Mikä maa, mikä kirkko?

Uskonnon vapaus kulkee rinnakkain yleisen, inhimillisen itsensä toteuttamisen vapauden kanssa. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun uskonnonvapauden nimissä poljetaan maahan muita ihmisoikeuksia? Tämän pohdiskeluni synnytti meneillään olevan keskustelu homojen avioliitto-oikeudesta.

Minua kiusaannuttaa se, kuinka valtiolta rahoituksensa nostava, yhteiskunnallisia tehtäviä hoitava laitos kieltäytyy kohtelemasta asiakkaitaan lain määrittelemällä tavalla - yhdenvertaisesti seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Eikä ongelma lopu tähän. Yhteiskunnan verovaroin ylläpidetyille hautausmaille pakanoiden hautaaminen on kalliimpaa - koska he eivät ole maksaneet kirkollisveroa. Kaiken ostamansa mukana jokainen pakana on kuitenkin tullut maksaneeksi, omasta halustaan riippumatta, yhteisöveroa, josta pääosa tilitetään suorinta tietä evankelis-luterilaiselle kirkolle. Eli jäsenyydestä riippumatta jokainen tämän maan kansalainen tukee tämän syrjivää käytäntöä ylläpitävän valtiollisen instituution toimintaa.

Minusta kirkolla on edessään kaksi tietä, joista se voi vapaasti valita, kumpaa se lähtee noudattamaan. Lavean elämän ja rahan tie, jossa kirkko luopuu "arvoistaan" ja hyväksyy roolinsa valtiollisena instituutiona, saa edelleen rahaa ja säilyttää mm. oikeutensa solmia lain edessä pitäviä avioliittoja, ylläpitää rekistereitä jne. Tai sitten se kapea vanhurskauden tie, missä se luopuu valtion rahoituksesta, menettää yhteiskunnallisten sopimusten solmijana oikeutensa, mutta voi rauhassa keskittyä siihen varsinaiseen asiaansa - uskonnolliseen toimintaan. Silloin se palaisi maan tasalle ja samaan asemaan muiden uskonnollisten yhteisöiden kanssa. Sen velvollisuus olisi kerätä itse oma rahoituksensa ja miehittää toimintansa laajemmassa mitassa vapaaehtoisvoimin. Niin moni muukin uskonnollinen yhteisö tekee. Se on tiukkaa, mutta toisaalta antaa vapauden määritellä uskonnollisen toiminnan rajat aivan itse ja parhaaksi näkemällään tavalla.

Minä olen pakana, joten minulle on vilpittömän samantekevää, mitä luterilainen, ortodoksinen tai katolilainen kirkko ajattelevat moraalikysymyksistä - luultavasti olen eri mieltä ja maailmankatsomuksemme poikkeavat liiaksi, että kokisin omien mielipiteideni painavan paljonkaan heidän pulkassaan. Päin vastoin, kukin on oikeutettu omaan uskonnolliseen kokemiseensa ja näkemiseensä. Muutosten on tapahduttava kirkkojen sisällä - jäsenistön ja papiston välisen dialogin avulla. Mutta se vaatii kirkkojen irrottamista valtion holhouksesta. Vain taloudellisesti riippumattomat kirkot voivat todella olla uskonnollisesti vapaita. Riittääkö kirkkojen rohkeus ja luottamus omaan asiaansa vai ajaako niitä ahneus ja taloudellisen turvallisuuden tavoitelu? Se jäänee nähtäväksi.

Uskonnot uskontoina ja valtio valtiona. Erilaiset puolueet ja yksilöt, jotka kokevat politiikassaan toteuttavansa maailmankatsomuksensa arvoja, ovat minusta hyväksyttäviä. Kaikki politiikassa ajettavat arvot perustuvat kuitenkin johonkin tapaan nähdä ja kokea maailma - uskonnollinen kokeminen ei ole sen oikeampaa tai väärempää, kuin muukaan.

Mutta toisaalta uskonnolliset yhteisöt omina, omia arvojaan ja katsomustaan toteuttavina kokonaisuuksinaan, ei yhteiskunnallisina instituutioina, jotka eivät lopulta palvele enää sen paremmin uskoviaan, kuin yhteiskuntaakaan. Taiteilu omien arvojen ja yhteiskunnan vaatimusten välillä voi osoittautua valtion kirkon tuhoksi, mutta olla juuri se murros, jota vapaasti toteutuva uskonnollisuus kaipaa. Todellinen uskonnollinen yhteisö tarjoaa jäsenilleen heidän tarpeidensa mukaan ja vaatii heiltä heidän kykyjään vastaavaa panosta - sillä keinoin voidaan synnyttää todellisia, vahvasti henkisiä uskonnollisia yhteisöitä, joiden ei tarvitse pelätä yhteiskunnan asettamia vaatimuksia.

Tämä maa ja valtio omana kokonaisuutenaan ja uskonnolliset yhteisöt jokaiselle tarpeensa mukaan - siitä voisi alkaa todellinen uskonnollinen renesanssi, joka järkyttäisi luutuneita käsityksiämme uskonnosta ja yhteisöllisyydestä.

Kenellä on oikeus kulttuuriin?

Jyväskylässä monikulttuurikeskus Glorian rahoitus on herättänyt laajaa keskustelua. Siihen ovat osallistuneet niin paikalliset poliittiset vaikuttajat, kuin ihan tavalliset jyväskyläläisetkin. On helppo yhtyä mm. Touko Aallon vaatimukseen kaupungin turvaamasta perusrahoituksesta keskukselle. Ilman sitä on vaikea hakea muita tukia, koska toiminnan jatkuvuus olisi vakavasti uhattuna.

Glorian 9 000 käyttäjää ovat hyvä peruste sille, että keskukselle todella on tarvetta. Kysymys on siis pikemminkin periaatteellinen - tarvitaanko tässä kaupungissa monikulttuurisuutta ja ei-kaupallista tilaa, jossa sitä toteuttaa?

Tällaiseen valtavirtaan kuulumattoman pakanan on hyvin helppo nähdä, että oikeuksien turvaaminen kaikille vähemmistöille suojelee myös enemmistön oikeutta toteuttaa itseään. Vain sellaisessa yhteiskunnassa, missä ei kategorisesti ole olemassakaan ei-toivottua kulttuuria ja uskonnollisuutta, ihonväriä tai kansalaisuutta, voi olettaa myös voivansa toteuttaa omaa identiteettiään vapaasti.

Tämä siksi, että yhteiskuntaa, jossa ihmisen vapaus toteuttaa identiteettiään on nostettu itseisarvoksi, on vaikea kääntää syrjimään mitään tiettyä ryhmää. Oli tuo ryhmä sitten "me" tai "nuo" - toisaalta syntipukkiyhteiskunnassa, missä vastuu omasta pahoinvoinnista voidaan vierittää milloin minkäkin vähemmistön niskaan, kukaan ei lopulta ole turvassa. Toisen maailmansodan aikana kirjoitti oivalluksensa sanoiksi pappi Martin Niemöller: ”Kun he tulivat hakemaan sosialisteja, minä vaikenin, enhän ollut sosialisti. Kun he tulivat vangitsemaan ammattiyhdistykseen kuuluvia, minä vaikenin, enhän minä ollut ammattiyhdistysihminen. Kun he tulivat hakemaan juutalaisia, vaikenin, enhän ollut juutalainen. Kun he tulivat vangitsemaan katolilaisia, minä vaikenin, olinhan protestantti. Kun he tulivat noutamaan minut, ei ollut enää ketään, joka olisi puhunut minun puolestani.”

Puolustamalla jokaisen oikeutta omaan kulttuuriinsa emme vain vähennä marginalisoitumista, pahoinvointia ja syrjäytymistä. Puolustaessamme jokaisen oikeutta omaan kulttuuriinsa pidämme huolta myös omasta oikeudestamme toteuttaa itseään ja omaa kulttuuriaan.