Kunnia ja oikeudenmukaisuus

eli kuinka elää pakanana nyky-yhteiskunnassa.

Kuten moni pakana, otan kantaa siihen, etten puhu muiden pakanoiksi itsensä lukevien puolesta. Tämä on henkilökohtainen, joskin pakanallisiin arvoihin ja päättelyn pohjautuva kirjoitus. Se tulisi lukea pikemminkin henkilökohtaisena näkökulmana, kuin yleispakanallisena julistuksena.

Moni pakana uskoo sisäsyntyiseen kunniaan - sellaiseen itsearvostukseen, joka vaatii kantajaltaan tietoisia, muita kunnioittavia valintoja. Tämä luo karman lain ja esittää sen välittömänä seurauksena ihmisen teoista. Toimiessaan sisäisesten arvojensa (tai, kuten meillä sanotaan, todellisen tahtonsa) mukaisesti, ihminen rakentaa kuvaa itsestään luovana, arvostettava toimijana. Toimiessaan väärin, rangaistus ei tule jumalilta, vaan on välitön - ihmisen kuva itsestään toimijana muuttuu. Valehtelun ja luottamuksen pettämisen rangaistus on välitön - luottamus itseen toimijana vähenee, omat sanat ja lupaukset muuttuvat arvottomiksi, menettää kunniansa julmimmin - omissa silmissään.

Moni pakanallinen kirjoittaja kuvaa sisäistä arvoa sanalla integrity (= eheys, rehellisyys, lahjomattomuus, rikkomattomuus). Yhden sanan käännös on selvästi vaikea, koska termillä tarkoitetaan yhtä aikaa lahjomattomuutta ja koskemattomuutta. Sen viittaussuhde tässä tapauksessa on selvä - rikkoessaan sisäistä oikeudenmukaisuuttaan vastaan, ihminen rikkoo myös itsensä.

Tätä taustaa vasten peilaten nyky-yhteiskunta asettaa huomattavan haasteen. Tulisi elää tietoisena valintojensa vaikutuksista ja sellaisella tavalla, että valinnat toteuttavat tätä sisäistä tinkimättömyyttä. Kuitenkin tietoisten valintojen tekeminen on tehty erittäin vaikeaksi. Etäännyttämällä ihminen elinympäristönsä välttämättömien materiaalisten asioiden tuotannosta on vaikeutettu ihmisen mahdollisuutta valita. Toisaalta yksiarvoistuva yhteiskunta tuntuu kiinnittävän yhä vähemmän huomiota monimuotoisuuteen, runsauteen ja vaihtoehtoihin. Karuimmin tämä ilmenee ihmisten ajattelussa - ihmisten arvot, makutottumukset ja ajattelut ovat yksipuolistuneet siten, että monessa totalitäärisessa järjestelmässä vallitsi laajempi ajatusten, ajatusmallien ja arvojen kirjo. (Räikein esimerkki lienee se, että verrattaessa -30-luvun Saksaa, nykyinen eurooppalainen ajattelu on keskenään samankaltaisempaa, kuin saksalaisten ajattelu tuolloin.)

Nykyinen valinnanvapauden yhteiskunta on silmänlumetta. Marx kirjoitti aikanaan, että yhteiskuntamallin perusteen muodostaa sen talousmalli - ei suinkaan sen pintapuolinen hallintamalli. Elämme yhä otettaan tiivistävässä kapitalimissa, joka ulottuu tämän maailman jokaiseen kolkkaan. Etääntynyt, vain omaa hyvinvointia tuijottava ajattelutapa on yksi tämän yhteiskuntamallin sekä seurauksia, että sitä ylläpitäviä voimia. Meidän pitäisi oikeistolaisten politiikan teoreetikoiden mielestä elää avoimessa ja maksimaalisen vapaassa yhteiskunnassa - silti muistutamme toinen toisiamme päivä päivältä enemmän. Pesemmekö siis omat aivomme? Vapaasti valittu itsekkyys puree ihmisten ajatteluun lujemmin kuin mikään pakottamisen muoto.

Pakanan kannalta tällainen tarkoittaa oman itsen kadottamista - puhutaan jopa sielun menetyksestä. Todellinen tahto tarkoittaa niitä syviä arvoja ja päämääriä, joita meillä on itsemme ja ympäristömme suhteen. Niiden kadottaminen on itsensä kadottamista pahimmillaan. Kun meidät on etäännytetty valintojemme seurauksista, kannamme niistä silti vastuun menettämällä sen, mikä meissä itsessämme on todellisinta ja arvokkainta. Hävitämme oman luovuutemme, kykymme valita, määritellä ja arvostaa itseämme aktiivisina toimijoina. Jokaisella kerralla ostaessani vaatteen, jonka on ommellut kymmenvuotias nälkäpalkalla, menetän palan sieluani. Jokainen aseiden ostoon käytetty minun maksamani veroeuro vie palasen minua, joka haluaisi uskoa ihmisiin ja solidaarisuuteen. Kulkiessani kerjäläisen, leipäjonon tai muun köyhyyden ja eriarvoisuuden ilmentymän ohi kadulla oma ihmisarvoni kutistuu. (Eikä tämä ongelma poistu kieltämällä, vaan puuttumalla rakenteisiin, jotka näin syvää pahoinvointia aiheuttavat.)

Kapitalistisella järjestelmällä on muutamia hokemia, joita toistetaan väsymykseen saakka. Liike-elämän voitot poikivat hyvinvointia kaikille. Markkinat ohjaavat itseään kohti halvempaa, vapaampaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Markkinoiden vapauttaminen tarkoittaa työtä ja toimeentuloa lisääntyvälle joukolle ihmisiä.

Nämä kaikki ovat osoittautuneet valheiksi. Globaali kapitalismi on johtanut syvenevään eriarvoisuuden kasvuun, luonnon ennennäkemättömään tuhoutumiseen, yhä kiihtyvämpiin konflikteihin hupenevista luonnonvaroista, ihmisten joukkopakoihin sotatantereilta ja ilmaston lämpenemisen elinkelvottomiksi muuttaneilta alueilta. Mitä radikaalimmin kapitalistinen järjestelmä on ajettu läpi, sitä varmemmin se on poikinut kunkin maan väestön pääosan putoamisen köyhyysrajan alapuolelle, lukutaidon romahtamisen, elinajanodotteen putoamisen (väkivaltaisimmillaan puoleen aiemmasta) lapsi- ja synnytyskuolleisuuden nousun jne. (Tästä esimerkkeinä Chile, Sri Lanka, Irak, Argentiina, Jugoslavia, Honduras, Guatemala, Nicaragua jne.) Siirryttäessä yhteisestä omistuksesta korporatiiviseen malliin, ihmiset eivät menetä pelkästään oikeuttaan osallistua päätöksentekoon - he menettävät myös palkkansa, sosiaaliturvansa, terveydenhuoltonsa, koulutuksensa ja usein myös henkensä, mikäli uskaltavat nousta vastustamaan muutoksia.

Pakanana haluan elää maailmassa, jossa tiedän, mistä leipäni, voini ja juustoni ovat kotoisin. Haluan elää maailmassa, missä ihmisille maksetaan työstään sellaista palkkaa, että heidän elantonsa on turvattu. Haluan elää maailmassa, missä oma toimintani ei aiheuta äärimmäistä köyhyyttää, saastumista ja pahoinvointia jossakin omien silmieni kantomatkan ulkopuolella. Rehellisesti oman sielunrauhani vuoksi vaadin turvallista, tasa-arvoista ja monipuolisesti rikasta maailmaa, jossa valtavan tuotantokapasiteettimme luoma hyvinvointi jaetaan reilusti kaikkien kesken.

Kapitalismi on luonut kafkalaisen kauhun maailman, jossa näennäisesti tietämättömät ihmiset elävät sokeina toinen toistensa hädälle. Tai kuten eräs kahden lapsen äiti totesi New Orleansissa Katriina-hurrikaanin jälkeen evakuointikeskuksessa: "Eivät he sokeita ole vaan pahoja. Ei heidän silmissään mitään vikaa ole." (lähde)

Kapitalismi turruttaa meidät tavarapaljoudellaan, jotta lakkaisimme kuuntelemasta oman sisäisen olemuksemme ääntä - sen vaatimusta oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Sen kaipuuta tilaan, jossa jokaisen ihmisen myötäsyntyinen itseisarvo on ehdoton, missä Luontoäidin pelastaminen nousee pankkien rahoittamista tärkeämmäksi arvoksi, missä ihmislajin säilyvyys muiden tämän niin rikkaan maailman eliöiden rinnalla on kaikkien yhteinen huoli.

Pakanana ja noitana sanon, ettei kapitalismi muuta muotoaan maalaamalla sitä uusilla väreillä - edes trendikkään vihreäksi. Maailma voidaan pelastaa vain, jos sitä tuhoava yhteiskuntajärjestelmä uskalletaan asettaa kyseenalaiseksi ja haastaa uusilla yhteisen elämän ratkaisuilla. Ei vain siksi, että siitä kärsisi joku muu jossakin muualla, vaan siksi, että lopulta se vie ihmisarvoisen elämän jokaiselta siihen osallistuvalta ja tuhoaa lopullisesti tämän ainoan kodin, jonka ihmissuku tuntee.

Naisen kasvot

- kohti menestyksellisempää vuorovaikutusta ja monipuolista kunnioitusta.

Olin kirjoittaa molemminpuolista, mutta viime hetkellä oivalsin, että se edelleen pohjaa vastakkainasetteluun. Halusin kirjoittaa nimenomaan monipuolisesta kunnioituksesta - sellaisesta, joka tunnistaa ja hyväksyy monenlaisia tapoja olla ja ajatella.

Miksi kaikki sitten lähtee liikkeelle naisen kasvoista?

Olen huomannut, että nämä naiseuteen ja sen ilmenemiseen liittyvät keskustelut nostavat aivan hurjia tunteita. On monia kirjoittajia, jotka kokevat oikeudekseen leimata, haukkua, halveksia, vain siksi, että ovat jonkun toisen kanssa eri mieltä. Se tuntuu murheelliselta - se ei luo mitään uutta. Ei oivalluksia, ei näköaloja. Se vain entisestään syventää vanhoja vastakkainasetteluita, repii auki vanhoja haavoja, uusintaa kaunoja, jotka olisivat muuten jo unohtuneet.

Sitten aloin ajatella kaikkia elämäni naisia - moninaista joukkoa sukulaisia, ystäviä, pihapiirin ja elämänpiirin naisten moninaista joukkoa. Raha ei koskaan ole pitkiä aikoja taskuissani viihtynyt, mutta ystävien suhteen olen aina ollut rikas. Nyt huomasin sen, kuinka moninaisina näyttäytyvät naiseuden kasvot, jos sitä tarkastelee tällaisella pienellä otannalla. Muita naisia vastaan sitä usein omaa olemistaan peilailee, miettii yhden jos toisen tapaa olla nainen ja vertaa omaan. Jaa, tuo tekee noin ja on tyytyväinen. Tuo toinen toisella tapaa ja tuntuu myös löytävän oman onnensa.

Keskustelu naiseudesta on ollut luontevaa jatkoa monelle muulle keskustelulle. Törmään nopeasti tilanteeseen, jossa ihmiset säikähtävät ajatusta vapaasti valittavasta identiteetistä. Ihmisten tulisi olla toistensa kaltaisia tai ainakin helposti luokiteltavissa. Femakkolesbo saa osata ajaa rekkaa ja neitihomo kaunistautua, mutta jos ihan tavallinen nainen haluaa rikkoa rooliodotuksensa, hän on nopeasti huono nainen - poikkeus, jota ei voida ottaa lukuun, kun naiseudesta puhutaan.

Jo tämä on mielestäni väkivaltaa. Ihmisellä tulee itsellään olla ensimmäinen ja viimeinen sana omaan identiteettiinsä ja sen ilmaisemiseen - olivat ilmaisun keinot sitten pukeutumista, työtä, puhetta tai vain yksinkertaisesti olemista. Väkivallaton vuorovaikutus lähteen oivalluksesta, kuinka jokaisen olemisen tapa ja identiteetti on hyvä sellaisenaan. Minulla ei ole velvollisuutta määritellä muiden olemista, eikä toisaalta tarvetta yrittää itse sopia minulle sopimattomaan muottiin.

Yhteiskuntamme rakenne on tiivistyvä - ihmiset keskittyvät asumaan yhtä tiheämmin rakennetuissa kaupungeissa, työskentelevät rinta rinnan kymmenien, ellei satojen työtovereiden kanssa. Lukutaidon rinnalle selviytymisstrategioiden joukossa ovat ehdottomasti nousemassa vuorovaikutustaidot. Parempaa, väkivallattomampaa ja yhteisöllisempää yhteiskuntaa voidaan tavoitella vain, jos opimme tulemaan keskenään toimeen. Keskustelemaan, vaikuttamaan ja pohtimaan tavoilla, jotka ovat rakentavia.

Ratsastuksenopettajani kertoi kurssillemme, että ratsastus on suhde hevoseen ja sen ensimmäinen ehto on kunnioitus. Tämä pätee yhtä hyvin myös ihmisiin - kunnioitus sekä yhdistäviä, että erottavia asioita kohtaan, kunnioitus toisen valinnan vapautta ja tahtoa kohtaan. Hyväksyntä, että vaikka katsomme asioita eri tavoin, voimme istua samassa pöydässä yhtä arvokkaina etsimässä keskustellen sitä punaista lankaa, välimaastoa, jossa näkemyksemme kohtaavat.

Ihmisten välinen viisaus nousee yrityksestä ymmärtää toista tämän omista lähtökohdista. Olla menemättä mukaan riitoihin, vaan ymmärtää, mikä verenpaineen nostaa ja sitten purkaa tilanteen. Liian monesti unohtuu, että jokainen sana, teko ja katse voi rakentaa joko ratkaisua tai syventää kriisiä. Oikeutetussa vihassamme olemme usein sokeita sille, että se käytös, joka loukkasi meitä, aiheuttaa saman haavan siihen, johon me sitä jatkamme.

Jos hetkeksi astuu tilanteesta ulos ja pohtii, miksi ja mistä lähtökohdista joku ihminen on jotakin mieltä, näkee usein syvemmälle, kuin kiistan pelkkiä sanoja kuunnellen. Ymmärtäää ihmistä tämän omista lähtökohdista tarkoittaa myös kuulluksi tulemisen turvaamista. Usein kuuntelemme huonosti. Oletamme ymmärtävämme puolesta sanansta, katkaisemme toinen toistemme lauseet kesken, puhumme päälle. Kun pitäisi kuunnella syventyen, pohtien ja avoimena. Minä tiedän jo, mitä tarkoitat, vesittää kaikenlaisen viestinnän alkuunsa. Usein olemmekin vuorovaikutustilanteissa oman, sisäisen dialogimme pauloissa niin kovin, ettemme malta kuunnella, mitä toinen on sanomassa. Keksimme vasta-argumentteja, ennen kuin olemme ehtineet miettiä, miksi joku asiaansa esittää tai edes kuunnella loppuun.

Naisena elämiseni syvin dilemma on ollut pysyä niin pehmeänä, että ihmisten olisi läheisyydessäni helppo olla, mutta toisaalta olla riittävän kova, pitämään kiinni omasta oikeudestani määritellä omaa olemistani. Kenties tärkein raja on siinä, että ymmärtää, mikä on minua ja mikä on jonkun muun. Jokaisella on lupa omaan olemiseensa, mutta minua sopii määritellä ja rajoittaa vain minun itseni.

Olin aika lähellä kirjoittaa tähän puolustautuvaan sävyyn pukeutumisestani ja omasta olemisestani. Mutten usko, että sillä varsinaisesti on mitään tekemistä itsensä keskutelun kanssa. Eivät muutkaan siihen osallistujat näytä kokevan velvollisuudekseen kuvata pukeutumistaan, lahjakkuuksiaan tai suhdettaan muihin ihmisiin oikeuttaakseen osallistumisensa tähän keskusteluun.

Elämä on valtavan monimuotoinen ja kaunis - niin on myös ihmisen luovuus. Kun se yritetään puristaa luonnottomiin rajoihin, kahlita stereotyyppeihin ja hallita pelolla, ulos määritelyllä ja suoranaisella haukkumisella, luovuus, ilo ja todellinen kohtaaminen menetetään. Kunnioittaakseen maailman syvintä luonnetta, olisi viisain rakastaa monimuotoisuutta, monitahoisuutta ja moninäköisyyttä arvoina sinänsä - ihmisyyttä, vapautta ja jokaisen itsemääräämisoikeutta edistävinä arvoina. Kenties sellaisina arvoina, jotka antavat myös arvostajalleen luvan hengittää hieman vapaammin.

(Tästä kertoo myös blogissa aiemmin julkaisemani Tuomas Riiminiekka, joka ehdottomasti kannattaa lukea. Se kun ei ole alun perin minun näppäimistöstäni. Vain käännös on käsialaani.)

Sosialistifeministin muistelmat

eli minkälaiseen tasa-arvoon mielestäni tulisi pyrkiä ja mistä se koostuu?

Ilahduin sosialistifeministi-nimityksestä niin suuresti, että päätin ryhtyä heti käyttämään sitä itsestäni. Yhdistettyinä nuo kaksi sanaa melkolailla kiteyttävät sen, mitä koen olevani. Kenties lisäyksellä "noita." Eli siis sosialistifeministinoita tai ehkäpä noitanainen ja sosialistifeministi. Odotan innolla myös "sosialisti-noidan" leimaa, niin onneni olisi täydellinen.


"Miehet varokaa, joka nurkan takana voi piillä feministi!"
Lauloi jo jokunen vuosi takaperin ihanainen Kitkerät Neitsyet. Mikä ja minkälainen se feministi sitten on?

"Kun mätäpaise puhkeaa
esiin ryömivät karvaiset naisasianaiset
ne haluavat lapsillesi pahaa
he ovat ihmiskunnan hylkytavaraa"

Näin runoillaan Kitkerien Neitsyiden Feministirockissa. Edellisen, naisten ja miesten erilaisuutta käsittelevän kirjoituksen kommenteissa tuli aika hyvin esille, että hyvin samanlainen kuva on vallitsevana myös monen kommentoijan mielikuvituksessa.

Feminismissä eletään nykyisin kolmannen aallon kautta, jossa ei enää voida luontevasti puhua vain yhdestä feminismistä - liberaali-, radikaali, postmoderni-, eko-, queer-, ja jopa kyberfeminismi unohtamatta tietenkään lukkarinrakkauttani nauttivaa anarkofeminismiä, ovat kaikki luoneet oman katsantokantansa sukupuolta, tasa-arvoa ja yhteiskuntaa käsitteleviin kysymyksiin. Niinpä erilaisia ajatuspolkuja ja -sisältöjä lienee yhtä monta, kuin feministeiksi lukeutuvia ihmisiäkin.

Täällä ihmiskunnan hylkytavaran joukossa minä ammennan ajattelussani vaikutteita monestakin feminismin suunnasta - pidän tätä moninaisuutta rikastavana, ilahduttavana ja näköaloja avaavana. Postkoloniaali feminismi räjäytti tajuntani, queer-tutkimukseen tutustuminen ilahdutti aikanaan naistutkimuksen luennolla. On monenlaisia tapoja kokea heteronormatiivisen yhteiskunnan paino - omani ei olekaan edustava. Oli paljon helpompi päästää irti mustavalkoisesta "kaikki miehet ovat sikoja" -ajattelusta, kun oivalsi kuinka paljon yhteiskunta rajoittaa myös miesten elämää juuri siksi, että naiselliset piirteet ovat niin kovin kiellettyjä ja hyljeksittyjä. (Ystäväni antoi tästä esimerkiksi sen, että saadakseen kokemuksen syrjinnästä miehen ei tarvitse kuin meikata tai pukeutua hameeseen - molemmat mielletään naisten maailmaan kuuluviksi asioiksi ja molempien vuoksi voi mies saada turpaansa kadulla.)



"Jos nainen ei saa kunnon panoa
hän voi alkaa kiinnostua yhteiskunnasta."

Olen ollut pienestä pitäen hyvin yhteiskunnallinen. Epätasa-arvo, sorto ja yhteiskunnallinen vääryys ahdistavat minua - toisaalta olen aina ajatellut, että jokaisen teot, ajatukset mielipiteet muodostavat tämän yhteiskunnan. Sen muuttamiseen tarvitaan oivalluksia ja joukkovoimaa - mutta kipinästä se metsäpalokin voi syttyä. Joskus riittää, kun yksi sanoo riittävän topakasti. Siitä saavat aremmatkin voimaa puhua omien oikeuksiensa puolesta.

Tasa-arvon vaatiminen yhteiskuntaan on pohjimmiltaan yritystä vapauttaa yksilön luovuus ja itsemääräämisoikeus. Silloin jokainen saa olla ja elää kuten haluaa, meikata tai olla meikkaamatta, korjata autoja tai virkata ihan omien kutsumustensa ja taipumustensa perusteella kuten haluaa. Usein tähän vastataan, että sukupuoliroolit eivät sido meitä valitsemaan harrastuksiamme nytkään. Väittäisin kuitenkin muuta - jos jo pienestä pitäen tyttöjen tulee pukeutua prinsessoiksi ja leikkiä nukeilla, kun taas poikien kuuluu ajella leluautoilla ja kiipeillä puissa - istuu sukupuolinormittava kasvatus hyvin syvässä. Naiset heräävät huomaamaan kiinnostuksensa auton vaihteistoon usein myöhemmin - on ensin laitettava luvan kanssa nuket syrjään ja se voi osoittautua vaikeaksi.

Toisaalta naisten "miehisiä" harrastuksia ei vieläkään katsota hyvällä. Montako miestä kutsutaan autokoulussa "prinsessaksi" tai "keijukaiseksi"? Minua kutsuttiin ja voi taivas, kuinka se ärsytti. Kysymyksiini vaihteiston ja moottorin toiminnasta vastattiin "Ei sinun, kulta-pieni, tarvitse tietää. Sun täytyy osata vain ajaa." Otin sitten itse selvää, koska en halua olla tekemisissä kapineiden kanssa, joiden toimintaa en ymmärrä.

Tieto on valtaa ja sen jakaminen hallintaa. Kun naiset suljetaan tekniikkaan liittyvien harrastusten ulkopuolelle, voidaan ylläpitää ajatusta siitä, etteivät naiset niitä osaa tai ymmärrä. Väitän kuitenkin, ettei testosteronia haukkaamalla voida muuttaa naista autonasentajaksi. Juuri tällaiset tiedot ja taidot ovat nimenomaan opittuja, eivät biologian ohjaamia.


Tasa-arvo on tasapäistämistä, kaikkien pakottamista heteromiesten kaltaisiksi!

Enpä usko. Tasa-arvo on ominaisuuksien vapauttamista "naisellinen" - "miehekäs" -dikotomiasta. Se poikii myös ihmisten vapauttamisen rooliodotuksista, joita sukupuoli tuo tullessaan. Hyvä nainen voi olla autonasentaja. Hyvä mies voi olla lähihoitaja. Samoin voidaan minusta aiheellisesti vaatia lempeyden, sosiaalisuuden, ulkonäöstä huolehtimisen, hameeseen pukeutumisen ja korkokenkien käytön heikkouteen samaistamisen lopettamista. Silloin kuka tahansa voi tehdä ulkonäkönsä, ammattinsa, harrastustensa ja opiskeluidensa suhteen juuri sellaisia valintoja, kuin itse haluaa.

Valtakulttuurilla on myös paljon opittavaa naisten keskinäisen kanssakäymisen muodoista. Moni nainen samaistaa hierarkian ja sorron toisiinsa. Naiset luovat keskenään usein tasa-arvoisen kanssakäymisen muotoja, verkostoja, pikemmin kuin perinteisiä hierarkisia pyramideja. Kenties tämän yhtä arvokkaana pitämisen kokemuksen voisi siirtää myös työmaailmaan? Se loisi aivan uusia vuorovaikuttamisen tapoja työpaikoille, opiskeluympäristöihin ja kenties myös koteihin.

Jo nyt pahoinvointi työelämässä on valtavaa. Moni kokee olevansa vaikutusvallaton, äänetön kone, osa jotakin suurempaa järjestelmää, jonka toiminta ja prosessit ovat sekä käsittämättömiä, että näkymättömiä. Verkostomalli organisaatiorakenteessa, tasa-arvoisuus työtekijöiden ja työnjohtajien kesken, tunneosaamisen lisääminen johtajistossa olisivat kaikki tervetulleita muutoksia. Törmäsin ajatukseen siitä, että heikompia tulisi karaista, jotta he pärjäisivät hierarkisessa työelämässä - kenties pakollinen armeija tai armeijan kaltainen palvelus kaikille, jotta tottuisivat olemaan käskytettävinä. Tähänkö on tultu? Järjestelmä koetaan niin muuttumattomaksi, että vaikka sen väkivalta on ilmeistä, koetaan tarvetta syyllistää ongelmista ihmisiä, kuin muuttaa järjestelmän luonnetta? Olemme todella aivopesseet itsemme, ellemme näe, että ihmisiä murtavan järjestelmän vika on nimenomaan järjestelmässä, ei ihmisissä.

Haluan nähdä maailman, jossa ei esitetä kysymyksiä, kuten "Mikäs mies sä muka olet, jos..?" tai "Oletko sä joku lesbo, kun ..?" Haluan nähdä maailman, jossa jokaisella on lupa toteuttaa taipumuksiaan, kiinnostuksiaan ja lahjakkuuttaan ilman leimaamisen, häpeän ja henkisen sekä fyysisen väkivallan pelkoa. Haluan nähdä maailman, jossa inhimillistä lahjakkuutta, kauneutta ja monimuotoisuutta kunnioitetaan itseisarvoisina - tekijän tai kokijan sukupuolesta riippumatta.

Täydelliseen on aina pitkä matka, eikä sitä koskaan saavuteta. Elämä on muutosta ja muutoksen pysähtyessä tulee kuolema. Siksi on aina pidettävä silmänsä auki. Kuten postkoloniaalin teoria osoittaa, usein lähtökohtaisestikin tiedostava teoria luo usein tietämättään omat ulkopuolisensa, äänettömänsä. Siksi yhteiskunnan rakentamiseen tarvitaan mahdollisimman monta ääntä ja kenties myös se hiljaisuuden kaiku - alati läsnä oleva ymmärrys siitä, että muutos on tarpeen. Silloin voimme toivoa, että äänettömien joukko kutistuu kutistumistaan.