Aurinkoportin takana

- eräs yritys rakentaa parempaa maailmaa

Vaajakoskella sijaitsee kaunis punainen tiilitalo kuusiaidan varjossa ja kahden aurinkoportin takana. Tässä hieman taajaman ulkopuolella olevassa talossa ei kuitenkaan asu aivan tavallista väkeä, vaan kommuunillinen väärinajattelijoita. Neljän aikuisen, yhden lapsen, kahden koiran ja kahden kissan taloudessa etsitään keinoja omavaraisuuteen, yhteistyöhön ja uudenlaiseen yhteisöllisyyteen.

Olipa kerran joukko ystäviä, jotka haaveilivat aivan väärästä asiasta – usean aikuisen yhteisestä kodista. Ajatus syntyi osittain siksi, että ydinjoukko oli omaa katonalaista tilaa vailla. Yksi asui ystävän olohuoneessa, toinen vanhempiensa luona ja eräät taas aivan liian pienessä kerrostaloasunnossa kolmen aikuisen ja yhden lapsen voimin. Eikä kukaan tuntunut oikein voivan elää tyydyttävää ja arvojensa mukaista elämää kerrostalossa. Syntyi haave yhteisestä kodista.

Kodin etsintä ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertaista. Oli tasapainoiltava erilaisten tarpeiden ja toiveiden kanssa. Piti pohtia etäisyyksiä, liikkumista paikasta toiseen, töihin, kouluihin, lapsen päivähoitoon. Toisaalta piti miettiä kunkin tilantarvetta ja sitä, kuinka suureen kotiin olisi varaa. Vietettiin kiireinen vuosi etsien, pohtien ja hakemuksia toistensa jälkeen täytellen. Kevään tullen oltiin jo aivan uuvuksissa.

Väsymys haihtui, kun punainen talo löytyi. Valmiiksi kuin kommuunia varten rakennettu koti koostuu yläkerran kolmiosta, alakerran kaksiosta sekä pienestä yksiöstä. Kussakin asunnossa on oma keittotila ja oma vessa. Seurustella voi siis niin paljon tai vähän, kuin kulloinkin haluaa. ”Jos vielä pihassa nököttävän kaksion saisi peruskorjata, olisi meillä tilaa vielä yhdelle perhelle” tuumaillaan kommuunissa.

Yhdessä asuminen ei kuitenkaan vielä pelasta maailmaa. Kommuunissa harrastetaankin pienimuotoisia omavaraisuuskokeiluita. Tänä kesänä kasvatettiin kurpitsaa, kaalia, tupakkaa, erilaisia mausteyrttejä ja tomaatteja. Unohtamatta toki okraa.

Omavaraisena eläminen on kuitenkin etupäässä verkon kutomista – vaikka punaisen talon tontti on kookas, ei sillä suuriin viljelyksiin pysty. Kahdella kommuunin jäsenellä olikin pieni peltoläntti myös kommuunin ulkopuolella. Saatiin perunoita, papuja ja sipulia. Vielä tärkeämpää on kuitenkin löytää muita samoin ajattelevia ihmisiä ja tehdä yhteistyötä. Melkein kaikilla on jotakin yli oman tarpeen, jotakin sellaista, minkä voi lahjoittaa ”verkostoon” ja toisaalta ottaa vastaan sen, mitä verkosto tuo takaisin.

Verkostovaihtomme on vielä lapsen kengissä. Se on siirtänyt sieniä, omenoita, tomaatintaimia, dyykkausretkiä, tietoja, taitoja, näkemyksiä ja palveluksia. Nyt olisi tärkeää tietoisesti tehostaa sitä – kehittää sekä omavaraisuutta, että vaihtoa muiden rahallisesti köyhien kesken. Mitä enemmän yhteistyötä, sitä vähemmän riippuvuutta rahan pyörittämästä taloudesta.

Sitten, kun meillä ollaan isoja, ollaan myös energiaomavaraisia. Punainen talo lämpiää öljyllä, mikä on harmillista. Toisaalta öljylämmitys haastaa hakemaan korvaavia ratkaisuita. Ensi kesänä eräs suunta on Keuruun Ekokylän aurinkokeräimen rakennuskurssi. Toisaalta aurinkoa olisi tarkoitus napata myös muutamalla aurinkokennolla eteläseinällä – se sekä pitäisi talon sisätilan viileämpänä, että tuottaisi joka tapauksessa tarvittavaa sähköä.

Ensi kesän suunnitelmissa ovat myös ”tuotantoeläimet” eli kanat ja kanit. Mitään sellaista ei ole sopiva syödä, jolla ei ole ollut etunimeä, tuumataan kommuunissa (Miskan vastustaessa taustalla äänekkäästi) sillä nimetön eläin tuskin on saanut asiallista kohtelua eläessään. Kommuunin virallinen käsityöläinen haaveilee omista lampaista ja sen kautta villaomavaraisuudesta sekä lankojen kasvi- ja sienivärjäyksestä.

Onhan se aika vähäistä, mutta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, turvallisuuden, yhteisön ja omavaraisuuden rakentamisessa on aloitettava pienestä. Suurin osa alkuajasta kuluu asioita kokeillen ja opetellen; erehtyen ja onnistuen. Jos itseltään vaatii heti ensi metreiltä täydellisyyttä, ei koskaan tule aloittaneeksi tai epäonnistuu liian kovien vaatimusten paineessa. Yhteisöllisyyttä on hyvä opetella kuin ratsastusta – vasta kun ihan varmasti hallitsee yhden asian, on syytä siirtyä seuraavaan.

Vähin erin rakentuva arkipäivän ekologia yhdistettynä syvenevään kokemukseen omasta merkitsevyydestä ja tarpeellisuudesta omassa yhteisössään ei ole pieni askel mekanistisesti luontoon ja ihmisiin suhtautuvan yhteiskunnan jälkeen. Monet järeimmistä, luottamukseen, arvostukseen ja yhteistyöhön liittyvistä kahleista joutuu karistamaan nimenomaan omasta päästään. Asuakseen yhteisössä on opittava luottamaan muihin ja opittava olemaan itse luottamuksen arvoinen.

”Tarvitaan vain taloja ja ihmisiä” arvioi Miska sosialismin rakentamista omavaraisuuskehityksen kautta. Me kommunistit olemme tehneet vallankumouksesta itsellemme liian vaikeaa ja etäistä. Rajoitamme oman luovuutemme ja rohkeutemme minimiin antaessamme kapitalistille luvan määritellä millä tavoilla ja minkälaista taistelua meidän on käytävä muuttaaksemme maailman. Marxin sijaan siteeraankin Gandhia, joka sanoi, että totuuden taistelussa olemme voitolla niin kauan, kun yksikin ihminen jatkaa taistelua. Jotta voimme voittaa ”vallankumouksemme” meidän on itse tultava siksi muutokseksi, jonka maailmassa haluamme nähdä. Niinpä vallankumouksen kysymys ei ole se, missä kivääreitä jaetaan, vaan se, mitä jokainen meistä voi tehdä tänään elääkseen täydemmin sitä elämää, jota haluaisi elää vallankumouksen jälkeen.

Meidän punaisen talon esimerkkimme on vain yksi ehdotus siitä, miten elämänsä voi järjestää. Se ei ole patenttiratkaisu, jolla selvitään kaikista maailman ongelmista. Jokainen verkko on vain laajuutensa vahvuinen – mitä suurempi ja monimuotoisempi se on, sitä parempi mahdollisuus sillä on selvitä ja jopa kukoistaa. Vallankumoukseen emme tarvitse tämän yhteisön klooneja, vaan luovuudella, rohkeudella ja periksiantamattomuudella oman tiensä raivaavia ihmisiä ja yhteisöjä kutomassa uudenlaisen ihmiskunnan ja yhdessä toimimisen kuvaa, monimuotoista, värikästä ja osallistujiensa näköistä. Mitä sinä aiot tehdä seuraavaksi? Kävisikö vallankumous?

Niin lähellä sinua...

eli kirjoitus lapsista.

Vietämme tänään viattomien lasten päivää, mutta minkälaisessa mielenmaisemassa? Tuntuu, että yhteiskunnan syvä pahoinvointi tuntuu eniten juuri lasten elämässä ja arjessa. Huumeissa ja humalassa heiluva äiti unohtaa kaatuneet lastenvaunut ja kaksivuotiaan hankeen - poliisi onnistuu pelastamaan lapsen, joka selviää paleltumilla. Vanhemmat sitoivat ja juottivat yksivuotiaan. Päiväkodissa nelivuotias lukittiin pimeään.

Tuntuu synkältä tämän päivän uutistarjonta. Syksyllä kävin kuuntelemassa erinomaista lastenasiavaltuutetun juhlaseminaaria täällä kotikaupungissani. Seminaarin otsikko oli "Kuka lasta kasvattaa" ja tärkein oivallus kenties se, että kasvatusvastuu on päässyt unohtumaan. Niin, ihan meiltä kaikilta. Uupuneet ja aliresursoidut hoitotyön tekijät, väsyneet ja masentuneet vanhemmat, mutta myös me lasten ystävät, vanhemmmat ja naapurit olemme unohtaneet, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan ihan koko kylä. Lapsen pahoinvointi on aivan jokaisen aikuisen vastuulla - ei yksin viranomaisten tai vanhempien.

Jokaisen normaalin aikuisen pitäisi ymmärtää olla juottamatta yksivuotiasta tai olla lukitsematta nelivuotiaita kaappiin. Kuitenkin riittävän kuormittavissa olosuhteissa jokaisen psyyken rajoitusmekanismit pettävät ja syntyy huonoja, jopa peruuttamattoman huonoja valintoja. Merkit siitä, että asiat ovat menossa pahasti pieleen, ovat kuitenkin melkein aina näkyvissä reilusti ennen kuin päästään näihin pahimpiin mahdollisiin tilanteisiin. Missä ovat ystävät, naapurit ja muut aikuiset, kun vanhempien mieli alkaa murtua? Miksei kodin sisäisiin asioihin puututa, vaan niitä siedetään hyvin pitkään? Usein lähimmäistään rakastaa eniten se, joka saa suunsa auki siinä vaiheessa, kun pitää pystyä sanomaan vaikeista ja kipeistä asioista suoraan. Ja lähimmäinen usein tarvitsee juuri rehellisyyden tuomaa apua eniten silloin, kun sen tuntuu käytöksensä puolesta vähinten ansaitsevan.

Tämän lisäksi tarvitaan huomattavasti laajempaa ja tehokkaampaa viranomaisverkostoa huolehtimaan ongelmiin joutuneista perheistä. Jos päihdeäitien ensikodit ovat koko ajan rahoituksen vuoksi lakkautusuhan alla, huostaanottopäätöksiä viivytetään lasten kustannuksella niiden hinnan vuoksi ja kultaakin kalliimpaa neuvolahoitoa keskitetään ja harvennetaan, jää ongelmaperheiden kohtaaminen poliisin ja sosiaaliviranomaisten työksi. Ja silloin ollaan jo aivan liian myöhässä. Apua ja tukea tarvitaan heti, kun perheessä on ongelmia, ei vasta sitten, kun lapsen kannalta peruuttamatonta vahinkoa on jo saatu aikaan.

Lapsiperheiden köyhyys on jatkuvassa kasvussa - fakta, jonka edessä kaikki levittelevät käsiään voimattomana, vaikka tilanne olisi helppoa korjata. Lisää rahaa lapsilisään ja opinto- sekä muut tuet ajantasalle. Kyse ei ole rahan puutteesta, vaan siitä, mihin sitä käytetään. Jos kotiavustajia oli varaa pitää kaupungin työlistoilla 1970-luvulla, miksei nykyään? Jatkuvan talouskasvun logiikan mukaisesti meidän pitäisi olla parasta aikaa rikkaampia, kuin koskaan. Silti pahoinvointi istuu syvässä ja näistä perheiden yksinkertaisimmistakin tukitoimista on luovuttu.

Omat asenteemme ahdingossa olevia perheitä kohtaan ovat uskomattoman kovia. Jos keskustelupalstoilla ehdotellaan puolivakavissaan ratkaisuksi sterilisaatiota, voidaan vilpittömästi kysyä kuinka kylmiä olemme toistemme hädälle. Ei ole lapsen vika, että hänen vanhempansa ovat köyhät. Eikä köyhyys ole köyhienkään vika. Muutama myöhemmin huonoksi osoittautuva valinta tekee hallaa pitkäksi aikaa. Opiskelitko vahingossa väärän ammatin - oma vika. Menitkö nuorena töihin matalapalkkaiseen työhön - oma vika. Jouduitko saneerauksessa kortistoon - oma vika. Se on raaka asenne sitä ihmisten pääosaa kohtaan, joka tekee parhaansa selviytyäkseen ja hoitaakseen myös lapsensa.

Kun voimat loppuvat, kaikki mieleen juolahtavat vaihtoehdot ovat usein joko huonoja tai äärimmäisen huonoja. Juuri silloin tarvitaan koko kylää tukemaan vaikeuksissa kamppailevaa perhettä. Silloin ei tarvita oikeistolaista "kannustusta" tukien leikkaamisen ja palveluiden yksityistämisen muodossa. Tärkeimmät velvollisuutemme ovat niitä kohtaan, joilla ei ole mahdollisuutta vielä vaikuttaa omaan elämäänsä.

Rauhallista joulua!

Minun jouluni on tänään ja jatkuu huomiseen. Talvipäivänseisaus ja sen kanssa kohdakkain osunut täysikuu sekä tänään aamusta ollut kuunpimennys tuntuvat luissa ja ytimissä. Nyt todella pimeän aika päättyy ja valo alkaa taas kasvaa.

Minun jouluntarinani kulkee niin, että Samhainina jätimme hyvästit Jumalalle, joka kuoli. Talvipäivän seisauksen yön Äiti Yö synnyttää Valon Lasta, uutta aamua maailmaan. Me pidämme tulta yllä läpi yön, joskus valvomme Hänen kanssaan yhdessä laavulla tai metsässä, toisinaan kotona. Kerromme yön pimeän ja nuotion hehkun välissä omia tarinoitamme synnytyksestä - siitä, minkälaista toivoa, minkälaista uutta maailmaa haluamme luoda. Kutsumme Yön Äidin kehäämme kuiskataksemme hänelle rakastavimmat toiveemme, kauneimmat haaveemme, jotta Hän tietäisi synnyttävänsä valoa maailmaan, jolla on toivoa. Olemme väliin riehakkaita, laulamme ja tanssimme. Olemme väliin vakavia, katselemme toistemme kasvoja, joita sama syntyvän toivon ihme valaisee. Ja kun aamulla aurinko nousee, tiedämme uuden toivon, riemun ja haasteiden vuoden alkaneen.

Olisi kauhean trendikästä olla kyyninen joulun suhteen. Minä en osaa. Jokainen meistä tulkoon onnelliseksi tavallaan ja omia perinteitään kunnioittaen ja seuraten. Joulun cola-pukkien, kulutuksen ja riehakkuuden alla tuntuu olevan yhteinen ihmetys siitä, kuinka vuoden pimein aika katkeaa, muuttaa kulkuaan. Kuinka talven keskellä sittenkin on enemmän valoa ja lämpöä, kuin uskalsimme toivoa. Ja vaikken tarvitse yhtään tavaraa enempää, tarvitsen jokaista lämmintä ajatusta, jaettua katsetta, kädenojennusta ja halausta kuin kasvit aurinkoa.

Enemmän kuin taistelua siitä, mikä on todellinen, perinteinen ja oikea tapa viettää joulua, tarvitsemme lempeyden lämpöä, jolla hyväksyä, jakaa ja kunnioittaa toinen toistemme tapoja. Kun tänä iltana sytytän kristityiltä lähimmäisiltäni saadut ulkotulet valaisemaan Äiti Yön juhlaa, tiedän, että uusi Valon Lapsi syntyy maailmaan, jossa on arvaaton määrä toivoa, rakkautta ja hyväksyntää, etenkin juuri siellä, mistä sitä vähiten osaa etsiä.

Rauhallista joulunaikaa kaikille!