sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

"En anna terroristien voittaa..."

sanoi Rauno Repomies.

Tähän on hyvä yhtyä. Asmo Maanselkä ja Päivi Räsänen ovat ottaneet oikeudekseen kailottaa omia mielipiteitään koko kansan tai ainakin kaikkien kristittyjen näkemyksinä homoista, vähemmistöistä ja väkivallasta. Voisin yhtyä vihamieliseen kiihkoiluun. Kirjoittaa rinta rottingilla siitä, miten me pakanat sentään ja paisutella oman elämänkatsomukseni erinomaisuudessa. Voisin esittää muutaman pisteliään kommentin kristinuskosta ja -uskovista sinänsä. Onneksi olen kuitenkin ottanut oppia Raunolta, enkä anna terroristien voittaa.

Asmo ja Päivi edustavat häviävän pientä vähemmistöä omassa enemmistöuskonnossaan. Sekulaarissa Suomessa he ovat jo marginaaliryhmää. Lietsoessaan hyväksymättömyyttä ja väkivaltaa kirjoittelullaan he ennen kaikkea yrittävät lisätä väkivallan määrää. Vain hölmö lankeaa ansaan ja jatkaa vastakkainasettelun linjalla.

Uskonnollinen suvaitsevaisuus on minulle elämän yksi ydinarvoista - siksi jokainen uskokoon viisautensa ja sydämensä valisemaan oppiin ja tulkoon onnelliseksi omalla tavallaan. Väittäisin kuitenkin, ettei sen paremmin Päivillä kuin Asmollakaan ole määritysoikeutta koko luterilaisen kristinuskon kenttään. Olen tavannut monenlaisia kristittyjä, eräs heistä jopa totesi, että minulla on kyky vetää puoleeni juuri niitä mukavimpia, joten käsitykseni kristityistä voi olla liiankin positiivinen. Hyvä niin. Kirjoitan mieluummin liiankin positiivisesta, kuin kyynistyneestä näkökulmasta. Jotenkin elämä näiden kristittyjen ystävien kanssa pyörii hyvin syvien kristillisten arvojen ympärillä - lähimmäisen rakkaus, rehellisyys, uskollisuus omalle näkemykselle, pelottomuus elämää ja sen ilmiöitä kohtaan - nämä arvot tekevät myös ystävyydestä syvää, luotettavaa ja mielekästä. Nämä ihmiset ovat niin vilpittömiä, että heidän seurassaan on jopa tällaisen pakanan helppo olla hitusen lähempänä omaa sieluaan.

Mutta surullista kyllä, tämä uskossaan vahvojen, tyytyväisten kristittyjen joukko on usein myös poliittisesti hiljaista - heidän näkökulmastaan ei saa repiviä otsikoita tai massiivista näkyvyyttä. Niinpä äänekkäämmät, ärhäkämmät ja äkäisemmät valloittavat näkemyksillään tilaa mediasta. Tällainen pakana havahtuu pohtimaan, josko kuitenkin se kovimmalla äänellä huutava, ulkoisia vihollisia metsästelevä kristitty olisi kuitenkin uskossaan heikoimmalla? "Jos uskoisin, minun ei tarvitsisi huutaa" toteaa Sampsa Lappainen kauan sitten lukemassani sarjakuvassa. Monesti se, joka etsii pahuuden ilmentymiä muista ihmisistä ei kovin hanakasti ole valmis kohtaamaan omaa ihmisyyttään, vajaavuuttaan ja "malkaa omassa silmässään." Niitähän ei perinteisen logiikan mukaan ole, jos joku on vielä syntisempi kuin itse.

"Jokainen meistä on syntiä tehnyt" totesi eräs kristillinen ystäväni "enkä ymmärrä, miksi joku synti pitäisi nostaa muita pahemmaksi." Kun hyväksyy oman ihmisyytensä, syntisyytensä, riittää sen pohtimisessa ja korjaamisessa työtä sen verran, ettei tule mieleen niin hanakasti muiden tekemisiin puuttua. Eipä kai se tuomitseminen noin muutenkaan ihmisten työtä ole, ellen nyt ihan väärin muista.

Sovussa elämisen ja muiden näkemysten ja kokemusten hyväksymisen paras puoli yhteiskuntarauhan kannalta on se, että silloin keskusteluun voidaan hyväksyä ihan kaikki näkemykset. Kun Asmo peräänkuuluttaa vähemmistön velvollisuutta painua näkymättömiin ja kuulumattomiin, jotta se voitaisiin hyväksyä, ei Asmo varmaan itse huomaa, että myös hänen äänensä edustaa suomalaisessa yhteiskunnassa marginaaliryhmää. Hänen oman logiikkansa mukaan myös hänen itsensä tulisi siis vaieta. Vain vähemmistöjensä oikeudet turvaavassa yhteiskunnassa myös Asmolla on lupa puhua - samoin jokaisella, koska pohjimmiltaan sitä kaivattua yhtenäiskulttuuria, jota milloin kukakin kertoo edustavansa, ei oikeasti ole olemassakaan.

Niinpä myös jokainen vähemmistön vaatimus tulla hyväksytyksi omana itsenään, täytyy lukea vaatimuksena nimenomaan juuri tähän. Ei vaatimuksena uudeksi keskinäisen samankaltaisuuden laiksi. Kyky rakastaa on siitä poikkeuksellisen hieno asia, ettei se sulje ulos muita tapoja rakastaa - päin vastoin, jokainen rakkauden tapa lisää koko maailman rakkauden määrää. Ja siinä on minusta hirvittävän vähän huonoja puolia.

(Huom. kirjoittaja määrittelee rakkauden kahden tai useamman aikuisen toisiinsa kokemaksi viehtymykseksi. Rakkauden tärkein kriteeri on molemminpuolisuus - siksi siihen ei voida lukea mukaan pedofiliaa, eläimiin sekaantumista tai raiskaamista - näissä vastapuolen halukkuus ei tekijää kiinnosta.)

2 kommenttia:

  1. Hei, tää oli ihanasti kirjoitettu ja muutenkin, mitä hiukan vilkuilin sun blogia, oli oikein piristävää. Kiitos
    T. eräs kristitty, joka toivottavasti keskittyy vain omiin malkoihin ;)

    VastaaPoista
  2. Hei vaan ja kiitos kommentista! Oikein mukava, että olet viihtynyt blogissa. Eli olepa hyvä ja erinomaista, jos olen voinut tarjota jotakin ilahduttavaa! :D

    VastaaPoista

Jätä kommenttisi! Pahoittelen sanavahvistusta, se ei olisi käytössä, elleivät nämä kommentointitilat olisi roskamagneetteja ilman sitä.

Huomaathan kuitenkin, että seuraan kommentteja. Sana on vapaa, mutta herjaavat ja Suomen lain vastaiset kommentit poistan armotta. Kirjoitathan siis asiasta asiallisesti asiaa.