Kotiäitiys - oikeus vai velvollisuus?

Kylläpä nyt kuohuttaa - nimittäin naisen paikka. Nina ja Timo T.A. tietävät luonnollisesti parhaiten missä se on, me muut joudumme kantojamme ja näkemyksiämme hieman harkitsemaan. Tai ainakin niin toivoisin, etenkin luettuani tämän.

Eniten minua koko keskustelussa ihmetyttää tämä outo, holhoava asenne. Naiset eivät ole ihmisiä, vaan yksinkertaista karjaa, joka höynäytetään milloin töihin, milloin kotiin tuottamattattomiksi hipeiksi. Missään tapauksessa he eivät ole aikuisia, itse elämästään ja perheestään päätöksiä aktiivisesti tekeviä (tai edes siihen kykeneviä) yksilöitä. Aina joku muu tietää paremmin, mitä naisten pitäisi tehdä - millaisia äitejä heidän pitäisi olla ja minkälaista naiseutta toteuttaa.

Taivas meitä siltä varjelkoon, että naiset joskus alkaisivat olla osa yhteiskunnallista keskustelua subjekteina - itse valitsevina ja itse itsensä määrittelevinä. Silloin olisi pakko jättää äitiyskeskustelusta pois sanat "sankari", "marttyyri", "elämäntapahippi" jne. ja katsoa niitä ihan oikeita perusteita, joiden vuoksi naiset ja perheet kasvatusvalintoja tekevät.

Esikoisemme (koska lapsen saamiseen tähän perhekuntaan tarvittiin kaksi asiasta samaa mieltä olevaa henkilöä) pääsi/joutui päiväkotiin täytettyään 10kk ja pian sieltä iloksemme perhepäivähoitoon. Kun äitiys- ja vanhempainlomat oli käytetty, meillä ei ollut taloudellisesti muuta mahdollisuutta, kuin mennä molempien takaisin sorvin ääreen. Toisaalta jäätyäni pois töistä esikoinen on ollut paljon myös kotona, mm. koko viime kesän. Olen siis ura-hippi-äiti ja puolisoni on uraisä.

Sekä koti- että uraäitiydessä on puolensa. Kuokkalan perhepäihoitajamme Päivi on hauska, etevä ja hieno tyyppi. Oli pakko sydän kirvellen myöntää, että kenties sittenkin myös kodin ulkopuolella lastani hoidetaan niin taitavasti, että lapsi viihtyy. Se oli myönnettävä viimeistään silloin, kun sunnuntai-aamuna tyttö vetää eteisessä kumppareita jalkaan ja vaatii päästä "hoitolaan." Oli tärkeää myöntää, ettei lapseni ole minusta niin riippuvainen, kuin itse haluaisin ajatella. Ja huomata, kuinka hurjia loikkia mm. kielellinen ja sosiaalinen kehitys otti ikätovereiden kanssa.

Mutta päivääkään en vaihtaisi pois kotona vietetystä ajasta. Kansantalous, smansantalous, kun teemme päätöksiä perheemme rutiineista, työtavoista tai arjesta "kansantalous" ei ole keskustelun perusteiden top10:ssä. Eikä sen kuulukaan olla. Minulla on hyvä 40 työvuotta vielä jäljellä, enkä halua olla osana yhteiskuntaa, jonka mukaan minulla ei olisi lupaa valita käyttää tuosta ajasta osaa kotona lasteni kanssa.

Meidän perheen "lisääntymispäätöksen" tärkein syy oli vilpitön rakkaus lapsiin ja halu olla vanhempi - on se kumma, jos siihen ei sitten olisi lupa käyttää aikaa. Ja juuri niin paljon aikaa, kun kukin perhe itse katsoo tarpeelliseksi, mahdolliseksi ja tärkeäksi. Elämässä on lupa olla työn ja suorittamisen lisäksi muutakin sisältöä - kuten vaikkapa rakkautta, läheisyyttä ja aamuja, jolloin uninen lapsi kierähtää kiinni kylkeen, koska ei vaan halua vielä nousta. Ei niillä ole kansantaloudellista arvoa, mutta toisaalta, jos ne kielletään, ei kansantaloudella ole minulle minkäänlaista arvoa.

Naisen ja miehen - äidin ja isän - paikka on siellä, missä he itse kulloinkin katsovat sen olevan. Kenties kotiaika on vanhemmille vaarallista aikaa, koska silloin vanhemmat eivät osallistu yhteiskuntaan sen paremmin tuottajina, kuin kuluttajinakaan - heidän aikansa haukkaa ja sille sisällön antaa sellainen "suurempi voima", joka ei mahdu työllisyyden, kansantalouden tai yhteiskunnan mittaristoille. Ja sehän on peräti vaarallista, jos ihmiset huomaavat, että elämässä saa luvan kanssa olla muutakin sisältöä, kuin se, mikä ostetaan kaupasta tai ansaitaan työllä.

Luvallista väkivaltaa

Perheväkivalta eli "kotikuritus" kiellettiin jo vuonna 1970. Asenteet lasten lyömiseen muuttuvat kuitenkin hitaasti. Moni vanhempi ei tunnu muistavan, että tukistaminen, luunapit ja selkäsaunat ovat kiellettyjä keinoja. Siinä, missä koiran lyöminen on pahoinpitelyä, lapsen mätkiminen on monen mielestä yhä tarpeellista kuria.

Olisi helpottavaa ajatella, että pääosa fyysisen väkivallan kannattajista on itse lapsettomia - niitä, jotka kasvatuksesta aina tietävät parhaiten. Nopea vilkaisu keskustelupalstoille paljastaa kuitenkin karun totuuden - moni vanhempi puolustaa "vanhoja kasvatustapoja" luunapeista selkäsaunoihin yhä kiihkeästi. Moniko heistä tietää, että lapseen kohdistuva väkivalta - myös "kasvattava" väkivalta - on lailla kiellettyä? Vai eivätkö he vain yksinkertaisesti välitä?

Esimerkki 1.
Esimerkki 2.
Esimerkki 3.
Esimerkki 4.

Lapsen oikeuksien julistus on selväsanainen:

Periaate 2
Lapsen tulee saada nauttia erityistä suojelua ja hänelle tulee lainsäädännöllä tai muulla tavoin suoda edellytykset ruumiillisesti, henkisesti, moraalisesti, sielullisesti ja sosiaalisesti terveeseen ja normaaliin kehitykseen vapaissa ja ihmisarvon mukaisissa oloissa. Säädettäessä tätä tarkoittavia lakeja lapsen etujen tulee olla tärkeimpänä näkökohtana.

Lapsen ruumiillinen kurittaminen on yksiselitteisesti vastoin kaikkia julistuksessa esitettyjä periaatteita - mutta etenkin tämä kohta 2 on minusta selvä. Lapsi ei kasva ihmisarvon mukaisissa oloissa, milloin hänen fyysinen turvallisuutensa on uhattuna.

Yhä uudestaan keskusteluissa toistuva argumentti on se, ettei kirjoittaja itse koe saaneensa traumoja, vaikka hänen perheensä kuritti häntä ruumiillisesti. Tiedämme yhä hyvin vähän siitä, miksi yksi lapsi kasvaa vaikeissakin olosuhteissa "normaaliksi" aikuiseksi ja miksi toinen traumatisoituu "vähäisistäkin" vastoinkäymisistä. Niin kauan, kun emme voi olla varmoja (ja mielellään pitkään varmuuden saavuttamisen jälkeenkin) on toimittava heikoimman veljen periaatteen mukaisesti - yksikään lapsi ei vahingoitu kasvaessaan perheessä, jossa kuria ylläpidetään puhumalla ja johdomukaisuudella. Silloin on turvallisinta opettaa vanhemmille rakentavia ja lasta kunnioittavia kasvatustaitoja ja lisätä mahdollisuuksia ylläpitää väkivallatonta, turvallista arkea.

Kasvattajina meillä on lupa ja mahdollisuus olla paljosta vastuussa - meillä on harteillamme tai käsissämme kokonainen uusi ihminen uusine oivalluksineen, mahdollisuuksineen ja kokonaan ainutlaatuisine ominaisuuksineen. Meillä on lupa katsoa kuinka päivä toisensa jälkeen tämä uusi ihminen on enemmän läsnä - ilmaisee itseään sujuvammin, osallistuu, oppii. En ymmärrä missä kohtaa tätä prosessia ilmestyy ajatus, jonka mukaan maailman pelisääntöjä on sopiva opettaa kokeilevalle, erehtyvälle ja aikuistensa opetuksesta riippuvaiselle lapselle väkivalloin.

Saako meillä erehtyä?

Pitäisikö ylioppilaskirjoitusten merkitystä korostaa pääsykokeiden sijaan? Kuinka saada ihmiset mahdollisimman nopeasti jatko-opintoihin ja valmistumaan? Kuinka lyhentää opiskeluaikoja yliopistossa? Kuinka saada mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti lisää raaka-ainetta taloudelle, joka tarvitsee koulutettuja työntekijöitä?

Olen ymmälläni. Vuosia suomalaisen koulutusjärjestelmän ehdoton vahvuus on ollut sen monipuolisuus - ulkomailla asuvat ja opiskelevat ystäväni kadehtivat suomalaisten mahdollisuutta kokeilla yhtä pääainetta yliopistossa ja sitten muuttaa mieltään, jos ainevalinta ei olekaan oikea. Mahdollisimman nopeasti valmistumisen sijaan tärkeää on ollut mahdollisimman oikeaan ammattiin ja alaan päätyminen - valinnan vapaus. Lukuisissa länsimaissa korkeat lukukausimaksut pitävät huolen siitä, ettei samanlaista vapautta ole olemassakaan - joko valmistut siitä, mistä aloitit tai olet tuhlannut ensimmäisten vuosien tuhannet tai kymmenet tuhannet "turhaan." Vähemmän onnekasta niille, jotka huomaavat muutaman ensimmäisen vuoden jälkeen valinneensa täysin väärän alan.

Olen itse täysin puolueellinen tässä asiassa. Vuosikausia ajattelin, että eräoppaan ja erityisryhmien luonto-oppaan tutkinnollani on elämäni kannalta tärkein merkitys ja kaikki koulutus sen lisäksi on vain suolaa siinä varsinaisessa sopassa. Että elinkeino ja työ löytyisivät ennen pitkää matkailun parista. Olin väärässä. Kymmenen vuotta erilaisia hanttihommia, joista pääosa aivan muuta, kuin "alan mukaista työtä" opetti nöyryyttä, viisautta ja elämäntaitoa, mutta ei tarjonnut sellaista tulevaisuuden näkymää, johon olisin voinut sitoutua. Kolmekymmenvuotiaana palasin "koulun penkille."

Eipä sillä, ystäväni vaihtoi luontoyrittäjän koulutuksensa yliopisto-opintoihin, toinen taas karkasi vastaavan nimikkeen opinnoista painopinnan valmistajaksi. Ja toiseen suuntaan, yliopistolla menestynyt ystäväni ajatteli väitöskirjansa valmistumisen jälkeen ryhtyä puutarhasuunnittelijaksi. Elämänpolkuja on monenlaisia.

Olisi synkkää muuttaa koulutusjärjestelmää sellaiseksi, että aiemmin tehdyt valinnat sulkevat ovia ja tekevät etenemisen mahdottomaksi. Vielä surullisempaa olisi elää yhteiskunnassa, jossa ihmisellä on vain yksi mahdollisuus yrittää ja joko onnistua tai epäonnistua. Syrjäytyneiden tai oikeastaan syrjäytettyjen joukon kasvaessa huomattavaa vauhtia olisikin pyrittävä rakentamaan mahdollisimman monia teitä ja keinoja takaisin työn ja koulutuksen pariin - ihan todellisia keinoja hyöydyttömien kuntous- ja kurssitussirkusten sijaan.

Pääsykoe takaa mahdollisuuden korkeakoulutukseen myös niille, jotka eivät aikanaan menestyneet lukio-opinnoissaan tai parhaimmillaan eivät niitä ole koskaan suorittaneet. Opintojen mahdollisimman laajakirjoinen yhdisteleminen takaa mielekkäitä tutkintoja ja mahdollisuuden katsella ympärilleen ja keksiä sen, mitä itse kukin haluaisi olla tekemässä.

Jos todella halutaan nopeuttaa ihmisten valmistumista, on viisain panostaa riittävään perusturvaan opiskelijoille sekä opinto- ja ammatinvalinnan ohjauksen parantamiseen. Pakottamalla, rajoittamalla ja rankaisemalla saadaan vain yhä enemmän syrjäytyneitä, jotka eivät löydä paikkaansa sen paremmin koulutuksesta, kuin koko yhteiskunnasta.