Vieraalla maalla - ajatuksia kohtaamisesta

(Pahoittelen, teksti on vanha, vuoden 2008 tammikuulta. Se vaan yllättäen ajankohtaistui taas.)

Olen joutunut miettimään viime aikoina, onko todella olemassakaan luotettavaa ihmisryhmää tai toisaalta, sellaista, jonka kanssa en haluaisi olla tekemisissä. Nuorempana näkökulmani aiheesta ovat olleet kovasti jyrkemmät ja usein kristinuskoa kohtaan tuntemani vahvan antipatian leimaamat. Ja toisaalta, muihin huuhaisiin olen usein luottanut liiankin helposti - katastrofaalisin seurauksin. Kenelle siis uskallamme antaa sielumme avaimet? Onko olemassa ehdottomia luotettavuuden merkkejä tai toisaalta, ehdottomia kieltäytymiskohtia ja voiko näitä ryhmittää ihmisiin?

Kokemukseni hevosten kanssa ovat tehneet minusta ihmisten kanssa vähän liiankin avoimen. Hevosta on pakko lähestyä täysin avoimin sieluin ja sydämin, mutta ihmisten kanssa ei voikaan kantaa sydäntään hihassaan, ainakaan niin ei voi tehdä loukkaantumatta helposti ja turhankin lujasti. Niinpä kohtaamisista uusien ihmisten kanssa on tullut hidasta tanssia, jossa luottamusta ja yhteisymmärrystä haetaan kuin askeleita tanssiin, jota kumpikaan ei vielä oikein osaa. En voi täysin väittää, ettenkö pitäisi tutustumisvaiheesta. Täytyy rehellisesti myöntää, että se on äärimmäisen jännittävää, kuin hakisi mahdollisuutta kerran toisensa jälkeen ylittää itsensä, ymmärtää ja nähdä vähän enemmän sen toisen silmien lävitse, kokea jotakin itseään suurempaa tai itselleen vierasta. Oikeastaan jopa niin, että mitä enemmän pystyn rakentamaan luottamusta ja yhteistä kokemusta alkuperäisestä vierauden ja erilaisuuden tunteesta huolimatta, sitä tyytyväisempi olen. Pohja-ajatuksena lienee, että ihmisiähän me kaikki olemme, joten vääjäämättä sitä yhteistä on aina enemmän, kuin sitä erottavaa.

Mutta toisaalta, rakastun ihmisiin palavasti ja lujasti jo alkumetreistä. Siis ihan ystäviinkin. Ja se on hankalaa monessakin suhteessa. Päästäessämme ihmisiä lähellemme, annamme heille vääjäämättä mahdollisuuden loukata meitä aivan valtavasti. Minun pitäisi uskoa luottamustanssiin enemmän ja vain ymmärtää jatkaa sitä pidempään. Ei aina heittäytyä pitämään aivan jokaisesta. Vaikka kokemus on osoittanut, että suurin osa ihmisistä on luottamuksen arvoisia, mahtuu joukkoon vääjäämättä niitä, joiden aiheuttamat haavat tuntuvat edelleen tuoreilta ja joiden muisteleminenkin tuottaa niin suurta kipua, että on vaikea hengittää.

Olen ehkä liian helposti niputtanut "huuhaat" turvallisten ihmisten kategoriaan, katsomatta tarkemmin, minkälaisia nämä ihmiset ovat. On helppoa antautua sen illuusion valtaan, että kaikki huuhaat pohjimmiltaan uskovat samalaisiin asioihin kuin minä, kokevat asiat samalla tavalla tai ovat moraalisesti samoilla linjoilla kanssani. Liian monien asioiden automaattinen olettaminen on lyhin tie pettymykseen ja huuhaan sarallakin on niin monenlaista sukankuluttajaa.

Lähestyessämme toisen ihmisen sielua, hänen ajatuksiaan tai ymmärrystään, olemme aina vääjäämättä vieraalla maalla, missä automaattiset oletukset ja ennakkoon tehdyt johtopäätökset ovat aina este todelliselle kohtaamiselle. Jokaisen ihmisen kanssa on lähdettävä siitä lähtöoletuksesta, ettei tiedä tästä kyseisestä ihmisestä valmiiksi mitään. Silloin antaa suurimman mahdollisuuden tälle toiselle itselleen kertoa ne asiat, joita tämä pitää tärkeinä. Rakkaudellisimmatkin ennakko-oletukset toimivat pitkän päälle aina itseään vastaan.

Ja tämä toiseenkin suuntaan. Olen ollut useamman vuoden ylpeä siitä, minkälaisia älykkäitä, itsenäisiä ja erikoisia ihmisiä olen saanut ystävikseni. Monet näistä peloistani ja ennakkokäsityksistäni huolimatta. Olisin köyhempi ihminen ja monin verroin sokeampi inhimillisen viisauden saralla, ellei ystävissäni olisi useampaan uskontokuntaan ja lukemattomiin eri maailmankatsomuksiin jakautuvia ihmisiä, puhumattakaan eri ikäisistä, erilaisista sosiaalisista-, etnisistä tai koulutuksellisista taustoista lähtöisin olevia ihmisiä. Monessa tapauksessa tuntuu, että lähtökohtainen erilaisuus on antanut tilaa syvemmälle ystävyydelle, kuin aluksi tunnettu samuus. Se on mahdollistanut pidemmän tutustusmistanssin, jossa on syvemmin selvitelty, että minkäslainen otus tämä kyseessä oleva onkaan.

Vaara ihmisten suhteen tulee harvoin meille tuntemattomista asioista, jotka aluksi vaikuttavat pelottavilta. Koska pelottaviin asioihin tutustumiseen ja niiden hyväksymiseen varaamme aina enemmän aikaa. Suurin vaara omalle henkiselle hyvinvoinnilleni on aina tullut niiden ihmisten taholta, jotka olen hyväksynyt ja kokenut tutuiksi liian nopeasti. Vaara on vaaninut silloin, kun en ole kokenut liikkuvani vieraalla maalla. Kun en ole muistanut liikkuvani siellä, vaikkei kukaan ihminen ole aluksi sen tutumpi, kuin toinenkaan. Mikään maailmankatsomus ei tee ihmisistä niin samanlaisia, kuin olen itse, että minun tulisi automaattisesti olettaa heistä jotakin. Tai toisaalta, ei koskaan niin erilaisiakaan. Pitää vain muistaa liikkuvansa vieraalla maalla, täytyy edetä varovasti, tahdikkaasti ja harkitusti, tai törmäyksiä sattuu vääjäämättä.

Tunnistan itsessäni tarpeen kuulua ryhmään, leimautua ja sanoa "nämä ovat minun ihmisiäni - tällainen minäkin olen." Luulen, että se on inhimillinen perustarve ja korostuu kaikilla niillä ihmisillä, jotka eivät tunne kuuluvansa massaan. Mutta parhaankaan viiteryhmän löytäminen ei tarkoita auttamatta turvallista ympäristöä. Kuten Emma sanoi viisaana, "idiootit ovat idiootteja, maailmankatsomuksesta riippumatta." Täten jokaisessa porukassa on omat mukavat ihmisensä ja omat hankalat ihmisensä ja on puhtaasta sattumasta kiinni, kumpiin satut törmäämään ensin. Myös wiccoissa, erilaisissa huuhaissa jne. Ja tekisi mieleni sanoa, että varsinkin tällä saralla. Huuhaassa on paljon sellaista, joka vetää puoleensa henkisesti tasapainottomia ihmisiä, tai niitä ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet aiheesta täysin väärästä syystä. Rehellisyyden nimissä manipulointi, valehtelu, oman edun tavoittelu jne. eivät ole vieraita parhaillekaan huuhaa-piireille. Ja mikäli uskoo vakaasti asioiden olevan toisin, joutuu helpommin hyväksikäytetyksi tai henkisesti murretuksi. Usein vielä sellaisten ihmisten taholta, jotka itse uskovat vilpittömästi tekevänsä sinulle palveluksen ja auttavansa sinua eteenpäin henkisellä polullasi.

Kuten eräät ystäväni ja entisen covenini jäsenet, jotka kertoivat, että olen hirviömäinen despootti, täysin kyvytön empatiaan ja ihmisen tunnekylmä sosiopaatti. Ja että minun vain pitäisi rehellisesti kohdata nämä ominaisuudet itsessäni voidakseni kasvaa ihmisenä. Vasta siinä kohtaa, kun kuulin kolmannelta ihmiseltä, että nämä samat ihmiset olivat esittäneet aivan saman arvion myös hänestä, aloin oivaltaa, että ongelma saattoi olla jossakin muualla, kuin minussa. Alkoi näyttää siltä, että näiden ihmisten seurassa kaikki muut ihmiset olivat tunnekylmiä ja kyvyttömiä empatiaan, myös sellaiset, jotka hyvin tiesin äärimmäisen kilteiksi ja sympaattisiksi ihmisiksi. Tyypillistä kyllä, huuhaa-maailman kovat odotukset itsestä ja omasta henkisestä kasvusta eivät aina johda omien ongelmien tunnistamiseen ja kohtaamiseen, vaan aika ajoin myös siihen, että omat, negatiivisiksi mielletyt kokemukset heijastetaan muihin ihmisiin ja heistä etsitään syntipukkeja omaan pahaan oloon. Se on masentavaa ja vaarallista leikkiä, joka usein murtaa ja satuttaa niitä, jotka syyllistämisen kohteeksi joutuvat.

Mikä sitten olisi auttanut? Kenties se, että sanojen sijaan olisin syventynyt kuuntelemaan ja katselemaan tekoja ja niiden seurauksia, havainnoinut vastuunkantoa ja suhtautumista ongelmatilanteissa. Ja se, etten niin helposti olisi langennut ajattelemaan, että tietysti minulle tärkeät arvot (rehellisyys, aitous, rakkaudellisuus, avoimuus, päättäväisyys ratkaista eteen tulevia ongelmia) ovat samoja, kuin muiden arvot. Jos olisin hiljentynyt kuuntelemaan sitä, että toden totta, niiden aivan lähimmäistenikin kanssa, olin edelleen vieraalla maalla. Se olisi säästänyt kovin monelta tarpeettomalta tuskalta.

Tosin, turhia ovat vain ne virheet, joista ei oteta opiksi.