Mikä yhdistää wikipediaa, aikapankkia ja asuinkommuunia? Ensivilkaisulla ei mikään, mutta syvempi tarkastelu paljastaa yhteyden: kyse on yhteisomistuksesta ja vertaistuotannosta. Se on radikaalia ajattelua aikana, jolloin asiat ovat ”mun”, niistä on oltava hyötyä, ja joka on suo-raan laskettavissa rahassa. Aikana, jona ihmisen geenistöstä jo kolme neljäsosaa on paten-toitu, mikään yhteinen tai julkinen omistaminen ei tunnu itsestään selvältä.
Voiko yhteisomistukseen ja vertaisuuteen perustuva tuotantotapa haastaa kapitalistisen, ta-varamuotoon ja nopeaan rahalliseen hyötyyn perustuvan tuotannon ja ajattelun rakenteita?
Ehdottomasti voi! Sähköisellä puolella tämä kehitys on sekä nähty, että periaatteessakin sel-vä. Kapitalismi haluaa kahlita inhimillisen luovuuden rajalliseksi resurssiksi. Tällainen on luonnollisesti keinotekoista ja vaatii erilaisten lakien ja asetusten leegiota: tekijänoikeudet, tuotemerkit, patentit, ohjelmistojen lisenssit ovat keinotekoinen yritys pakottaa luovuus tava-ramuodon kahleisiin. Avoimen lähdekoodin ohjelmat, wikipedia, yhteisesti ja yhteiseen käyt-töön laajennettu luovuus on rajaton, nopeasti muuttuva ja muotoutuva, hetkissä uusiin tilan-teisiin sopeutuva. Jotakin, mitä kapitalistinen tuotantomuoto ei onnistu immateriaalin alueella koskaan yltämään.
Aikapankkien tunti tunnista työn vaihto työhön, jossa jokaisen työ on yhtä arvokasta, on myös vallankumouksellinen ajatus – sellainen jota mielellään kyseenalaistetaan asettamalla vas-takkain vaikkapa lääkäri ja siivooja. Jaetun arvokkuuden periaate nostaa kuitenkin jokaisen työn arvoa ja itsearvostusta. Puhumattakaan sen kyvystä purkaa yhteiskunnassamme vallit-sevia hierarkioita ja ihmisten keskinäistä epäluulon ja eriarvoisuuden kokemusta.
Kun haastamme yhteiskunnan tavan tuottaa asioita, haastamme koko yhteiskunnan perusra-kenteen ja sen mukanaan tuomat ajatukset vallasta, eriarvoisuudesta ja omista vaikutus-mahdollisuuksistamme. Alkaako vallankumous vertaistuotantona – vaikea sanoa, mutta soli-daarisempaa maailmaa on helpompi rakentaa vertaisten kesken.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
perjantai 18. maaliskuuta 2011
”Ei ne herrat köyhistä välitä!”
kirjoitti Minna Canth 1800-luvun lopussa. Eikäpä niistä päivistä ole mikään muuttunut.
On se tullut selväksi, ettei paras hallitus, jonka rahalla saa, ainakaan köyhistä välitä. Puhutaan kannustuksesta, kun halutaan kurjistaa, kuristaa ja ottaa pois viimeinenkin ropo. Ei riitä, että palvelut ulkoistetaan, alle 25-vuotiailta viedään toimeentulotuki. Vielä pitäisi rikkaan saada enemmän. Nyt pitäisi työttömältä saada kannustuksen nimessä korvauksia vähentää työttömyyden pituuden mukaan.
Onko se valtio sitten liian vaikea hoitaa niin, ettei kenenkään tarvitsisi kärsiä nälkää, pelätä terveytensä ja toimeentulonsa puolesta, elää vailla asuntoa? Kuunnellaanpa oivallusta yli sadan vuoden takaa:
»Enpä ole hiljan nähnyt noin suurta surkeutta.»
»On sitä maailmassa paljonkin.»
»Niin on, niin on. Sairautta ja tautia, kurjuutta kaikenmoista. Ja pahinta ettei voida sitä auttaa.»
»Voitaisiin ehkä, jos tahdottaisiin.»
»Millälailla? Selittäkääpäs, tohtori.»
»Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen ehto.»
»Helppo sanoa. Entä sitten?»
»Terveyden hoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla tavalla, ilman tuskaa hengiltä pois.»
»Herra varjele! Johan tuossa viimeisessä ainakin menisitte Jumalan sallimuksia muuttamaan.»
»En siinä enemmän kuin muussakaan, missä ihminen luonnon herraksi pyrkii.»
»Ei, ei, tohtori—»
Pastori pudisteli päätään.
»Kun eläin kituu ja kiusaantuu, ja tiedätte, ettei se enää voi parantua, mitä silloin teette?»
»Mutta sehän on toinen asia.»
»Mitävarten? Eikö sama sääliväisyyden tunne vaadi myöskin ihmisen kärsimyksiä lopettamaan?»
»Emme voi tietää, missä tarkoituksessa Jumala niitä ihmiselle lähettää.»
»Sen mukaan olisi myöskin väärin parantaa sairaita, jos kerran lähdemme siitä, että taudit tulevat Jumalan erityisestä päätöksestä. Ja ollaksemme vielä enemmän johdonmukaisia, niin terveydenhoitokin ehkä jo on syntiä, koska senkautta estämme ja vaikeutamme Jumalalle tautien lähettämistä.»
»Olkoon nyt sen asian kuinka hyvänsä, mutta ainakaan ei meillä ole oikeutta mennä lopettamaan armonaikaa keneltäkään.»
»Jos saarnaisitte tuota silloin kuin sotia julistetaan, olisin teidän kanssanne yhtä mieltä. Mutta sitä ette tee. Vanhan hyvän tavan mukaan silloin saa tappaa ja runnella laumoittain terveitä, voimakkaita miehiä, ilman että siitä kellään on tunnonvaivoja. Juljetaanpa vielä päälliseksi rukoilla Jumalalta »aseille» siunausta, ja ehkä samalla kertaa kumminkin varoitetaan rakastamaan lähimmäistään niinkuin itseään. Ei ajatella, että sekin on lähimmäinen, jota mennään tappamaan.»
Rikkaus pois ja köyhyys! Siihen vaatimukseen on helppo yhtyä kenen tahansa, joka on kuumeista lasta sylissään liekuttanut, töissään hikoillut onnettomalla palkalla tai nälkäänsä hillinnyt viikkojen puuronsyönnillä.
Hyvä arki koostuu niin yksinkertaisista asioista: köyhyyden ja puutteen puuttumisesta, terveydenhuollosta, lastenhoidosta, sotien ja väkivallan lopettamisesta. Politiikasta on tekemällä tehty niin vaikeaa, että siihen kuvitellaan vain herrojen pystyvän – eikä herrat köyhästä välitä. On korkea aika saada päättäjiksi niitä, jotka ovat itsekin töitä tehneet! Arjessa ahkeroivat tunnistavat ja ymmärtävät arjen ongelmia. Jokainen ajatteleva ihminen osaa niitä ratkaista.
Tarvitaan kuitenkin rohkeita, päättäväisiä ihmisiä astumaan johtoon! Laitetaan vanhat puolueet vaihtoon – ne eivät ole onnistuneet kuin kurjistamaan arkea viimeiset viisitoista vuotta. Otetaan tilalle niitä, jotka ymmärtävät arjen ongelmia, eivätkä pelkää vaatia köyhyyttä pois!
Emme voi jäädä odottamaan armoa herroilta, valta on otettava jokaisen käsiin!
On se tullut selväksi, ettei paras hallitus, jonka rahalla saa, ainakaan köyhistä välitä. Puhutaan kannustuksesta, kun halutaan kurjistaa, kuristaa ja ottaa pois viimeinenkin ropo. Ei riitä, että palvelut ulkoistetaan, alle 25-vuotiailta viedään toimeentulotuki. Vielä pitäisi rikkaan saada enemmän. Nyt pitäisi työttömältä saada kannustuksen nimessä korvauksia vähentää työttömyyden pituuden mukaan.
Onko se valtio sitten liian vaikea hoitaa niin, ettei kenenkään tarvitsisi kärsiä nälkää, pelätä terveytensä ja toimeentulonsa puolesta, elää vailla asuntoa? Kuunnellaanpa oivallusta yli sadan vuoden takaa:
»Enpä ole hiljan nähnyt noin suurta surkeutta.»
»On sitä maailmassa paljonkin.»
»Niin on, niin on. Sairautta ja tautia, kurjuutta kaikenmoista. Ja pahinta ettei voida sitä auttaa.»
»Voitaisiin ehkä, jos tahdottaisiin.»
»Millälailla? Selittäkääpäs, tohtori.»
»Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen ehto.»
»Helppo sanoa. Entä sitten?»
»Terveyden hoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla tavalla, ilman tuskaa hengiltä pois.»
»Herra varjele! Johan tuossa viimeisessä ainakin menisitte Jumalan sallimuksia muuttamaan.»
»En siinä enemmän kuin muussakaan, missä ihminen luonnon herraksi pyrkii.»
»Ei, ei, tohtori—»
Pastori pudisteli päätään.
»Kun eläin kituu ja kiusaantuu, ja tiedätte, ettei se enää voi parantua, mitä silloin teette?»
»Mutta sehän on toinen asia.»
»Mitävarten? Eikö sama sääliväisyyden tunne vaadi myöskin ihmisen kärsimyksiä lopettamaan?»
»Emme voi tietää, missä tarkoituksessa Jumala niitä ihmiselle lähettää.»
»Sen mukaan olisi myöskin väärin parantaa sairaita, jos kerran lähdemme siitä, että taudit tulevat Jumalan erityisestä päätöksestä. Ja ollaksemme vielä enemmän johdonmukaisia, niin terveydenhoitokin ehkä jo on syntiä, koska senkautta estämme ja vaikeutamme Jumalalle tautien lähettämistä.»
»Olkoon nyt sen asian kuinka hyvänsä, mutta ainakaan ei meillä ole oikeutta mennä lopettamaan armonaikaa keneltäkään.»
»Jos saarnaisitte tuota silloin kuin sotia julistetaan, olisin teidän kanssanne yhtä mieltä. Mutta sitä ette tee. Vanhan hyvän tavan mukaan silloin saa tappaa ja runnella laumoittain terveitä, voimakkaita miehiä, ilman että siitä kellään on tunnonvaivoja. Juljetaanpa vielä päälliseksi rukoilla Jumalalta »aseille» siunausta, ja ehkä samalla kertaa kumminkin varoitetaan rakastamaan lähimmäistään niinkuin itseään. Ei ajatella, että sekin on lähimmäinen, jota mennään tappamaan.»
Rikkaus pois ja köyhyys! Siihen vaatimukseen on helppo yhtyä kenen tahansa, joka on kuumeista lasta sylissään liekuttanut, töissään hikoillut onnettomalla palkalla tai nälkäänsä hillinnyt viikkojen puuronsyönnillä.
Hyvä arki koostuu niin yksinkertaisista asioista: köyhyyden ja puutteen puuttumisesta, terveydenhuollosta, lastenhoidosta, sotien ja väkivallan lopettamisesta. Politiikasta on tekemällä tehty niin vaikeaa, että siihen kuvitellaan vain herrojen pystyvän – eikä herrat köyhästä välitä. On korkea aika saada päättäjiksi niitä, jotka ovat itsekin töitä tehneet! Arjessa ahkeroivat tunnistavat ja ymmärtävät arjen ongelmia. Jokainen ajatteleva ihminen osaa niitä ratkaista.
Tarvitaan kuitenkin rohkeita, päättäväisiä ihmisiä astumaan johtoon! Laitetaan vanhat puolueet vaihtoon – ne eivät ole onnistuneet kuin kurjistamaan arkea viimeiset viisitoista vuotta. Otetaan tilalle niitä, jotka ymmärtävät arjen ongelmia, eivätkä pelkää vaatia köyhyyttä pois!
Emme voi jäädä odottamaan armoa herroilta, valta on otettava jokaisen käsiin!
maanantai 7. maaliskuuta 2011
Naisena ja poliitikkona
Olen aina vilpittömästi vihannut sitä, kun joku sanoo "naisena olen sitä mieltä, että" Tärkein syy lienee se, että naisena oleminen jonkun argumentin perusteena tuntuu typerältä - eikö voi olla, lähes asiasta kuin asiasta, jotakin mieltä ihan vain siksi, että asia on sinänsä viisas ja perusteltavissa? Miksi sanojan sukupuolen pitäisi olla kriteeri argumentin viisaudelle?
Ja toisaalta, aika moni "naisena olen" - lause tuntuu määrittelevän ja arvottavan sitä, mitä mieltä naisten ylipäänsä tulisi olla. Solidaarisuuden sijaan kohtaamme yhä useammin sortoa ja ymmärtämättömyyttä nimenomaan kanssasisariltaan. Ja aika usein huomaan, etten ainakaan itse sovi näiden naisena jotakin mieltä olevien käsitykseen siitä, minkälainen nainen olisi sopivaa olla.
Kasvaessani hevoseni seurassa jäin paitsi monista naisena elämisen pulmista ja ongelmista. Kenties hieman vinoon varttuneena olin usein hieman enemmän hevonen tai vähintään ainakin kentauri - puoliksi ihminen, puoliksi eläin. Mutta aikuisena olen huomannut yhä useammin, kuinka monia asioita tapahtuu vain naisille ja etupäässä sukupuolen vuoksi.
Politiikka lienee yksi niistä karuista pelikentistä, joilla sukupuolella on yhä valtava vaikutus. Vaikken ole mieltä naisena, minua, tekemisiäni ja sanomisiani arvostellaan usein toisarvoisin ja pintapuolisin kriteerein. Toveri panelisti puuttuu pukeutumiseeni argumenttien loppuessa. Huolestuneet ihmiset kyselevät, kuka lastani hoitaa, kun itse politikoin - niin kuin lapsellani ei olisi kahta tervettä ja kykenevää vanhempaa.
Minä kuitenkin pikkutekijänä pääsen helpolla. Minun ei tarvitse olla "kokovartaloministeri" - iltapäivälehdet eivät kommentoi pukeutumistani, hiuksiani, käsilaukkuvalintojani. Sanomisiani ei arvoteta sen perusteella, olenko kaunis vai ruma, lihava vai laiha, esittelykelpoinen vai muumimamma.
Eikä kyse ole vain iltapäivä- ja naistenlehdistä. Kahvipöytäkeskusteluista kapiaisten puheisiin naisen arvo on usein hyvin pintapuolinen arvo - ulkonäön ja oikean mielipiteen tai sopivan vaikenemisen arvo. Suunsa aukaisevat ovat yhä ikäviä, karvaisia naisasianaisia, jotka tahtovat pahaa lapsille ja joita miehet ja eläimet säikkyvät kaduilla. (Kiitos Kitkerille Neitsyille Feministirock - biisistä)
Naistenpäivän kunniaksi peräänkuulutan reilumpia pelisääntöjä yhdessä elämiseen, niin politiikkaan, kuin muuhunkin ihmisten keskinäiseen toimintaan. Jos eräänä päivänä meillä kaikilla olisi oikeus olemiseemme, ulkonäköömme ja mielipiteisiimme ihmisinä - erilaisina, mutta yhtä arvokkaina.
Ja toisaalta, aika moni "naisena olen" - lause tuntuu määrittelevän ja arvottavan sitä, mitä mieltä naisten ylipäänsä tulisi olla. Solidaarisuuden sijaan kohtaamme yhä useammin sortoa ja ymmärtämättömyyttä nimenomaan kanssasisariltaan. Ja aika usein huomaan, etten ainakaan itse sovi näiden naisena jotakin mieltä olevien käsitykseen siitä, minkälainen nainen olisi sopivaa olla.
Kasvaessani hevoseni seurassa jäin paitsi monista naisena elämisen pulmista ja ongelmista. Kenties hieman vinoon varttuneena olin usein hieman enemmän hevonen tai vähintään ainakin kentauri - puoliksi ihminen, puoliksi eläin. Mutta aikuisena olen huomannut yhä useammin, kuinka monia asioita tapahtuu vain naisille ja etupäässä sukupuolen vuoksi.
Politiikka lienee yksi niistä karuista pelikentistä, joilla sukupuolella on yhä valtava vaikutus. Vaikken ole mieltä naisena, minua, tekemisiäni ja sanomisiani arvostellaan usein toisarvoisin ja pintapuolisin kriteerein. Toveri panelisti puuttuu pukeutumiseeni argumenttien loppuessa. Huolestuneet ihmiset kyselevät, kuka lastani hoitaa, kun itse politikoin - niin kuin lapsellani ei olisi kahta tervettä ja kykenevää vanhempaa.
Minä kuitenkin pikkutekijänä pääsen helpolla. Minun ei tarvitse olla "kokovartaloministeri" - iltapäivälehdet eivät kommentoi pukeutumistani, hiuksiani, käsilaukkuvalintojani. Sanomisiani ei arvoteta sen perusteella, olenko kaunis vai ruma, lihava vai laiha, esittelykelpoinen vai muumimamma.
Eikä kyse ole vain iltapäivä- ja naistenlehdistä. Kahvipöytäkeskusteluista kapiaisten puheisiin naisen arvo on usein hyvin pintapuolinen arvo - ulkonäön ja oikean mielipiteen tai sopivan vaikenemisen arvo. Suunsa aukaisevat ovat yhä ikäviä, karvaisia naisasianaisia, jotka tahtovat pahaa lapsille ja joita miehet ja eläimet säikkyvät kaduilla. (Kiitos Kitkerille Neitsyille Feministirock - biisistä)
Naistenpäivän kunniaksi peräänkuulutan reilumpia pelisääntöjä yhdessä elämiseen, niin politiikkaan, kuin muuhunkin ihmisten keskinäiseen toimintaan. Jos eräänä päivänä meillä kaikilla olisi oikeus olemiseemme, ulkonäköömme ja mielipiteisiimme ihmisinä - erilaisina, mutta yhtä arvokkaina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
