyy. Se oli myönnettävä viimeistään silloin, kun sunnuntai-aamuna tyttö vetää eteisessä kumppareita jalkaan ja vaatii päästä "hoitolaan." Oli tärkeää myöntää, ettei lapseni ole minusta niin riippuvainen, kuin itse haluaisin ajatella. Ja huomata, kuinka hurjia loikkia mm. kielellinen ja sosiaalinen kehitys otti ikätovereiden kanssa.
Mutta päivääkään en vaihtaisi pois kotona vietetystä ajasta. Kansantalous, smansantalous, kun teemme päätöksiä perheemme rutiineista, työtavoista tai arjesta "kansantalous" ei ole keskustelun perusteiden top10:ssä. Eikä sen kuulukaan olla. Minulla on hyvä 40 työvuotta vielä jäljellä, enkä halua olla osana yhteiskuntaa, jonka mukaan minulla ei olisi lupaa valita käyttää tuosta ajasta osaa kotona lasteni kanssa.
Meidän perheen "lisääntymispäätöksen" tärkein syy oli vilpitön rakkaus lapsiin ja halu olla vanhempi - on se kumma, jos siihen ei sitten olisi lupa käyttää aikaa. Ja juuri niin paljon aikaa, kun kukin perhe itse katsoo tarpeelliseksi, mahdolliseksi ja tärkeäksi. Elämässä on lupa olla työn ja suorittamisen lisäksi muutakin sisältöä - kuten vaikkapa rakkautta, läheisyyttä ja aamuja, jolloin uninen lapsi kierähtää kiinni kylkeen, koska ei vaan halua vielä nousta. Ei niillä ole kansantaloudellista arvoa, mutta toisaalta, jos ne kielletään, ei kansantaloudella ole minulle minkäänlaista arvoa.
Naisen ja miehen - äidin ja isän - paikka on siellä, missä he itse kulloinkin katsovat sen olevan. Kenties kotiaika on vanhemmille vaarallista aikaa, koska silloin vanhemmat eivät osallistu yhteiskuntaan sen paremmin tuottajina, kuin kuluttajinakaan - heidän aikansa haukkaa ja sille sisällön antaa sellainen "suurempi voima", joka ei mahdu työllisyyden, kansantalouden tai yhteiskunnan mittaristoille. Ja sehän on peräti vaarallista, jos ihmiset huomaavat, että elämässä saa luvan kanssa olla muutakin sisältöä, kuin se, mikä ostetaan kaupasta tai ansaitaan työllä.
Eniten minua koko keskustelussa ihmetyttää tämä outo, holhoava asenne. Naiset eivät ole ihmisiä, vaan yksinkertaista karjaa, joka höynäytetään milloin töihin, milloin kotiin tuottamattattomiksi hipeiksi. Missään tapauksessa he eivät ole aikuisia, itse elämästään ja perheestään päätöksiä aktiivisesti tekeviä (tai edes siihen kykeneviä) yksilöitä. Aina joku muu tietää paremmin, mitä naisten pitäisi tehdä - millaisia äitejä heidän pitäisi olla ja minkälaista naiseutta toteuttaa.
Taivas meitä siltä varjelkoon, että naiset joskus alkaisivat olla osa yhteiskunnallista keskustelua subjekteina - itse valitsevina ja itse itsensä määrittelevinä. Silloin olisi pakko jättää äitiyskeskustelusta pois sanat "sankari", "marttyyri", "elämäntapahippi" jne. ja katsoa niitä ihan oikeita perusteita, joiden vuoksi naiset ja perheet kasvatusvalintoja tekevät.
Esikoisemme (koska lapsen saamiseen tähän perhekuntaan tarvittiin kaksi asiasta samaa mieltä olevaa henkilöä) pääsi/joutui päiväkotiin täytettyään 10kk ja pian sieltä iloksemme perhepäivähoitoon. Kun äitiys- ja vanhempainlomat oli käytetty, meillä ei ollut taloudellisesti muuta mahdollisuutta, kuin mennä molempien takaisin sorvin ääreen. Toisaalta jäätyäni pois töistä esikoinen on ollut paljon myös kotona, mm. koko viime kesän. Olen siis ura-hippi-äiti ja puolisoni on uraisä.
Sekä koti- että uraäitiydessä on puolensa. Kuokkalan perhepäihoitajamme Päivi on hauska, etevä ja hieno tyyppi. Oli pakko sydän kirvellen myöntää, että kenties sittenkin myös kodin ulkopuolella lastani hoidetaan niin taitavasti, että lapsi viihtyy. Se oli myönnettävä viimeistään silloin, kun sunnuntai-aamuna tyttö vetää eteisessä kumppareita jalkaan ja vaatii päästä "hoitolaan." Oli tärkeää myöntää, ettei lapseni ole minusta niin riippuvainen, kuin itse haluaisin ajatella. Ja huomata, kuinka hurjia loikkia mm. kielellinen ja sosiaalinen kehitys otti ikätovereiden kanssa.
Mutta päivääkään en vaihtaisi pois kotona vietetystä ajasta. Kansantalous, smansantalous, kun teemme päätöksiä perheemme rutiineista, työtavoista tai arjesta "kansantalous" ei ole keskustelun perusteiden top10:ssä. Eikä sen kuulukaan olla. Minulla on hyvä 40 työvuotta vielä jäljellä, enkä halua olla osana yhteiskuntaa, jonka mukaan minulla ei olisi lupaa valita käyttää tuosta ajasta osaa kotona lasteni kanssa.
Meidän perheen "lisääntymispäätöksen" tärkein syy oli vilpitön rakkaus lapsiin ja halu olla vanhempi - on se kumma, jos siihen ei sitten olisi lupa käyttää aikaa. Ja juuri niin paljon aikaa, kun kukin perhe itse katsoo tarpeelliseksi, mahdolliseksi ja tärkeäksi. Elämässä on lupa olla työn ja suorittamisen lisäksi muutakin sisältöä - kuten vaikkapa rakkautta, läheisyyttä ja aamuja, jolloin uninen lapsi kierähtää kiinni kylkeen, koska ei vaan halua vielä nousta. Ei niillä ole kansantaloudellista arvoa, mutta toisaalta, jos ne kielletään, ei kansantaloudella ole minulle minkäänlaista arvoa.
Naisen ja miehen - äidin ja isän - paikka on siellä, missä he itse kulloinkin katsovat sen olevan. Kenties kotiaika on vanhemmille vaarallista aikaa, koska silloin vanhemmat eivät osallistu yhteiskuntaan sen paremmin tuottajina, kuin kuluttajinakaan - heidän aikansa haukkaa ja sille sisällön antaa sellainen "suurempi voima", joka ei mahdu työllisyyden, kansantalouden tai yhteiskunnan mittaristoille. Ja sehän on peräti vaarallista, jos ihmiset huomaavat, että elämässä saa luvan kanssa olla muutakin sisältöä, kuin se, mikä ostetaan kaupasta tai ansaitaan työllä.
maanantai 14. helmikuuta 2011
Luvallista väkivaltaa
Perheväkivalta eli "kotikuritus" kiellettiin jo vuonna 1970. Asenteet lasten lyömiseen muuttuvat kuitenkin hitaasti. Moni vanhempi ei tunnu muistavan, että tukistaminen, luunapit ja selkäsaunat ovat kiellettyjä keinoja. Siinä, missä koiran lyöminen on pahoinpitelyä, lapsen mätkiminen on monen mielestä yhä tarpeellista kuria.
Olisi helpottavaa ajatella, että pääosa fyysisen väkivallan kannattajista on itse lapsettomia - niitä, jotka kasvatuksesta aina tietävät parhaiten. Nopea vilkaisu keskustelupalstoille paljastaa kuitenkin karun totuuden - moni vanhempi puolustaa "vanhoja kasvatustapoja" luunapeista selkäsaunoihin yhä kiihkeästi. Moniko heistä tietää, että lapseen kohdistuva väkivalta - myös "kasvattava" väkivalta - on lailla kiellettyä? Vai eivätkö he vain yksinkertaisesti välitä?
Esimerkki 1.
Esimerkki 2.
Esimerkki 3.
Esimerkki 4.
Lapsen oikeuksien julistus on selväsanainen:
Periaate 2
Lapsen tulee saada nauttia erityistä suojelua ja hänelle tulee lainsäädännöllä tai muulla tavoin suoda edellytykset ruumiillisesti, henkisesti, moraalisesti, sielullisesti ja sosiaalisesti terveeseen ja normaaliin kehitykseen vapaissa ja ihmisarvon mukaisissa oloissa. Säädettäessä tätä tarkoittavia lakeja lapsen etujen tulee olla tärkeimpänä näkökohtana.
Lapsen ruumiillinen kurittaminen on yksiselitteisesti vastoin kaikkia julistuksessa esitettyjä periaatteita - mutta etenkin tämä kohta 2 on minusta selvä. Lapsi ei kasva ihmisarvon mukaisissa oloissa, milloin hänen fyysinen turvallisuutensa on uhattuna.
Yhä uudestaan keskusteluissa toistuva argumentti on se, ettei kirjoittaja itse koe saaneensa traumoja, vaikka hänen perheensä kuritti häntä ruumiillisesti. Tiedämme yhä hyvin vähän siitä, miksi yksi lapsi kasvaa vaikeissakin olosuhteissa "normaaliksi" aikuiseksi ja miksi toinen traumatisoituu "vähäisistäkin" vastoinkäymisistä. Niin kauan, kun emme voi olla varmoja (ja mielellään pitkään varmuuden saavuttamisen jälkeenkin) on toimittava heikoimman veljen periaatteen mukaisesti - yksikään lapsi ei vahingoitu kasvaessaan perheessä, jossa kuria ylläpidetään puhumalla ja johdomukaisuudella. Silloin on turvallisinta opettaa vanhemmille rakentavia ja lasta kunnioittavia kasvatustaitoja ja lisätä mahdollisuuksia ylläpitää väkivallatonta, turvallista arkea.
Kasvattajina meillä on lupa ja mahdollisuus olla paljosta vastuussa - meillä on harteillamme tai käsissämme kokonainen uusi ihminen uusine oivalluksineen, mahdollisuuksineen ja kokonaan ainutlaatuisine ominaisuuksineen. Meillä on lupa katsoa kuinka päivä toisensa jälkeen tämä uusi ihminen on enemmän läsnä - ilmaisee itseään sujuvammin, osallistuu, oppii. En ymmärrä missä kohtaa tätä prosessia ilmestyy ajatus, jonka mukaan maailman pelisääntöjä on sopiva opettaa kokeilevalle, erehtyvälle ja aikuistensa opetuksesta riippuvaiselle lapselle väkivalloin.
Olisi helpottavaa ajatella, että pääosa fyysisen väkivallan kannattajista on itse lapsettomia - niitä, jotka kasvatuksesta aina tietävät parhaiten. Nopea vilkaisu keskustelupalstoille paljastaa kuitenkin karun totuuden - moni vanhempi puolustaa "vanhoja kasvatustapoja" luunapeista selkäsaunoihin yhä kiihkeästi. Moniko heistä tietää, että lapseen kohdistuva väkivalta - myös "kasvattava" väkivalta - on lailla kiellettyä? Vai eivätkö he vain yksinkertaisesti välitä?
Esimerkki 1.
Esimerkki 2.
Esimerkki 3.
Esimerkki 4.
Lapsen oikeuksien julistus on selväsanainen:
Periaate 2
Lapsen tulee saada nauttia erityistä suojelua ja hänelle tulee lainsäädännöllä tai muulla tavoin suoda edellytykset ruumiillisesti, henkisesti, moraalisesti, sielullisesti ja sosiaalisesti terveeseen ja normaaliin kehitykseen vapaissa ja ihmisarvon mukaisissa oloissa. Säädettäessä tätä tarkoittavia lakeja lapsen etujen tulee olla tärkeimpänä näkökohtana.
Lapsen ruumiillinen kurittaminen on yksiselitteisesti vastoin kaikkia julistuksessa esitettyjä periaatteita - mutta etenkin tämä kohta 2 on minusta selvä. Lapsi ei kasva ihmisarvon mukaisissa oloissa, milloin hänen fyysinen turvallisuutensa on uhattuna.
Yhä uudestaan keskusteluissa toistuva argumentti on se, ettei kirjoittaja itse koe saaneensa traumoja, vaikka hänen perheensä kuritti häntä ruumiillisesti. Tiedämme yhä hyvin vähän siitä, miksi yksi lapsi kasvaa vaikeissakin olosuhteissa "normaaliksi" aikuiseksi ja miksi toinen traumatisoituu "vähäisistäkin" vastoinkäymisistä. Niin kauan, kun emme voi olla varmoja (ja mielellään pitkään varmuuden saavuttamisen jälkeenkin) on toimittava heikoimman veljen periaatteen mukaisesti - yksikään lapsi ei vahingoitu kasvaessaan perheessä, jossa kuria ylläpidetään puhumalla ja johdomukaisuudella. Silloin on turvallisinta opettaa vanhemmille rakentavia ja lasta kunnioittavia kasvatustaitoja ja lisätä mahdollisuuksia ylläpitää väkivallatonta, turvallista arkea.
Kasvattajina meillä on lupa ja mahdollisuus olla paljosta vastuussa - meillä on harteillamme tai käsissämme kokonainen uusi ihminen uusine oivalluksineen, mahdollisuuksineen ja kokonaan ainutlaatuisine ominaisuuksineen. Meillä on lupa katsoa kuinka päivä toisensa jälkeen tämä uusi ihminen on enemmän läsnä - ilmaisee itseään sujuvammin, osallistuu, oppii. En ymmärrä missä kohtaa tätä prosessia ilmestyy ajatus, jonka mukaan maailman pelisääntöjä on sopiva opettaa kokeilevalle, erehtyvälle ja aikuistensa opetuksesta riippuvaiselle lapselle väkivalloin.
Saako meillä erehtyä?
Pitäisikö ylioppilaskirjoitusten merkitystä korostaa pääsykokeiden sijaan? Kuinka saada ihmiset mahdollisimman nopeasti jatko-opintoihin ja valmistumaan? Kuinka lyhentää opiskeluaikoja yliopistossa? Kuinka saada mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti lisää raaka-ainetta taloudelle, joka tarvitsee koulutettuja työntekijöitä?
Olen ymmälläni. Vuosia suomalaisen koulutusjärjestelmän ehdoton vahvuus on ollut sen monipuolisuus - ulkomailla asuvat ja opiskelevat ystäväni kadehtivat suomalaisten mahdollisuutta kokeilla yhtä pääainetta yliopistossa ja sitten muuttaa mieltään, jos ainevalinta ei olekaan oikea. Mahdollisimman nopeasti valmistumisen sijaan tärkeää on ollut mahdollisimman oikeaan ammattiin ja alaan päätyminen - valinnan vapaus. Lukuisissa länsimaissa korkeat lukukausimaksut pitävät huolen siitä, ettei samanlaista vapautta ole olemassakaan - joko valmistut siitä, mistä aloitit tai olet tuhlannut ensimmäisten vuosien tuhannet tai kymmenet tuhannet "turhaan." Vähemmän onnekasta niille, jotka huomaavat muutaman ensimmäisen vuoden jälkeen valinneensa täysin väärän alan.
Olen itse täysin puolueellinen tässä asiassa. Vuosikausia ajattelin, että eräoppaan ja erityisryhmien luonto-oppaan tutkinnollani on elämäni kannalta tärkein merkitys ja kaikki koulutus sen lisäksi on vain suolaa siinä varsinaisessa sopassa. Että elinkeino ja työ löytyisivät ennen pitkää matkailun parista. Olin väärässä. Kymmenen vuotta erilaisia hanttihommia, joista pääosa aivan muuta, kuin "alan mukaista työtä" opetti nöyryyttä, viisautta ja elämäntaitoa, mutta ei tarjonnut sellaista tulevaisuuden näkymää, johon olisin voinut sitoutua. Kolmekymmenvuotiaana palasin "koulun penkille."
Eipä sillä, ystäväni vaihtoi luontoyrittäjän koulutuksensa yliopisto-opintoihin, toinen taas karkasi vastaavan nimikkeen opinnoista painopinnan valmistajaksi. Ja toiseen suuntaan, yliopistolla menestynyt ystäväni ajatteli väitöskirjansa valmistumisen jälkeen ryhtyä puutarhasuunnittelijaksi. Elämänpolkuja on monenlaisia.
Olisi synkkää muuttaa koulutusjärjestelmää sellaiseksi, että aiemmin tehdyt valinnat sulkevat ovia ja tekevät etenemisen mahdottomaksi. Vielä surullisempaa olisi elää yhteiskunnassa, jossa ihmisellä on vain yksi mahdollisuus yrittää ja joko onnistua tai epäonnistua. Syrjäytyneiden tai oikeastaan syrjäytettyjen joukon kasvaessa huomattavaa vauhtia olisikin pyrittävä rakentamaan mahdollisimman monia teitä ja keinoja takaisin työn ja koulutuksen pariin - ihan todellisia keinoja hyöydyttömien kuntous- ja kurssitussirkusten sijaan.
Pääsykoe takaa mahdollisuuden korkeakoulutukseen myös niille, jotka eivät aikanaan menestyneet lukio-opinnoissaan tai parhaimmillaan eivät niitä ole koskaan suorittaneet. Opintojen mahdollisimman laajakirjoinen yhdisteleminen takaa mielekkäitä tutkintoja ja mahdollisuuden katsella ympärilleen ja keksiä sen, mitä itse kukin haluaisi olla tekemässä.
Jos todella halutaan nopeuttaa ihmisten valmistumista, on viisain panostaa riittävään perusturvaan opiskelijoille sekä opinto- ja ammatinvalinnan ohjauksen parantamiseen. Pakottamalla, rajoittamalla ja rankaisemalla saadaan vain yhä enemmän syrjäytyneitä, jotka eivät löydä paikkaansa sen paremmin koulutuksesta, kuin koko yhteiskunnasta.
Olen ymmälläni. Vuosia suomalaisen koulutusjärjestelmän ehdoton vahvuus on ollut sen monipuolisuus - ulkomailla asuvat ja opiskelevat ystäväni kadehtivat suomalaisten mahdollisuutta kokeilla yhtä pääainetta yliopistossa ja sitten muuttaa mieltään, jos ainevalinta ei olekaan oikea. Mahdollisimman nopeasti valmistumisen sijaan tärkeää on ollut mahdollisimman oikeaan ammattiin ja alaan päätyminen - valinnan vapaus. Lukuisissa länsimaissa korkeat lukukausimaksut pitävät huolen siitä, ettei samanlaista vapautta ole olemassakaan - joko valmistut siitä, mistä aloitit tai olet tuhlannut ensimmäisten vuosien tuhannet tai kymmenet tuhannet "turhaan." Vähemmän onnekasta niille, jotka huomaavat muutaman ensimmäisen vuoden jälkeen valinneensa täysin väärän alan.
Olen itse täysin puolueellinen tässä asiassa. Vuosikausia ajattelin, että eräoppaan ja erityisryhmien luonto-oppaan tutkinnollani on elämäni kannalta tärkein merkitys ja kaikki koulutus sen lisäksi on vain suolaa siinä varsinaisessa sopassa. Että elinkeino ja työ löytyisivät ennen pitkää matkailun parista. Olin väärässä. Kymmenen vuotta erilaisia hanttihommia, joista pääosa aivan muuta, kuin "alan mukaista työtä" opetti nöyryyttä, viisautta ja elämäntaitoa, mutta ei tarjonnut sellaista tulevaisuuden näkymää, johon olisin voinut sitoutua. Kolmekymmenvuotiaana palasin "koulun penkille."
Eipä sillä, ystäväni vaihtoi luontoyrittäjän koulutuksensa yliopisto-opintoihin, toinen taas karkasi vastaavan nimikkeen opinnoista painopinnan valmistajaksi. Ja toiseen suuntaan, yliopistolla menestynyt ystäväni ajatteli väitöskirjansa valmistumisen jälkeen ryhtyä puutarhasuunnittelijaksi. Elämänpolkuja on monenlaisia.
Olisi synkkää muuttaa koulutusjärjestelmää sellaiseksi, että aiemmin tehdyt valinnat sulkevat ovia ja tekevät etenemisen mahdottomaksi. Vielä surullisempaa olisi elää yhteiskunnassa, jossa ihmisellä on vain yksi mahdollisuus yrittää ja joko onnistua tai epäonnistua. Syrjäytyneiden tai oikeastaan syrjäytettyjen joukon kasvaessa huomattavaa vauhtia olisikin pyrittävä rakentamaan mahdollisimman monia teitä ja keinoja takaisin työn ja koulutuksen pariin - ihan todellisia keinoja hyöydyttömien kuntous- ja kurssitussirkusten sijaan.
Pääsykoe takaa mahdollisuuden korkeakoulutukseen myös niille, jotka eivät aikanaan menestyneet lukio-opinnoissaan tai parhaimmillaan eivät niitä ole koskaan suorittaneet. Opintojen mahdollisimman laajakirjoinen yhdisteleminen takaa mielekkäitä tutkintoja ja mahdollisuuden katsella ympärilleen ja keksiä sen, mitä itse kukin haluaisi olla tekemässä.
Jos todella halutaan nopeuttaa ihmisten valmistumista, on viisain panostaa riittävään perusturvaan opiskelijoille sekä opinto- ja ammatinvalinnan ohjauksen parantamiseen. Pakottamalla, rajoittamalla ja rankaisemalla saadaan vain yhä enemmän syrjäytyneitä, jotka eivät löydä paikkaansa sen paremmin koulutuksesta, kuin koko yhteiskunnasta.
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
Eräänä iltana omenatarhassa
Elämme hauraassa maailmassa, jonka tiukkaan sidotussa verkossa jokainen asia, olento ja ajatus on yhteydessä muihin – kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kun kosketan alas kaartuvaa omenapuun oksaa, myös puu koskettaa minua. Pienessä hetkessä perspektiivi muuttuu – puu ruokkii minut, minun hengitykseni hiilidioksidi ruokkii puun.
Viikingeillä on jumalatar Idunna, joka vartioi aasojen omenatarhaa. Hänen kasvattamansa omenat takaavat syöjälleen ikuisen nuoruuden. Synkkenevässä maailmassa kaipaamme nuoruuden omenoiden innostusta, virkistystä ja toivoa. Yksinäisyyden maailmassa kaipaamme yhteyttä yhtä hyvin omaan olemukseemme, kuin olevaiseen ulkopuolellamme.
Jos kulkisimme Idunnan hedelmätarhassa etsimässä uutta oivallusta, minkälaisia omenoita nuoruuden vartija meille tarjoaisi?
Idunna tarjoaisi meille toivon omenan. Maailmassa, jossa yksikin taistelee oikeudenmukaisuuden puolesta, taistelu elää ja voitto on mahdollinen. Emmekä ole yksin, taistelemme yhdessä laajenevan kansanliikkeen kanssa kapitalismia vastaan ja uuden, hyötyyn ja voittoon perustumattoman järjestelmän puolesta.
Olen varma, että Idunna ojentaisi meille myös yhteisöllisyyden omenan. Oppiessamme kannattamaan monia ja antaessamme monien kannattaa meitä, emme koskaan voi olla merkityksettömiä, irrallaan tai yksin. Kun opimme antamaan ja saamaan, opimme syvemmän läksyn ihmisyydestä – sellaisen, joka antaa sanoillemme ja teoillemme merkityksen; sellaisen, joka johtaa uuteen aamuun.
Viimeisenä Idunna tarjoaisi meille luovuuden makeankirpeän omenan. Se kukoistaa niiden puiden rinnalla, josta kaksi ensimmäistä omenaa poimittiin, ylväänä ja rohkeana. Me tarvitsemme luovuutta ruokkimaan koko olemustamme, jotta rohkaistuisimme löytämään ratkaisut maailman hätään. On uskallettava ajatella mahdotonta – järjestelmän vaihtamista. On haaveiltava mahdottomasta, kuin aurinkoon katsomisesta ja rakennettava uutta, ihmisen mittaista järjestelmää, joka tarjoaisi jokaiselle tarpeensa mukaan ja vaatisi jokaisen kykyjen, lahjakkuuden ja viisauden kokoisen panoksen.
Liian usein pelkään, että oman ikäni aikana joudun näkemään tämän maailman viimeisen auringonlaskun. Pelkään, että elämme viimeisiä hetkiä. Että kuljemme kohti tuhoa vääjäämättä kuin raiteillaan etenvä juna. Mutta hetki omenatarhassa rakentaa enemmän, kuin vuosikymmen television ääressä. Niin kauan, kuin yksikin taistelee oikeudenmukaisen maailman puolesta, emme ole hävinneet.
Viikingeillä on jumalatar Idunna, joka vartioi aasojen omenatarhaa. Hänen kasvattamansa omenat takaavat syöjälleen ikuisen nuoruuden. Synkkenevässä maailmassa kaipaamme nuoruuden omenoiden innostusta, virkistystä ja toivoa. Yksinäisyyden maailmassa kaipaamme yhteyttä yhtä hyvin omaan olemukseemme, kuin olevaiseen ulkopuolellamme.
Jos kulkisimme Idunnan hedelmätarhassa etsimässä uutta oivallusta, minkälaisia omenoita nuoruuden vartija meille tarjoaisi?
Idunna tarjoaisi meille toivon omenan. Maailmassa, jossa yksikin taistelee oikeudenmukaisuuden puolesta, taistelu elää ja voitto on mahdollinen. Emmekä ole yksin, taistelemme yhdessä laajenevan kansanliikkeen kanssa kapitalismia vastaan ja uuden, hyötyyn ja voittoon perustumattoman järjestelmän puolesta.
Olen varma, että Idunna ojentaisi meille myös yhteisöllisyyden omenan. Oppiessamme kannattamaan monia ja antaessamme monien kannattaa meitä, emme koskaan voi olla merkityksettömiä, irrallaan tai yksin. Kun opimme antamaan ja saamaan, opimme syvemmän läksyn ihmisyydestä – sellaisen, joka antaa sanoillemme ja teoillemme merkityksen; sellaisen, joka johtaa uuteen aamuun.
Viimeisenä Idunna tarjoaisi meille luovuuden makeankirpeän omenan. Se kukoistaa niiden puiden rinnalla, josta kaksi ensimmäistä omenaa poimittiin, ylväänä ja rohkeana. Me tarvitsemme luovuutta ruokkimaan koko olemustamme, jotta rohkaistuisimme löytämään ratkaisut maailman hätään. On uskallettava ajatella mahdotonta – järjestelmän vaihtamista. On haaveiltava mahdottomasta, kuin aurinkoon katsomisesta ja rakennettava uutta, ihmisen mittaista järjestelmää, joka tarjoaisi jokaiselle tarpeensa mukaan ja vaatisi jokaisen kykyjen, lahjakkuuden ja viisauden kokoisen panoksen.
Liian usein pelkään, että oman ikäni aikana joudun näkemään tämän maailman viimeisen auringonlaskun. Pelkään, että elämme viimeisiä hetkiä. Että kuljemme kohti tuhoa vääjäämättä kuin raiteillaan etenvä juna. Mutta hetki omenatarhassa rakentaa enemmän, kuin vuosikymmen television ääressä. Niin kauan, kuin yksikin taistelee oikeudenmukaisen maailman puolesta, emme ole hävinneet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
