eli kukas se ihmiselle peto olikaan?
Susien suojelu ja EU-komento puhuttaa ihmisiä. Susien ylisuojelua vastustetaan laajasti keskustelupalstoilla ja Facebookiin on ihan luotu oma ryhmäkin näille samanhenkisille petointoilijoille. Hassua kyllä, ryhmä on ryhmittelyn "vakaumukset ja aatteet" alla, suojelun vastustaminen ei siis olekaan rationaalinen, argumentteihin perustuva valinta, vaan vakaumus. Luonnollisesti on olemassa myös adressi, joka vaatii susien vierailuiden lopettamista asuintaajamissa. Sen ovat laatineet adressin tekstin mukaan "Lounais-Suomen asukkaat."
Olen jo pitkään miettinyt, mistä tämä valtava vihamielisyys nousee. Jopa niin valtava, että itse asiasta keskusteleminen usein jää valtavan räyhäämisen, mahdollisilla tilanteilla maalailun ja emotionaalisen sekametelisopan varjoihin. Keskustelutapoihin tuntuu vahvasti kuuluvan myös vastapuolen leimaaminen, jotta argumentteihin ei tarvitsisi vastata lainkaan.
Liian usein luonnonsuojelukysymyksissä nousee esiin se, että suojelumääräyksemme eivät ole omiamme, vaan sanellaan jostakin muualta. Monen suussa elävät toteamukset, että "hyvä niiden on sieltä Brysselistä meidän petokantoja sanella." EU jää etäiseksi ja ihmisten usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa on vähäiseksi. Tämä vääjäämättä poikii sen, että paikallistasolla ihmiset ottavat lain omiin käsiinsä. Kotkien pesintää häiritään, moottorikelkalla ajetaan ahman yli, monikin on minulle uhonnut ampuvansa niin sudet, kuin kanahaukatkin, milloin sellaisia tapaa. Kun demokratia pettää ja ihmiset sivuutetaan päätöksenteossa, ei kannata olettaa, että ihmiset noudattaisivat niitä tehtyjä päätöksiä.
Paras tulos sekä ihmisten, että suojeltavien eläinten kannalta olisi sopia suojelurajoituksista ja -keinoista paikallisella tasolla, ihmisiä itseään kuunnellen. Pelkkä ylhäältä komentaminen ei auta, jos ihmiset tuntevat itsensä uhatuiksi. Kiisteleminen siitä, onko uhka todellinen ja kuinka suuri uhka on kyseessä, on hedelmätöntä. On sekä väärin, että huolestuttavaa nollata ihmisten kokemukset ja omat arviot asuinympäristönsä turvallisuudesta - olivat sitten kyseessä inhimilliset tai eläimelliset pedot. Petoraivo voi lientyä vain, kun ihmisten huoli kuullaan ja otetaan huomioon.
Mutta reagoidaanko siihen poistamalla suojelu kokonaan ja hävittämällä kaikki ihmisten pelottaviksi kokemat asiat maailmasta? Eipä tietenkään. Susi ja muut pedot ovat parhaimmillaankin yhä vain eläimiä - eläimiä, joiden kanssa ihminen on elänyt ja selvinnyt jo tuhansia vuosia. Inhimillinen nokkeluus on voittanut taistelun elintilasta jopa niin tehokkaasti, että uhattuina nykyään ovat sudet, ahmat ja karhut, eivät, lukumäärällisesti ainakaan, ihmiset. Miksei ylivertaiseen älykkyyteen turvata tässäkin asiassa? Paraskaan peto ei ole niin nokkela, että se päihittäisi sitä varta vasten pystettyä aitaa, eikä edes kovin päättäväinen saaliidensa suhteen. Peto syö niitä eläimiä, joita sen on helpointa metsästää. Jos ihmiset tekevät lemmikkieläimistään helppoa saalista, pedot syövät niitä. Jos piha-alueet suojataan ja sekä tuotanto- että lemmikkieläimistä tehdään oikeasti vaikeaa riistaa, pedot pitäytyvät luonnollisemmissa vaihtoehdoissa.
Tämä lienee se kohta, jossa moni suuttuu ja ilmoittaa, etten ole varmastikaan koskaan asunut saatikka pitänyt eläimiä paikoissa, joissa pedot liikkuvat. Onneksi asia ei suinkaan ole näin. Hevoseni ovat laiduntaneet kesälaiduntaan paikassa, missä lähin susien tekemä kaato löytyi 12 metriä hevosten aidan ulkopuolelta. Hevosteni nykyisen kodin lähellä sudet ovat liikkuneet joka talvi, niin että ratsastusretkillä olemme katselleet lumesta suden jälkiä, joidenkin kymmenien metrien päässä talosta ja pihatosta. Korpilahdelle muuttaessamme pihasta löytyi suden jättämä kakka. Kyllä, talon pihasta. Sudet ovat olleet siis osa arkeani jo pitkään. Mutta niin on ollut myös järjen käyttö. Kun ratsastaa metsässä porukalla, kun tekee kunnon aidat, joita kiertää tarkastamassa, kun ei pidä pieniä eläimiä irrallaan yöaikaan. Kun peittää alueelta löytyvät haaskat ja hoitaa omien eläintensä ruumiit hautaan tai raatokeräilyyn.
Ainoa todellinen läheltäpititilanne syntyi nimittäin kahden koiran lopettamisen jälkeen - koirat olivat niin suuria, että kuoppaa peittämään tilattiin kaivuri. Sitä jouduttiin muutamia päiviä odottamaan ja sudet olivat haistaneet haaskan. Talon pentukoira menetti häntänsä osuttuaan peittämättömälle haudalle yhtä aikaa susien kanssa. Mutta säilytti henkensä, koska pakeni paikalta.
Keinot on monet, mutta harvat on hyvät, sanoi mummu kun kissalla pöytää pyyhki. Mitä tahdoin sanoa? Että kaikkien ihmisten mielipiteet näissä suojelukysymyksissä on kuultava, ilman leimaamista ja raivoamista. Pakottamisen sijaan on pyrittävä ratkaisemaan esiintyviä ongelmia, jotta ihmiset voivat tuntea olonsa turvallisksi sekä itsensä, että eläintensä puolesta. Valitettavasti näyttää siltä, että ihmiset ovat käyneet oikeutetussa vihassaan toistensa kimppuun. Keskustelussa heitellään edestakaisin ehdottomuuksia, eikä haeta todellisia ratkaisuja. Jos luovuttaisiin ajatuksesta, että suojelukysymyksissä joku on kategorisesti oikeassa ja joku toinen väärässä, voitaisiin luoda ratkaisuja, jotka palvelisivat sekä suojeltavia eläimiä, että samoilla seuduilla eläviä ihmisiä.
Olen jo pitkään miettinyt, mistä tämä valtava vihamielisyys nousee. Jopa niin valtava, että itse asiasta keskusteleminen usein jää valtavan räyhäämisen, mahdollisilla tilanteilla maalailun ja emotionaalisen sekametelisopan varjoihin. Keskustelutapoihin tuntuu vahvasti kuuluvan myös vastapuolen leimaaminen, jotta argumentteihin ei tarvitsisi vastata lainkaan.
Liian usein luonnonsuojelukysymyksissä nousee esiin se, että suojelumääräyksemme eivät ole omiamme, vaan sanellaan jostakin muualta. Monen suussa elävät toteamukset, että "hyvä niiden on sieltä Brysselistä meidän petokantoja sanella." EU jää etäiseksi ja ihmisten usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa on vähäiseksi. Tämä vääjäämättä poikii sen, että paikallistasolla ihmiset ottavat lain omiin käsiinsä. Kotkien pesintää häiritään, moottorikelkalla ajetaan ahman yli, monikin on minulle uhonnut ampuvansa niin sudet, kuin kanahaukatkin, milloin sellaisia tapaa. Kun demokratia pettää ja ihmiset sivuutetaan päätöksenteossa, ei kannata olettaa, että ihmiset noudattaisivat niitä tehtyjä päätöksiä.
Paras tulos sekä ihmisten, että suojeltavien eläinten kannalta olisi sopia suojelurajoituksista ja -keinoista paikallisella tasolla, ihmisiä itseään kuunnellen. Pelkkä ylhäältä komentaminen ei auta, jos ihmiset tuntevat itsensä uhatuiksi. Kiisteleminen siitä, onko uhka todellinen ja kuinka suuri uhka on kyseessä, on hedelmätöntä. On sekä väärin, että huolestuttavaa nollata ihmisten kokemukset ja omat arviot asuinympäristönsä turvallisuudesta - olivat sitten kyseessä inhimilliset tai eläimelliset pedot. Petoraivo voi lientyä vain, kun ihmisten huoli kuullaan ja otetaan huomioon.
Mutta reagoidaanko siihen poistamalla suojelu kokonaan ja hävittämällä kaikki ihmisten pelottaviksi kokemat asiat maailmasta? Eipä tietenkään. Susi ja muut pedot ovat parhaimmillaankin yhä vain eläimiä - eläimiä, joiden kanssa ihminen on elänyt ja selvinnyt jo tuhansia vuosia. Inhimillinen nokkeluus on voittanut taistelun elintilasta jopa niin tehokkaasti, että uhattuina nykyään ovat sudet, ahmat ja karhut, eivät, lukumäärällisesti ainakaan, ihmiset. Miksei ylivertaiseen älykkyyteen turvata tässäkin asiassa? Paraskaan peto ei ole niin nokkela, että se päihittäisi sitä varta vasten pystettyä aitaa, eikä edes kovin päättäväinen saaliidensa suhteen. Peto syö niitä eläimiä, joita sen on helpointa metsästää. Jos ihmiset tekevät lemmikkieläimistään helppoa saalista, pedot syövät niitä. Jos piha-alueet suojataan ja sekä tuotanto- että lemmikkieläimistä tehdään oikeasti vaikeaa riistaa, pedot pitäytyvät luonnollisemmissa vaihtoehdoissa.
Tämä lienee se kohta, jossa moni suuttuu ja ilmoittaa, etten ole varmastikaan koskaan asunut saatikka pitänyt eläimiä paikoissa, joissa pedot liikkuvat. Onneksi asia ei suinkaan ole näin. Hevoseni ovat laiduntaneet kesälaiduntaan paikassa, missä lähin susien tekemä kaato löytyi 12 metriä hevosten aidan ulkopuolelta. Hevosteni nykyisen kodin lähellä sudet ovat liikkuneet joka talvi, niin että ratsastusretkillä olemme katselleet lumesta suden jälkiä, joidenkin kymmenien metrien päässä talosta ja pihatosta. Korpilahdelle muuttaessamme pihasta löytyi suden jättämä kakka. Kyllä, talon pihasta. Sudet ovat olleet siis osa arkeani jo pitkään. Mutta niin on ollut myös järjen käyttö. Kun ratsastaa metsässä porukalla, kun tekee kunnon aidat, joita kiertää tarkastamassa, kun ei pidä pieniä eläimiä irrallaan yöaikaan. Kun peittää alueelta löytyvät haaskat ja hoitaa omien eläintensä ruumiit hautaan tai raatokeräilyyn.
Ainoa todellinen läheltäpititilanne syntyi nimittäin kahden koiran lopettamisen jälkeen - koirat olivat niin suuria, että kuoppaa peittämään tilattiin kaivuri. Sitä jouduttiin muutamia päiviä odottamaan ja sudet olivat haistaneet haaskan. Talon pentukoira menetti häntänsä osuttuaan peittämättömälle haudalle yhtä aikaa susien kanssa. Mutta säilytti henkensä, koska pakeni paikalta.
Keinot on monet, mutta harvat on hyvät, sanoi mummu kun kissalla pöytää pyyhki. Mitä tahdoin sanoa? Että kaikkien ihmisten mielipiteet näissä suojelukysymyksissä on kuultava, ilman leimaamista ja raivoamista. Pakottamisen sijaan on pyrittävä ratkaisemaan esiintyviä ongelmia, jotta ihmiset voivat tuntea olonsa turvallisksi sekä itsensä, että eläintensä puolesta. Valitettavasti näyttää siltä, että ihmiset ovat käyneet oikeutetussa vihassaan toistensa kimppuun. Keskustelussa heitellään edestakaisin ehdottomuuksia, eikä haeta todellisia ratkaisuja. Jos luovuttaisiin ajatuksesta, että suojelukysymyksissä joku on kategorisesti oikeassa ja joku toinen väärässä, voitaisiin luoda ratkaisuja, jotka palvelisivat sekä suojeltavia eläimiä, että samoilla seuduilla eläviä ihmisiä.
