Eräänä iltana omenatarhassa

Elämme hauraassa maailmassa, jonka tiukkaan sidotussa verkossa jokainen asia, olento ja ajatus on yhteydessä muihin – kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kun kosketan alas kaartuvaa omenapuun oksaa, myös puu koskettaa minua. Pienessä hetkessä perspektiivi muuttuu – puu ruokkii minut, minun hengitykseni hiilidioksidi ruokkii puun.

Viikingeillä on jumalatar Idunna, joka vartioi aasojen omenatarhaa. Hänen kasvattamansa omenat takaavat syöjälleen ikuisen nuoruuden. Synkkenevässä maailmassa kaipaamme nuoruuden omenoiden innostusta, virkistystä ja toivoa. Yksinäisyyden maailmassa kaipaamme yhteyttä yhtä hyvin omaan olemukseemme, kuin olevaiseen ulkopuolellamme.

Jos kulkisimme Idunnan hedelmätarhassa etsimässä uutta oivallusta, minkälaisia omenoita nuoruuden vartija meille tarjoaisi?

Idunna tarjoaisi meille toivon omenan. Maailmassa, jossa yksikin taistelee oikeudenmukaisuuden puolesta, taistelu elää ja voitto on mahdollinen. Emmekä ole yksin, taistelemme yhdessä laajenevan kansanliikkeen kanssa kapitalismia vastaan ja uuden, hyötyyn ja voittoon perustumattoman järjestelmän puolesta.

Olen varma, että Idunna ojentaisi meille myös yhteisöllisyyden omenan. Oppiessamme kannattamaan monia ja antaessamme monien kannattaa meitä, emme koskaan voi olla merkityksettömiä, irrallaan tai yksin. Kun opimme antamaan ja saamaan, opimme syvemmän läksyn ihmisyydestä – sellaisen, joka antaa sanoillemme ja teoillemme merkityksen; sellaisen, joka johtaa uuteen aamuun.

Viimeisenä Idunna tarjoaisi meille luovuuden makeankirpeän omenan. Se kukoistaa niiden puiden rinnalla, josta kaksi ensimmäistä omenaa poimittiin, ylväänä ja rohkeana. Me tarvitsemme luovuutta ruokkimaan koko olemustamme, jotta rohkaistuisimme löytämään ratkaisut maailman hätään. On uskallettava ajatella mahdotonta – järjestelmän vaihtamista. On haaveiltava mahdottomasta, kuin aurinkoon katsomisesta ja rakennettava uutta, ihmisen mittaista järjestelmää, joka tarjoaisi jokaiselle tarpeensa mukaan ja vaatisi jokaisen kykyjen, lahjakkuuden ja viisauden kokoisen panoksen.

Liian usein pelkään, että oman ikäni aikana joudun näkemään tämän maailman viimeisen auringonlaskun. Pelkään, että elämme viimeisiä hetkiä. Että kuljemme kohti tuhoa vääjäämättä kuin raiteillaan etenvä juna. Mutta hetki omenatarhassa rakentaa enemmän, kuin vuosikymmen television ääressä. Niin kauan, kuin yksikin taistelee oikeudenmukaisen maailman puolesta, emme ole hävinneet.