Luvallista väkivaltaa

Perheväkivalta eli "kotikuritus" kiellettiin jo vuonna 1970. Asenteet lasten lyömiseen muuttuvat kuitenkin hitaasti. Moni vanhempi ei tunnu muistavan, että tukistaminen, luunapit ja selkäsaunat ovat kiellettyjä keinoja. Siinä, missä koiran lyöminen on pahoinpitelyä, lapsen mätkiminen on monen mielestä yhä tarpeellista kuria.

Olisi helpottavaa ajatella, että pääosa fyysisen väkivallan kannattajista on itse lapsettomia - niitä, jotka kasvatuksesta aina tietävät parhaiten. Nopea vilkaisu keskustelupalstoille paljastaa kuitenkin karun totuuden - moni vanhempi puolustaa "vanhoja kasvatustapoja" luunapeista selkäsaunoihin yhä kiihkeästi. Moniko heistä tietää, että lapseen kohdistuva väkivalta - myös "kasvattava" väkivalta - on lailla kiellettyä? Vai eivätkö he vain yksinkertaisesti välitä?

Esimerkki 1.
Esimerkki 2.
Esimerkki 3.
Esimerkki 4.

Lapsen oikeuksien julistus on selväsanainen:

Periaate 2
Lapsen tulee saada nauttia erityistä suojelua ja hänelle tulee lainsäädännöllä tai muulla tavoin suoda edellytykset ruumiillisesti, henkisesti, moraalisesti, sielullisesti ja sosiaalisesti terveeseen ja normaaliin kehitykseen vapaissa ja ihmisarvon mukaisissa oloissa. Säädettäessä tätä tarkoittavia lakeja lapsen etujen tulee olla tärkeimpänä näkökohtana.

Lapsen ruumiillinen kurittaminen on yksiselitteisesti vastoin kaikkia julistuksessa esitettyjä periaatteita - mutta etenkin tämä kohta 2 on minusta selvä. Lapsi ei kasva ihmisarvon mukaisissa oloissa, milloin hänen fyysinen turvallisuutensa on uhattuna.

Yhä uudestaan keskusteluissa toistuva argumentti on se, ettei kirjoittaja itse koe saaneensa traumoja, vaikka hänen perheensä kuritti häntä ruumiillisesti. Tiedämme yhä hyvin vähän siitä, miksi yksi lapsi kasvaa vaikeissakin olosuhteissa "normaaliksi" aikuiseksi ja miksi toinen traumatisoituu "vähäisistäkin" vastoinkäymisistä. Niin kauan, kun emme voi olla varmoja (ja mielellään pitkään varmuuden saavuttamisen jälkeenkin) on toimittava heikoimman veljen periaatteen mukaisesti - yksikään lapsi ei vahingoitu kasvaessaan perheessä, jossa kuria ylläpidetään puhumalla ja johdomukaisuudella. Silloin on turvallisinta opettaa vanhemmille rakentavia ja lasta kunnioittavia kasvatustaitoja ja lisätä mahdollisuuksia ylläpitää väkivallatonta, turvallista arkea.

Kasvattajina meillä on lupa ja mahdollisuus olla paljosta vastuussa - meillä on harteillamme tai käsissämme kokonainen uusi ihminen uusine oivalluksineen, mahdollisuuksineen ja kokonaan ainutlaatuisine ominaisuuksineen. Meillä on lupa katsoa kuinka päivä toisensa jälkeen tämä uusi ihminen on enemmän läsnä - ilmaisee itseään sujuvammin, osallistuu, oppii. En ymmärrä missä kohtaa tätä prosessia ilmestyy ajatus, jonka mukaan maailman pelisääntöjä on sopiva opettaa kokeilevalle, erehtyvälle ja aikuistensa opetuksesta riippuvaiselle lapselle väkivalloin.