torstai 29. huhtikuuta 2010

Ihmisoikeustaistelija Jyri Jaakkola murhattu Meksikossa!

Surullinen uutinen saavutti Suomen Oaxacasta, Meksikosta. Jyri Jaakkola oli pitkän linjan ympäristö- ja kehitysaktivisti. Hän oli mukana muun muassa maailmankauppaliikkeessä, Uusi Tuuli ry:ssä ja Hyökyaalto-ryhmässä.

Jyri Jaakkola oli Meksikossa Uusi Tuuli ry:n ja SIPAZin tehtävissä. Hän oli matkalla autonomiseen, paikallishallinnon tukemien puolisotilaallisten joukkojen ahdistelemaan San Juan Copalan kylään ihmisoikeustarkkailijan ominaisuudessa. Karavaaniin osallistui paikallisten järjestöjen ja liikkeiden edustajia kansainvälisten tarkkailijoiden tukemana.

San Juan Copalan kunta elää puolisotilaallisten joukkojen piirityksessä. Paikallishallinto tukee joukkoja. Kunnan lapset eivät tammikuun jälkeen ole päässeet kouluun. Lisäksi valot on katkaistu, eikä yhteisöllä ole juomavettä eikä terveydenhoitajia. Sitä ahdistelevat jatkuvasti puolisotilaalliset joukot, jotka ovat pystyttäneet tiesulun aivan kaupungin ulkopuolelle. Matkalla karavaani joutui tiesulkuun. Puolisotilaalliset joukot hyökkäsivät karavaanin kimppuun ja ampuivat kaksi ihmistä, Jyri Jaakkolan ja meksikolaisen Beatriz Alberta Carino Trujillon. Ihmisiä myös haavottui ja katosi hyökkäyksessä.

Tatjana Markus Sipaz -järjestöstä painottaa iskun olevan vain oire laajoista yhteiskunnallisista ongelmista Etelä-Meksikossa.

– Valtio ei yhtäältä pysty takaamaan ihmisille elämisen perusteita. Toisaalta erityisen heikossa asemassa olevien alkuperäiskansojen autonomiapyrkimykset, tahto päättää itse omista asioistaan, halutaan tukahduttaa.

Helsingissä Meksikon suurlähetystölle ja Turussa Estelle-laivalle torstaina klo 15 kokoontuvat mielenosoittajat haluavat kunnioittaa surmattujen muistoa ja vaatia murhaaja Ulises Ruizin hallitusta lopettamaan kaikki puolisotilaalliset hyökkäykset Triquin alueella sekä ryhmien aseistamisen ja suojelemisen. Lisäksi Suomen tulee vaatia ja varmistaa, että Meksikon viranomaiset tutkivat tapauksen. Suomen on myös tehtävä aloite totuuskomission perustamisesta alueen konfliktin ymmärtämiseksi ja ratkaisuehdotuksen tekemiseksi.

Ne meistä, jotka eivät pääse tänään Helsinkiin, voivat yhtyä omaisten ja yhteistyökumppaneiden suruun sytyttämällä kynttilän illalla ikkunalleen. Osallistua voi myös vaatimalla asian perusteellista selvittämistä - vaatimukset voi lähettää kirjeenä osoitteeseen Meksikon suurlähetystö, Simonkatu 12 A, VII krs, 00100 HELSINKI tai sähköpostilla: mexican.embassy(at)welho.com Asiasta voi olla yhteydessä suoraan myös ulkoministeri Alexander Stubbiin tai ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyryseen. Ulkoasiainministeriön osoite on Ulkoasiainministeriö, PL 176, 00023 Valtioneuvosto ja sähköpostiosoitteet ovat muotoa etunimi.sukunimi @ formin.fi

Lisää tietoa aiheesta löytyy näiden linkkien kautta:
* http://www.vallankumous.org/blogi/2010/04/28/murha-oaxacassa/
* http://takku.net/article.php/20100429003617763
* http://tiedonantaja.fi/2010-29-4/suomalainen-aktivisti-surmattiin-m...
* http://toinenmeksiko.wordpress.com/
* http://www.facebook.com/event.php?eid=114839085217419#!/event.php?eid=114839085217419
* http://fifi.voima.fi/artikkeli/Vapaakaupan-uhrit/3460

lauantai 17. huhtikuuta 2010

Kuinka luodaan uutta toivoa

eli järjestelmän kriisistä kohti demokraattisempaa, tasa-arvoisempaa ja vapaampaa yhteiskuntaa.

Jyväskylän kaupunki tiedotti viestimille 16. 4. Keski-Suomen johtava kihlakunnansyyttäjä Martti Porvali tehneen tutkintapyynnön poliisille Jyväskylän kaupunginjohtajan Markku Anderssonin ja Jyväskylän Energian entisen hallituksen puheenjohtajan Timo Fredriksonin joulukuussa 2004 allekirjoittamasta kirjeestä Fortumille. Porvalin mukaan kirje saattaa täyttää kiristyksen tunnusmerkit.

Anderssonilla on luonnollisesti tukenaan koko kaupungin virkakoneisto, lakimiehestä alkaen. Kaupunki kertoo samassa tiedotteessa, ettei katso "Anden" viranhoidon häiriintyneen.

Länsimaiseen politiikkaan on astunut pysyväksi osaksi täydellinen mädännäisyys. Poliitikot ottavat vastaan lahjuksia, ajavat rahoittajiensa asioita tavallisen kansan sijaan, tekevät suurempia ja pienempiä rötöksiä, loikkailevat puolueesta toiseen, kääntävät takkiaan ja syövät sanojaan. Kiinni jäätyään he heittäytyvät marttyyreiksi - nopeasti puhutaan "ajojahdista" ja siitä, kuinka kamalaa onkaan. Aika harva tunnustaa virheensä, pyytää anteeksi tai edes oppii mitään. Mitään muuta, kuin peittämään jälkensä paremmin.

Yhteiskunnan kehitys itsekkäiden poliitikkojen ohjauksessa on johtanut yhä eriarvoisempaan, epädemokraattisempaan ja vaarallisempaa maailmaan kansalaisille. Yhä laajemmassa mitassa ajetaan palveluiden yksityistämistä, viisveisataan ihmisten hyvinvoinnista, työväen oikeudesta määritellä omia työehtojaan, luonnon ja sen kautta koko ihmiskunnan selviytymisestä.

Olemme juuttuneet lyhytnäköisen itsekeskeisyyden kierteeseen, johon hallituspuolueet tarjoavat ainoaksi lääkkeeksi ihmisten yhä syvempää itsekkyyttä. Miksipä yhteiskunnallisilla asioilla olisi merkitystä, jos edes omassa pöydässä on ruokaa? Miksipä muiden kärsimys pysäyttäisi, jos edes tänä iltana oma perhe on turvassa?

Elämme kuitenkin yhä kutistuvassa maailmassa, jossa jokainen ihminen on yhdistettävissä kuuden ihmisen ketjulla kehen tahansa toiseen. Emme voi elää kuin olisimme toisistamme riippumattomia saarekkeita - elämme niin tiiviisti punotussa elämän verkossa, että jokainen tekomme vaikuttaa niin sademetsiin Amazonissa, nälkää näkevään lapseen pakolaisleirillä kuin siihen naapurissa asuvaan työttömyyseläkeläiseen, paperitehtaan duunareihin ja ahtaajiin saakka. Me olemme yksi kansa, epätoivoa hipovalla matkalla halki avaruuden tällä yhä sinisellä planeetalla. Vain pitämällä toinen toistemme puolta, voimme selvitä.

Kapitalismi on tullut tiensä päähän - muutamassa sadassa vuodessa se on lähes tuhonnut inhimillisen elämän ehdot planeetallamme, ajanut pääosan planeeta asukkaista äärimmäiseen kurjuuteen, rakentanut sorron ja väkivallan koneistoja lähes jokaiseen maahan, jonka asema on ollut heikentynyt, tuottanut käsittämättömät määrät sotaa ja tuhoa. Kun sen pankkijärjestelmä viimein romahti, syydettiin sen pelastamiseen miljardeja rahaa. Mutta kun ihmiset tai tämä maailma pitäisi pelastaa, pieninkin investointi tuntuu olevan liian kallis. Evo Morales sen sanoi: "Jos ilmasto olisi pankki, se olisi jo pelastettu."

Yksilön onni muiden kustannuksella on illuusio, joka on juuri kohdannut päivän kirkkaan, läpitunkevan valon. Me ihmiset emme kestä sitä yhteiskuntana, eikä maailma kestä sitä. Elonkehä on liian pieni kasvavalle ahneudelle. Ainoa keino on viedä luontainen itsekkyytemme yhden askeleen pidemmälle - pitkän aikavälin itsekkyydeksi. On lukuisia päätöksiä, joilla voimme pelastaa maailman ja itsemme. Ne vaativat uhrauksia nyt, mutta antavat meille elinkelpoisen planeetan tulevaisuudessa. On itsekästä vaatia lähipalveluiden säilyttämistä - omatkin hampaani hoidetaan lähihammaslääkärissäni. On itsekästä kokoontua Kööpenhaminaan vaatimaan järjestelmänmuutosta elävän planeetan turvaamiseksi - sillä turvaa myös oman ja lastensa elämän.

Tarvitsemme kokonaan uuden arvion toivosta - henkilökohtaisen menestymisen toivo on korvattava toivolla yhteisestä toivosta, sellaisen maailman toivosta, missä jokaisen on turvallista elää. Sellaisen maailman, jota rakentavat ihmiset, jotka tietävät, että eräänä päivänä heidänkin osansa saattaa olla oman yhteiskuntansa heikoimpana. Vain sellaiset ihmiset osaavat rakentaa turvallista, tasa-arvoista maailmaa. Vain töissä hionneet, laskujen maksun kanssa kamppailleet, lapsia hoitaneet ja ihmisinä kokeneet ihmiset voivat tietää, mitä elämä todella on.

Tätä muutosta on turha odottaa kapitalistisen järjestelmän sisällä. Riisto on kapitalismin laki ja sitä vastustavien vastarinta murskataan poikkeuksetta. Katsokaa vaikka kuinka ahtaajien työehtosopimustaistelu käännettiin ahneudeksi. Jokainen lakko ja työtaistelu edistää jokaisen työtä tekevän oikeuksia, mutta lakko-oikeutta halutaan rajoittaa. Työntekijät eivät tarvitse oikeuksia, palkkaa tai arvostusta ilmoittavat riviensä välissä kaikki suurimmat lehdet.

Tätä muutosta on turha odottaa kapitalistisen järjestelmän sisällä, koska järjestelmää ylläpitävät poliitikot eivät ole valmiita sitä muuttamaan. Ei ammattipoliitikko pure kättä, joka häntä ruokkii - he ovat yhtä naimisissa edustamansa järjestelmän kanssa, kuin järjestelmä on naimisissa näiden nukkehallitsijoidensa kanssa. Kansalla täytyy olla illuusio omasta vaikutusvallastaan, jotta se pysyisi tyynenä. Linnanjuhlat, äänestykset ja muut vallan rakenteita ylläpitävät rituaalit rauhoittavat ihmisiä, antavat virheellistä toivoa. Että kenties se tavallinen Virtanen tai Nieminen kerran seisoo juhlapuvussa kättelemässä presidenttiä unohtaen, että samalla pääosa väestöstä seisoo soppajonoissa, makaa likaisissa vaipoissa sairaaloissa, tekee työtä surkealla palkalla.

Tarvittavaa muutosta voidaan odottaa vain teiltä, ihmiset! Meillä on vain hetki aikaa kääntää kehityksen kelkkaa pois barbariasta ja kohti inhimillisempää maailmaa. Meillä on vain tämä hetki aikaa toimia! Astukaa esiin puolustamaan omaa oikeuttanne elää, tulla toimeen ja nauttia turvatusta vanhuudesta - silloin astutte esiin jokaisen maailman ihmisen puolesta.

Meidän on mahdollista

1) Kääntää talouden ja luonnon suhteet kestävälle pohjalle.
2) Luoda riittävästi työtä ja toimeentuloa jokaiselle jakamalla tasaisemmin se, mitä meillä jo on.
3) Palauttaa päätäntävalta lobbareilta, yrityksiltä ja korruptoituneilta poliitikoilta takaisin ihmisten käsiin.
4)Luoda solidaaridella kansainvälisellä yhteistyöllä turvallisempi maailma, vähentää sodan, väkivallan ja terrorin uhkaa sekä kotonamme, että muualla.
5) Palauttaa työn olosuhteiden ja palkkojen hallinta työläisille

Mutta se onnistuu vain, jos aloitamme juuri tänään!

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Kaatuneen kommentti

Työelämä kaataa nykyisin nuoria naisia, kuin heinää, tietää Kauppalehti.

Itse uutinen ei hämmästyttänyt minua yhtään. Työ ja työssä pärjääminen ovat tärkeä osa suomalaista identiteettiä. Jopa niin suuri, että moni yrittää sitkeästi käydä töissä, vaikkei siitä taloudellisesti juurikaan hyötyisi. Erilaisten pätkätöiden lisääntyminen, työn vaatimusten valtava kasvaminen, työajan tiukka määrittely ja työtehokkuuden lisääntyvä seuranta sekä tehokkuuden lisäämisen vaatimukset ovat tehneet työelämästä viidakon, jossa jopa se vanha, perinteinen viidakon laki tuntuu lempeältä ja kivalta. Sen mukaanhan heikot sortuvat elon tiellä - nykyisiä tilastoja katsellessa tulee mieleen, että elontiellä sortuu jokainen hiemankin inhimillisyyttä näyttävä.

Ja ahdistus iskee, kun huomaa, ettei pärjääkään. Toisin kuin keskustelupalstat tuntuvat olettavan, työelämässä ahdistuvat ahkerimmat, kiltimmät ja reippaimmat. Ne, jotka yrittävät, koska pitävät työtä sinänsä tärkeänä ja tekevät mahdottomien vaatimusten ristitulessa kaiken aikaa parhaansa. Olen sivusta seurannut oman, entisen työpaikkani toimintaa. Ne, jotka viisveisaavat, toteavat, kuinka heillä ei ole penniäkään kiinni ja jos heidän joustamattomuutensa vaikkapa työajoissa vetää firman nurin, niin vetäköön, se ei ole heidän ongelmansa. Nämä ihmiset jaksavat monotonista työtä, tehokkuuden tiukkaa tarkkailua ja kellokortin kanssa elämistä huomattavasti kilttejä ja ahkeria pidempään. Tiukentuviin vaatimuksiin oikea vastaus ei siis olekaan "reipastuminen" tai itsensä niskasta ottaminen, vaan välinpitämättömyys. Kun irrottaa oman identiteettinsä työtuloksestaan, voi naureskella päin räyhäävän pomon naamaa, antaa piut paut tehokkuuden seurannalle ja vaikka myöhästyä duunista - se ei merkitse ihmisarvon menetystä.

Toisaalta taas reippaat, kiltit ja ahkerat ottavat itseensä, yrittävät enemmän ja lopulta väsyvät. Vaatimukset juoksevat edellä niin kovalla vauhdilla, ettei niiden perässä pysyy enää kuin kaikista heikkopäisin hiihtäjä. Sellainen, jolla ei ole kotia hoidettavana, perhettä, lasta tai muitakaan uranheikentimiä, vaan puhdas omistautuminen työlle.

Kuulun itse tuohon nuorten, kaatuneiden naisten tilastoon. Lopetin mielialalääkkeiden käytön jouluna, viimeisin sairaslomajaksoni päättyi joulukuun lopussa. Olen tällä hetkellä "terve" ja onnekseni työtön. En ole varma siitä, miten pärjäisin työelämässä. Itseasiassa pelkkä ajatus yrittämisestäkin ahdistaa - huonojen kokemusten painolasti viimeisen kymmenen työvuoden ajalta on melkoinen. Toivon voivani aloittaa opiskelut ja päätyä työhön, jossa voisin edes jollakin tapaa itse määrittää työtehtäviäni, aikataulujani ja työympäristöäni. Tai edes loma-aikoja ja kahvitaukoja. Tai että olisi niitä lomia ilman pelkoa seuraavan kuukauden laskujen maksusta.

Eläkeiän nostaminen on haihattelua, joka perustuu puhtaasti ministerien täydelliseen vieraantumiseen työelämän todellisesta luonteensta. Samoin puheet "kilpailukyvyn parantamisesta" tai "sisämarkkinoiden syventämisestä" - molempia rajoittaa Suomessa lähinnä suomalainen työkulttuuri, jonka olennainen osa ovat työehtosopimukset ja työsuojelulaki. Näitä vastaan oikeiston hullut ovat ottaneet kantaa jo moneen kertaan. Viimeisimmäksi lakko-oikeuden rajoituksesta hekumoinnilla.

Virkamiehet ja ministerit ovat hyviä vaan ja jalkautuvat sinne ihan oikeiden duunareiden joukkoon tekemään kahdeksaa tuntia päivässä jotakin monotonista, fyysisesti ja henkisesti raskasta työtä ja kuuntelemaan jatkuvaa natinaa riittämättömästä tehokkuudesta. Katsotaanpa kuinka pitkään he viihtyvät!