Pieni tulitikkupuolue – eli uskalletaanko meillä muuttua?

Tunnethan, lukijani, H. C. Andersenin sadun pienestä tulitikkutytöstä? Kuulostaa tutulta, muttet aivan kuitenkaan muista mistä on kyse? Netin ja kirjaston lisäksi saat kuulla sadun myös nyt, jos maltat lukea koko kolumnin. Valitettavasti se ei kenties ole niin helppoa ja kivutonta, kuin haluaisit. Mutta hyvin kertomusten vuoksi täytyy uskaltaa hieman kärsiä.

SKP jäi vaalien jälkeen ulos eduskunnasta kuin tarinan tulitikkutyttö. Orpona porvarillisen politiikan melskeestä meille ei löytynyt sijaa tai tilausta. Teemme vaalianalyysiä kuin tulitikkutyttö raapii viimeisiä tulitikkujaan. Riips: ”pitää muuttaa toimintatapoja” - raaps: ”pitää mennä kansan pariin” - riips: ”on tehtävä laajapohjaista yhteistyötä” - raaps: ”on toimittava kansanliikkeissä ja ay-liikkeessä aktiivisemmin.”

En sano, että yksikään näistä ajatuksista olisi huono sinänsä - päinvastoin, niitähän tässä on pohdittu, tuettu ja mahdollisuuksien mukaan toteutettu jo vuosia. Ja siihenpä se ongelma juuri kiteytyy. Nämä ajatukset ovat lohdullisia ja lämmittävät hetken – kuin yksittäin poltetut tulitikut. Poliittista tulta niillä ei kuitenkaan ole sytytetty, ei vaikka niitä on toisteltu jo vuosia. Hyvä analyysi on analyysi nimenomaan tämän hetken tilanteesta ja sen valitettava totuus kuuluu: näillä opeilla emme ole onnistuneet rohkaisemaan jäsenistöämme tai samoin ajattelevia ulkopuolisia toimintaan. Olemme onnistuneet polttamaan loppuun ja uuvuttamaan aktiivimme ja etäännyttämään passiivimme – sekä ne ihan tavalliset ihmiset, joita olemme yrittäneet tavoittaa.

Tämä ei kuitenkaan ole pahinta. Murheellisinta on se, että olemme monessa suhteessa hukanneet suuntamme. Kuin tulitikkutyttö emme tiedä kuinka käyttää tikkujamme torjuaksemme hitaasti ja vääjäämättä kimppuumme hiipivää pakkasta. Olemme menettäneet päämäärän, tarkoituksen ja yhteisen vision siitä, mitä meidän pitäisi olla tekemässä. Emme voi puhaltaa yhteen hiileen, ennen kuin kaikki tiedämme mikä se on – yhdessä tulitikkuihin puhaltaminen taas vain sammuttaa ne ja on, kuten jenkit sanovat ” a wasted breath.”

Kylmyyden kanssa yhdessä kättä ojentaa viimeinen, lopullinen vaihtoehto, kuin tulitikkutytön hetken lämmittävistä unelmista ilmestyvä mummo. Se houkuttaa meitä ”ei enää taistelua, ei enää epäonnistumista, ei enää pettymyksiä. Anna periksi, luovuta.” Ei kannattajakorttien keräämistä – ei voimien kokoamista – ei taistelua. Ja kylmyys hoitaa loput. Jos luopuu siitä, mitä on ja mikä on, ei tarvitse pettyä. Mutta jos luopuu itsestään, kuolee.

Kommunisti tarvitsee kommunistisen puolueen selvitäkseen. Mutta kommunistinen puolue tarvitsee suunnan tarjotakseen jäsenilleen ja aktiiveilleen muutakin, kuin kylmässä yössä yksittäin poltettuja, kauniita illuusioita.

Jumalainen vartalo ja kuinka se saavutetaan

Kevättä kulkiessa jouduin yllättävään sateeseen, nimittäin erilaisten laihdutusmainosten ylikäyvään tulvaan. Nyt kuumissa kesäsäissä ihmiset tuskailevat jopa enemmän ulkonäkönsä, kuin hiostavan sään kanssa. Pitäisi pukeutua kepeästi ja kesäisesti, mutta riittääkö kropassa ulkonäkö julkista esittämistä varten?

Rakennamme identiteettimme sen perusteella, mitä näemme ja kuulemme ympärillämme. Tahtomattamme vertaamme itseämme aina meille annettuihin kulttuurisiin malleihin ja naiseuden kuviin. Kahdentoista vuoden iässä tyttöä on pommitettu sadoilla tuhansilla kuvilla alipainoisista naisista kauneuden ikoneina. Kylvemme kulttuurisissa tarinoissa, joissa lihominen ja laihaksi palaaminen on tärkeämpi selviytymistarina, kuin juuri mikään muu yhteinen myyttimme. Sen rinnalla jopa pääuskontojen pelastustarinat ovat kevyttä kamaa. Vai ikuinen elämä? Mitäpä siitä, mutta tiedättekö kuinka nopeasti julkkis X hankkiutui eroon vauvakiloistaan?

Uskonnolliset myytit osaamme usein laittaa nimenomaan myyttien kategoriaan - annamme niille arvon nimenomaan jonkin kulttuuripiirin ja perinteen ilmentäjinä tai tulkitsemme niitä henkilökohtaisista lähtökohdista. Kulttuurisesta ympäristöstämme emme kuitenkaan kykene irrottautumaan - elämme sen osana, uusinnamme sitä itse puheillamme, kiinnostuksellamme ja toistamalla sen tarjoamia malleja omassa elämässämme - koska ne ovat "oikeita" ja "luonnollisia." Sosiaalistumisen prosessi on välttämätön, jotta selviäisimme arjestamme. Mutta kun astumme ruumiinkulttuurin alueelle, liikumme väkivaltaisessa ja tuhoisassa ympäristössä, joka voi vaarantaa, ei pelkästään hyvinvointiamme, vaan elämämme ylipäänsä.

Clarissa Pinkola Estés kirjoittaa kirjassaan Women Who Run With the Wolves, ettemme osaa pitää hyökkäystä naisruumita kohtaan kategorisina, koska tunnemme niin suurta vastuuta ja häpeää omasta olemuksestamme. Emme tunnista sitä, että mahdottomuus mahtua kulttuuriseen muottiimme ei ole oma, henkilökohtainen epäonnistumisemme - muotti vain on mahdoton. Ja hyökkäys kohdistuu jokaiseen naiseen. Mikäli ymmärtäisimme, että väkivalta omaa naisenruumistamme kohtaan on väkivaltaa meidät kantaneita äitiemme ruumiita kohtaan, meidät kehäänsä sulkevien läheisten naisten ja tyttäriemme ruumiita kohtaan, olisimme paremmin valmiita puolustamaan näitä tarpeen tullen vaikka raivolla. (Tiivistys ja käännös allekirjoittaneen.)

Tarvitsemme yhtä hyvin raivoa, kuin intohimoakin. Minun täytyi tulla raskaaksi, ennen kuin todella opin rakastamaan omaa ruumistani ja sen muotoa. Ja siihenkin tarvittiin kuva, naisen kuva.

Kuvan lähde.

Willendorfin venus tuntuu tuijottavan suurten rintojensa ylitse omaan napaansa. Jo 25 000 vuotta sitten kokemus naiseudesta ja raskaudesta on ollut olennainen. Synnytyksen jälkeen minusta kuoriutui esille kaiken ruokkiva äiti - tämän mallin mukaisesti.

Kuvan lähde.

Efesoksen Artemiin lukuisat rinnat riittivät ruokkimaan kaikki maailman lapset. Vähemmän kunnianhimoisena minulle riitti oman lapsen ruokkiminen.

Kulttuurimme kaipaa tasapainoisempia kuvia naisista ja naiseudesta. Teini-ikäisten tyttöjen ruumiinmuodon palvontaan ja ikuiseen lapsekkuuteen keskittyvä naiseus ei anna mitään meille, miljoonille naisille, joiden ruumis ei tottele, eikä mahdu muottiin. Eikä niille, joiden sielu ja ajatusmaailma eivät tue alituista laihduttamista, itsensä vihaamista ja rankaisemista sekä alistumista vaihtoehdottomuudella ylläpidettyihin biologisiin harhakuvitelmiin.

Tietysti elämme alituisessa vaarassa, että uusien ja muinaisten villien naisten, äitien, metsästäjättärien ja muiden riehakoiden esiin kuoriutuminen vapauttaa uinuvat Vaajakosken ja Viitasaaren venukset. Ja auta armias, mihin joutuisimmekaan, jos meillä olisi ahdistuneiden ja neuroottisten naisten sijaan onnellisia, vapautuneita ja villin seksuaalisia yksilöitä? Se lienee kysymys, johon emme koskaan pysty vastaamaan tämän vihamielisen ja agressiivisen kulttuurin kontekstissa.

Jumalattarista kesää kaikille lukijoille! Nauttikaa elämästä ja ruumiistanne - sillä vaikka jokainen henkäys, jonka otamme on vajaavainen, jokainen henkäys, jonka otamme, on myös hyvä ja pyhä!