Fight the power!

eli kirjoitus, jossa otetaan kantaa moneen erilaiseen ongelmaan ja tarjotaan yhtä, perustavalaatuista ratkaisua.

Olisin kirjoitusteni kanssa liemessä, ellen saisi kommentoijilta uutta pohdittavaa kaiken aikaa. Kiitos vilkkaasta keskustelusta - seuraan sitä silloinkin, kun en itse ehdi vastailla. Ja erityiskiitos Dr. M:lle, joka jaksaa kiihkeästi "puolustaa mun kunniaa" - kuten hän itse sanoisi.

Luin Catherine Ingramin kirjaa Intohimoinen läsnäolo uudestaan monen vuoden jälkeen ja törmäsin oivallukseen, jonka haluaisin jakaa kanssanne. Säästän herkun kuitenkin viimeiseksi, sillä moninaisista pohdinnoista voidaan joskus vetää yksinkertaisimmat johtopäätökset.

Satunnaisessa järjestyksessä otettuja poimintoja viimeaikaisista keskusteluista:

"Miksi vasemmisto nyhrää kaiken maailman vähemmistöjen oikeuksien kanssa, eikä pidä huolta duunareista?"

Hauska, lähtökohtaisesti ongelmallinen väittämä, jossa tunnutaan olettavan, etteivät vähemmistön edustajat ole yhtä paljon duunareita tässä yhteiskunnassa, kuin kaikki muutkin. Vasemmalla tehtävä politiikka on minusta politiikkaa, joka ajaa ensisijaisesti kaikkien ihmisten yleisten ja yhtäläisten oikeuksien toteutumista. Se tarkoittaa jokaisen ihmisen äänivallan ja merkityksellisyyden puolustamista yhteiskunnassa, joka haluttaisiin yhä nähdä yksiselitteisenä, yksiäänisenä ja kauttaaltaan samanlaisena. Siksi vasemmisto älähtää, kun kenenkään ihmisoikeuksia loukataan, sillä vaikka puhuttaisiin kuinka pienestä ryhmästä tahansa, yhden leimaaminen puheoikeudettomaksi tarkoittaa kategorista jakoa hyväksyttyihin ja ulkopuolisiin. Jakoa, joka ei vasemmalta katsoen voi olla hyväksyttävä.

Duunarien etu ei myöskään ole ristiriidassa vähemmistöjen edun kanssa - päin vastoin. Ihmisten yleisen oikeudenmukaisen kohtelemisen vaatiminen tukee jokaisen yksilön ja ryhmän oikeuksien toteutumista. Lisäksi punaiset puolueet ovat äänekkäästi vaatineet mm. yhdenmukaista työllistämispolitiikkaa kaikille Suomessa työskenteleville, kuuden tunnin työpäiviä ansiotasoa alentamatta, 900 euron kuukausittaista perustuloa jokaiselle tilapäisesti tai pysyvästi työvoiman ulkopuolella olevalle. Mitä nämä ovat, paitsi kaikkien (myös duunareiden) etujen mukaisia vaatimuksia? Entä peruspalveluiden puolustaminen kansanliikkeissä, adresseilla, kunnanvaltuustoissa? Kenen etua sillä ajetaan? Niin, ihan joka ainoan ihmisen.

Ihmisinä meillä on monella tapaa yhteiset perustarpeet - niiden toteuttamiseen pyrkivä toiminta on toimintaa jokaisen ihmisen hyväksi. Vaatii päättäväisyyttä olla näkemättä tätä.

"Suvaitsevaisuudella ei ole mitään rajaa - lopulta voidaan vaatia ihan minkä tahansa suvaitsemista yhteiskunnassa."

Tämä on minusta hämmentävä väite. Suvaitsevaisuuden rajat on hyvin helppo määrittää. Ihmisellä on oikeus toimia siten, kuin parhaaksi näkee, niin kauan kun ei toiminnallaan vahingoita muita. Suvaitsevaisuus päättyy siihen, missä muiden vahingoittaminen alkaa. Ihmisten ja ihmisryhmien toimintaa voidaan arvostella sen perusteella, kuinka se vaikuttaa muihin ihmisiin. Näin ollen väkivalta, tehtiin sitä mistä syystä tahansa kenelle tahansa on aina ja kaikissa tilanteissa väärin. Järjestelmällinen väkivalta, väkivalta yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinona, väkivalta jotakin tiettyä ryhmää kohtaan, on erityisen tuomittavaa. Edelleen, olivatpa tekijä tai uhri ketä tahansa.

Peräänkuuluttaisin kuitenkin myös vastuullisuutta. Moni kirjoittaja näkee väkivaltana ja vääryytenä asioita, jotka eivät suoranaisesti liity heihin mitenkään. Erityisesti seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksista keskusteltaessa löytyy jostakin aina ihmisiä, jotka tekevät itsestään uhrin, mikäli jonkun muun oikeudet parantuvat.

Moni pakana ajattelee, että ihmisillä pitäisi olla ensisijainen puheoikeus heihin itseensä suoraan liittyvissä asioissa. Niinpä homoilla tulee olla ensisijainen puheoikeus keskusteltaessa heidän asemastaan yhteiskunnassa. Vähemmistöjen "yliedustavuus" heidän oikeuksistaan puhuttaessa tuo puheeseen todellisuuteen pohjautuvan kokemuksen siitä, mitä jossakin vähemmistössä eläminen todella tarkoittaa. Ulkopuolelta katsellen oikeuksia on vaikea määrittää ja ongelmia mahdoton nähdä. Siksi monessa tilanteessa enemmistöllä on toden totta velvollisuus kuunnella vähemmistöjään, myös silloin, kun niiden esittämät vaatimukset tuntuvat vaikeilta ja asettavat tiukan peilin oman toimintamme ja asenteidemme eteen.

"Suvaitsevaisuudesta on tullut vain kaunis peitesana piittaamattomuudelle - ei halutakaan nähdä tai ymmärtää erilaisuutta, vaan sulkea vain silmät."

Tätä en ymmärrä alkuunkaan. Monessa suhteessa suvaitsevaisuus todella perustuu sosiaaliseen kykyyn olla kiinnittämättä huomiota asioihin. Tätä kutsutaan myös huomaavaisuudeksi. Me emme kiinnitä huomiota siihen, jos joku pieraisee päivällispöydässä juuri siksi, ettemme asettaisi lähimmäistämme kiusalliseen tilanteeseen. Me kierrämme tarkoituksella sellaisia keskustelunaiheita, joista tiedämme riidan syntyvän helpoimmin - usein uskontoa, politiikkaa, moraalia ja henkilökohtaisia arvovalintoja koskien. Me emme tuo helposti julki omia syviksi kokemiamme totuuksia kuin erityisen luotettavassa seurassa, koska niiden kyseenalaistaminen tuntuisi loukkaavalta.

Minun ei tarvitse ymmärtää moniakaan asioita, vaikka hyväksyn niiden olemassaolon. En ymmärrä käsitteenä syntiä - se on ajattelulleni täysin vieras - mutta hyväksyn, että toisten maailmankatsomukselle se on täysin olennainen. Se on suvaitsevaisuutta. En ymmärrä monen miehen tapaa jättää wc-pöntön kansi auki, mutten jaksa nalkuttaa siitä, vaikka se minua vituttaakin - se on suvaitsevaisuutta. On monen monta tapaa ja käytäntöä, ajattelutapaa ja uskontoa, joita en ymmärrä, mutta joiden olemassaolon hyväksyminen tekee omasta elämästäni lähtökohtaisesti helpompaa. En myöskään jaksa käyttää koko elämääni tutustuen syvällisesti asoihin ja ilmiöihin, jotka eivät ole minulle läheisiä tai merkittäviä - minulle riittää, että perehdyn niihin asioihin, jotka tavalla tai toisella liittyvät omaan tai läheisteni elämään tai vaikuttavat yhteiskunnassa, jossa elän. Jumalatar nählöön, siinä on haastetta kylliksi.

"Sukupuolijako on luonnollinen ja ainoa oikea tapa olla."

Tutustuessani naistutkimuksen peruskurssilla sanaan gender (=sosiaalisesti määrittyvä sukupuoli) moni asia loksahti kohdalleen. Olin huvittuneena seurannut, kuinka ainoana oikeana vallitsevaa sukupuolinormistoa julistavat ihmiset puhuivat tuon tuostakin itsensä pussiin. Minua huvitti heidän historiattomuutensa. Jos sukupuoli ja se, kuinka sitä toteutamme kauneusihanteineen, käytöstapoineen jne olisi puhtaasti biologinen ilmiö, sen pitäisi olla myös historiallisesti pysyvä. Kuitenkin naisen ja miehen roolit, odotukset, vaatimukset, kauneusihanteet ja käytöstavat ovat läpi historian vaihdelleet. Kutakin kautta on pidetty "luonnollisena" ja "normaalina." Siitä poikkeavia ihmisiä on pidetty "luonnottomina" ja yhteiskunnalle vaarallisina. Ilmeisesti ryhmäkäytös sinänsä muuttuu paljon hitaammin, kuin ryhmän sisällä vallitsevat käytännöt ja roolit, jotka tuntuvat olevan nopeassa muutoksessa.

Takaisin naisellisten naisten ja miehekkäiden miesten helppoon ja yksioikoiseen maailmaan kaipailevat joutuvat pettymään - se juna meni jo. Jos luonnollinen maailma olisi yksiselitteisen mustavalkoinen ja vastakohtien kautta jakautunut, voisimme keskustella siitä binääriksi - elämme kuitenkin moninaisuuden maailmassa, jota kuvastamaan tarvitaan laajeneva joukko termejä käsittelemään yhä uusia sukupuolisuuden ilmentymismuotoja. Voitaisiinko siis hyväksyä ajatus siitä, että ihminen on normaali ja luonnollinen juuri sellaisena kuin on? Käsitteitä ei luoda, jotta ihmiset voisivat julistaa tai edes luokitella itseään tai muita, vaan siksi, että jokaisen olisi helpompi kuvata omaa olemistaan ja kokemustaan. Omaksi ilokseni törmäsin juuri perusteellisesti omaa suuntautumistani kuvaavan ajatuksen - panseksuaalisuuden. On jännittävää huomata, että maailmassa on yhtä sukupuolisokeita ihmisiä, kuin minäkin.

"Se vähemmistö on niin pieni, ettei sillä ole mitään väliä / sen asioita ei tarvitse ratkaista lainsäädännön kautta. Se asia on niin mitätön, ettei siitä pitäisi edes puhua."

Jännittävää. Minusta jokainen kärsivä yksilö on liikaa. Silloin, kun kärsimys on rakenteellisesti aiheutettua, siihen on puututtava rakenteellisena kysymyksenä - myös lainsäädännön voimin. Samoin julkinen keskustelu monestakin ilmiöstä sekä nostaa sen päivänvaloon, että tukee sen kanssa elävien ihmisten identiteettiä. Se antaa heille luvan elää ja olla olemassa sellaisina kuin ovat, tuntematta häpeää tai pelkäämättä paljastumista. Tässä maailmassa on jo valmiiksi niin paljon ennakkoluuloja, kärsimystä ja vihaa, miksi lisätä ja ylläpitää sitä, kun keskustelemalla voidaan tehdä näkyviksi ja vähentää kärsimystä? Jos julkisuus ja keskustelu parantavat edes yhden ihmisen elämän laatua, ne ovat silloin tarpeellisia keskusteluita.

Moniko uskaltaa tavata Josien, yhdeksänvuotiaan transgender-tytön ja sanoa hänelle, ettei hänellä ole lupaa identiteettinsä, siitä puhumiseen tai sen toteuttamiseen?

Kenellä on demokratiassa lupa rajoittaa keskustelua ja sanoa, mikä kuuluu julkiseen puheeseen ja mikä ei? Ketä näillä kielloilla ja rajoituksilla suojellaan ja kenen kustannuksella? Demokratiaa voidaan pitää vaarassa vain salailun ja epärehellisyyden kulttuurissa, jossa todellista keskustelua ei ole. Tämä kehitys on nähtävissä kautta linjan - koko valtakunnan politiikka on pienen piirin keskenään sopimaa oopperaa ja nyt jopa tavalliset ihmiset yrittävät tukkia toinen toistensa suita. Se on pelottavaa.


"Minua/puolisoani/lähimmäistäni on kohdeltu niin väärin, että minulla on oikeus olla inhottava kaikille muille."

Dalai lama opettaa, että myötätunto syntyy kärsimyksestä. Me pakanat emme usko kärsimyksen yksin tekevän ketään viisaammaksi - täytyy olla myös tahtoa kohdata ja ymmärtää kokemaansa. Kovia kokenut voi joko kovettua itse tai löytää avaimen lempeyteen halusta olla aiheuttamatta muille samaa kipua, jonka itse on joutunut kokemaan.

Satuin vahingossa näkemään Marja-Sisko Aallon kommentin USA:n ja Kolumbian Venezuelaan kohdistamaan agressioon. Yksinkertaisessa, muutaman lauseen mittaisessa ajatuksessa hän tiivisti sen, mitä minäkin toivon, kauniisti ja parempaan tulevaisuuteen uskoen. Jos kipu, muiden halveksunta tai koetut vaikeudet tekisivät sokeaksi kaikelle muulle kärsimykselle, tätä lyhyttä, rohkeaa kommenttia ei olisi syntynyt. Sellainen, joka on kohdannut oman ihmisyytensä ja maailman kovuuden, voi kokemuksestaan viisastua, rohkaistua ja uskaltautua puolustamaan sekä ihmisyyttä, että toivoa paremmasta.

En ole koskaan ymmärtänyt mitä nämä agressiota ja piittaamattomuutta eteenpäin jatkavat ihmiset itse katsovat saavuttavansa toiminnallaan. Kenties joku vakioräyhääjistä voisi valaista tätä asiaa minulle? Miksi leimaamalla, haukkumalla, syyttelemällä olemattomista, tarkoituksellisella väärinymmärtämisellä kuvitellaan saavutettavan jotakin? En ole kirjoittanut tänne vielä pitkään, mutta nyt jo olen ruma, epänaisellinen militaristilesbo sosiaalistifeministi, jota kukaan mies ei huolisi. Miksi tämä sisältää jonkinlaisen argumentin? Millä tavalla tämän toteaminen tekee mielipiteistäni vähemmän perusteltuja tai vähemmän tosia? Minkä vuoksi näissä keskusteluissa vain toisella on velvollisuus perustella näkemyksiään, kun taas toiset vain lähtökohtaisesti ovat "luonnollisesti oikeassa" ja kaikki muut "luonnottomia ja sairaita"?

Minulle tämä ei ole keskustelua, vaan pelkkää väkivaltaa. Olen itse käyttänyt sanaa "kailottaa" ihmisistä, jotka julistavat mielipiteitään vaivautumatta perustelemaan niitä. Tämän ilmauksen takana seison - siltä se keskustelua seuraavasta vaikuttaa.


"Miksi vihaat niin paljon (suomalaisuutta / kristittyjä / miehiä / länsimaita / demokratiaa)?"

Miksi agressiivisimmin kommentoivat aina näkevät kirjoituksissani vihaa? Jos käyttäisin aikaani vihaten kaikkia, jotka ovat kanssani eri mieltä, elämääni mahtuisi kovin vähän muuta sisältöä. Eikä se olisi ajankäytöllisesti kovin mielekäs valinta.

Voisiko olla niin, että ihmiset, jotka näkevät jokaisessa vastakkaisessa mielipiteessä vihaa, elävät itse niin vihaista elämää, että olettavat muidenkin tekevän niin? Kyvyssä tehdä, rakastaa, olla ja pohtia ei ole mitään vihaista. Se ei sulje muita tapoja tehdä ja olla, ulkopuolelle. Jos kaiken aikaa lähestyy maailmaa vastakkainasettelun kautta, voisi kuvitella, että mustaherukoiden syöminen tarkoittaisi mansikoiden vihaamista, huonekalujen remontoimisen harrastaminen huonekaluliikkeiden vihaamista tai järvessä uiminen meren vihaamista. Näin ei kuitenkaan ole. Monipuolisuuden maailmassa on tilaa kaikille niille tavoille olla ja elää, jotka eivät vahingoita ja rajoita muita.

Kritiikki siitä, että kaikkia jotakin huonoa toimintatapaa edustavia ei ole lueteltu, tarkoittaisi sitä, että luettelosta pois jääneet olisivat vähemmän vaarallisia tai huonoja, on myöskin ontuva. Luotan lukijan älyyn siinä, että mikäli kirjoitan toimintatavasta, joka on lähtökohtaisesti väärä, lukija osaa soveltaa samaa ajatusta myös muihin vastaaviin tilanteisiin. Muussa tapauksessa minulla ei olisi ollenkaan kirjoituksia, joissa on pohdintaa, vaan yksinkertaisia lauseita, joita seuraisivat valtavat luettelot kaikista niistä tapauksista, joissa jokin on mennyt samalla tavalla pieleen. (Esimerkiksi kirjoittaessani "ihmistä ei saa vetää turpaan" en oleta, että minun tarvitsisi laatia luetteloa kaikista niistä tilanteista, joissa ihmistä ei saa vetää turpaan - oletan, että jokainen ymmärtää lukemansa perusteella, että mielestäni riittävän hyvää perustetta ihmisen turpaan vetämiselle ei ole missään koskaan. Jos tähän kommentoi "et sanonut, ettei valkoista heteromiestä sovi vetää turpaan" arvelen, että kommentoija suhtautuu valkoiseen heteromieheen hyvin alentuvasti, koska ei pidä tätä ihmisenä tai on yksinkertaisesti typerä. Samoin ne kommentoijat, jotka vetävät tästä sen johtopäätöksen, että mielestäni on hyväksyttävää potkia munille, puukottaa selkään tai antaa ympäri korvia, koska näitä ei mainittu ja puhuttiin vain turpaan vetämisestä, eivät mielestäni loista liiallisella luetun ymmärtämisellä.)


"Tässä yhteiskunnassa ei ole pahoinvointia. / Muualla asiat ovat huonommin, olisit siis tyytyväinen!"

Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, kuin moni tuntuu kuvittelevan. Epäkohdista puhuminen ei tarkoita haluttomuutta nähdä niitä asioita, jotka ovat hyvin. Se on vaatimus korjata asiat, jotta ne olisivat vielä paremmin. Köyhät lapsiperheet ovat todellinen ilmiö. Leipäjonoista vaikeneminen ei niitä lyhennä. Väkivalta ei häviä ojentamalla kukkia.

Väheksynnän, halveksunnan ja vähättelyn sijaan tarvitaan ihan oikeita ratkaisuja ihmisten ihan oikeisiin ongelmiin.

Vähätteky, leimaaminen ja halveksunta synnyttävät vain vihaa ja ennen pitkää syvenevien tuloerojen maassa myös väkivaltaa ja turvattomuutta. Todellista keskustelua on kuunnella myös niiden kokemuksia, jotka ovat eläneet toisenlaisen elämän ja tehneet erilaisia valintoja, kuin itse omassa elämässään on tehnyt.

Catherine Ingram kirjoittaa: "On kohdattava aivan uusia haasteita: ilmasto lämpenee, meret tukahtuvat, lajit kuolevat sukupuuttoon, on otsonikatoa, puutetta puhtaasta vedestä, väestön räjähdysmäinen kasvu johtaa kilpailuun vähenevistä luonnonvaroista ja tästä syntyy väkivaltaa. Ongelmien maailmanlaajuisuus tekee ajastamme ainutlaatuisen. Ei ole jäljellä mitään paikkaa, minne voisi paeta.

Laajat ympäristöliikkeet julistavat luonnonsuojelun filosofioita, pyrkivät kestävään kehitykseen tai jopa taloudellisen kasvun pysäyttmiseen ja kyseenalaistavat maailmanlaajuisen talouden yhtenäistämisen ja voittokulun. Mutta parhaatkin ajatukset saavat vain vähän aikaan, ellei muutos tapahdu sydämessämme, ellei meissä herää todellinen myötätunto. Ongelmien osoittaminen niistä tietämättömille tai uhrausten pyytäminen niistä tietoisilta ei vie muutokseen.

Ylevistä suunnitelmista huolimatta ihmisiä ohjaavat yhä vihan ja ahneuden alkukantaiset vaistot. Ikivanha biologinen järjestelmä tuottaa yliampuvia itsesuojelureaktioita mitä merkityksettömämmissä tilanteissa, ikään kuin jonkun etuileminen moottoritiellä olisi yhtä vakavaa kuin mastodontin takaa-ajamaksi joutuminen. Ja vaikka yksinkertaisesti eläminen ja varantojen jakaminen tasapuolisemmin vaikuttaa hyvältä ajatukselta, eloonjäämismekanismi vaatii jokaista ottamaan itselleen enemmän. Nämä pyyteet mahdollistivat ihmisrodun lisääntymisen silloin, kun luonnonvaroja oli runsaasti ja väestöä vähän, mutta nyt halusta suojella itseään ja tyydyttää omat tarpeensa hintaa kysymättä alkaa tulla este koko planeetan elämälle."

Eli se, mitä todella pitää tehdä, täytyy aloittaa itsestään. Kun viha ja agressio ottavat vallan, on pysähdyttävä kysymään, mistä ne nousevat. Syyt voivat olla perustellut, mutta agressiosta nouseva toiminta tuota todellista muutosta sisältäviä lopputuloksia. On oltava rohkeutta pohtia mitä haluaa itsessään, yhteiskunnassaan ja maailmassa nähdä ja tehtävä töitä näiden asioiden eteen. Silloin, kun pelko, viha ja ahneus rajoittavat vaihtoehtoja minimiin, emme rakenna mitään, vaan keskitymme haalimaan suojaksemme tavaraa ja henkisiä muureja pitääksemme muut ihmiset loitolla.

Yhteiskuntamme vika on pohjimmiltaan hierarkia - se, että pelkäämme antaa muille mahdollisuuden toteuttaa itseään olettaessamme, että he kaappaavat meiltä vallan ja pakottavat meidät seuraamaan omia normejaan. Jos eläisimme jaetun vallan mallin mukaisesti, voisimme luottaa siihen, että niin kauan, kun emme vahingoita muita, kukaan ei voi kertoa meille kuinka meidän tulisi elämäämme elää. Kukaan ei voisi pakottaa meitä pitämään mustaherukasta, vaikka nautimme mansikoista.

Elämme kuitenkin hierarkiassa, jossa onneton kaksisataa ihmistä on valtuutettu päättämään puolestamme. Pelkäämme niin paljon sitä, että tuohon kahteensataan tuiskahtaa vääränlaisia ihmisiä tuputtamaan vääränlaisia arvojaan meille, että vihaamme, halvennamme, väheksymme, nimittelemme - emme keskustele, pohdi, ratkaise ja hyväksy.

Jokainen meistä on kohdannut näitä asioita elämässään. Oma valintamme on, jatkammeko näitä huonoja käytäntöjä eteenpäin, vai aloitammeko todellisen vallankumouksen itsestämme.

"En anna terroristien voittaa..."

sanoi Rauno Repomies.

Tähän on hyvä yhtyä. Asmo Maanselkä ja Päivi Räsänen ovat ottaneet oikeudekseen kailottaa omia mielipiteitään koko kansan tai ainakin kaikkien kristittyjen näkemyksinä homoista, vähemmistöistä ja väkivallasta. Voisin yhtyä vihamieliseen kiihkoiluun. Kirjoittaa rinta rottingilla siitä, miten me pakanat sentään ja paisutella oman elämänkatsomukseni erinomaisuudessa. Voisin esittää muutaman pisteliään kommentin kristinuskosta ja -uskovista sinänsä. Onneksi olen kuitenkin ottanut oppia Raunolta, enkä anna terroristien voittaa.

Asmo ja Päivi edustavat häviävän pientä vähemmistöä omassa enemmistöuskonnossaan. Sekulaarissa Suomessa he ovat jo marginaaliryhmää. Lietsoessaan hyväksymättömyyttä ja väkivaltaa kirjoittelullaan he ennen kaikkea yrittävät lisätä väkivallan määrää. Vain hölmö lankeaa ansaan ja jatkaa vastakkainasettelun linjalla.

Uskonnollinen suvaitsevaisuus on minulle elämän yksi ydinarvoista - siksi jokainen uskokoon viisautensa ja sydämensä valisemaan oppiin ja tulkoon onnelliseksi omalla tavallaan. Väittäisin kuitenkin, ettei sen paremmin Päivillä kuin Asmollakaan ole määritysoikeutta koko luterilaisen kristinuskon kenttään. Olen tavannut monenlaisia kristittyjä, eräs heistä jopa totesi, että minulla on kyky vetää puoleeni juuri niitä mukavimpia, joten käsitykseni kristityistä voi olla liiankin positiivinen. Hyvä niin. Kirjoitan mieluummin liiankin positiivisesta, kuin kyynistyneestä näkökulmasta. Jotenkin elämä näiden kristittyjen ystävien kanssa pyörii hyvin syvien kristillisten arvojen ympärillä - lähimmäisen rakkaus, rehellisyys, uskollisuus omalle näkemykselle, pelottomuus elämää ja sen ilmiöitä kohtaan - nämä arvot tekevät myös ystävyydestä syvää, luotettavaa ja mielekästä. Nämä ihmiset ovat niin vilpittömiä, että heidän seurassaan on jopa tällaisen pakanan helppo olla hitusen lähempänä omaa sieluaan.

Mutta surullista kyllä, tämä uskossaan vahvojen, tyytyväisten kristittyjen joukko on usein myös poliittisesti hiljaista - heidän näkökulmastaan ei saa repiviä otsikoita tai massiivista näkyvyyttä. Niinpä äänekkäämmät, ärhäkämmät ja äkäisemmät valloittavat näkemyksillään tilaa mediasta. Tällainen pakana havahtuu pohtimaan, josko kuitenkin se kovimmalla äänellä huutava, ulkoisia vihollisia metsästelevä kristitty olisi kuitenkin uskossaan heikoimmalla? "Jos uskoisin, minun ei tarvitsisi huutaa" toteaa Sampsa Lappainen kauan sitten lukemassani sarjakuvassa. Monesti se, joka etsii pahuuden ilmentymiä muista ihmisistä ei kovin hanakasti ole valmis kohtaamaan omaa ihmisyyttään, vajaavuuttaan ja "malkaa omassa silmässään." Niitähän ei perinteisen logiikan mukaan ole, jos joku on vielä syntisempi kuin itse.

"Jokainen meistä on syntiä tehnyt" totesi eräs kristillinen ystäväni "enkä ymmärrä, miksi joku synti pitäisi nostaa muita pahemmaksi." Kun hyväksyy oman ihmisyytensä, syntisyytensä, riittää sen pohtimisessa ja korjaamisessa työtä sen verran, ettei tule mieleen niin hanakasti muiden tekemisiin puuttua. Eipä kai se tuomitseminen noin muutenkaan ihmisten työtä ole, ellen nyt ihan väärin muista.

Sovussa elämisen ja muiden näkemysten ja kokemusten hyväksymisen paras puoli yhteiskuntarauhan kannalta on se, että silloin keskusteluun voidaan hyväksyä ihan kaikki näkemykset. Kun Asmo peräänkuuluttaa vähemmistön velvollisuutta painua näkymättömiin ja kuulumattomiin, jotta se voitaisiin hyväksyä, ei Asmo varmaan itse huomaa, että myös hänen äänensä edustaa suomalaisessa yhteiskunnassa marginaaliryhmää. Hänen oman logiikkansa mukaan myös hänen itsensä tulisi siis vaieta. Vain vähemmistöjensä oikeudet turvaavassa yhteiskunnassa myös Asmolla on lupa puhua - samoin jokaisella, koska pohjimmiltaan sitä kaivattua yhtenäiskulttuuria, jota milloin kukakin kertoo edustavansa, ei oikeasti ole olemassakaan.

Niinpä myös jokainen vähemmistön vaatimus tulla hyväksytyksi omana itsenään, täytyy lukea vaatimuksena nimenomaan juuri tähän. Ei vaatimuksena uudeksi keskinäisen samankaltaisuuden laiksi. Kyky rakastaa on siitä poikkeuksellisen hieno asia, ettei se sulje ulos muita tapoja rakastaa - päin vastoin, jokainen rakkauden tapa lisää koko maailman rakkauden määrää. Ja siinä on minusta hirvittävän vähän huonoja puolia.

(Huom. kirjoittaja määrittelee rakkauden kahden tai useamman aikuisen toisiinsa kokemaksi viehtymykseksi. Rakkauden tärkein kriteeri on molemminpuolisuus - siksi siihen ei voida lukea mukaan pedofiliaa, eläimiin sekaantumista tai raiskaamista - näissä vastapuolen halukkuus ei tekijää kiinnosta.)