Huonosti käyttäytyvät aikuiset

Jo muinaiset egyptiläiset sen tiesivät - nykynuoriso on niin mahdotonta, että ellei meno muutu, niin jumalat hylkäävät varmasti. Lasten parhaista ja sinnikkäistä yrityksistä huolimatta aikuiset eivät vieläkään ole oppineet tavoille.

Tämä kirjoitus syntyy siitä tyrmistyksestä, jonka koin ruokakaupassa. Aikuinen (merkityksessä täysikäisyyden saavuttanut) nainen kojautti kolmevuotiastani ostoskorilla päähän. Vanhinkojahan sattuu, ei siinä mitään. Mutta kun "aikuinen" tuijottaa hetken monttu auki lasta ja jatkaa sitten matkaa puhua pukahtamatta (tai no ainakaan meille), on kuvassa jotakin todella häiritsevää. Lapsilta vaaditaan (kyllä, viisaasti ja ihan oikein) kiitoksia, anteeksipyyntöjä ja olehyviä tiukasti ja säännönmukaisesti. Milloin nämä pelisäännöt ovat lakanneet koskemasta meitä aikuisia?

Löydän itseni toistuvasti automarketista tekemästä ostoksia muiden lapsiperheiden kanssa. Suureen markettiin meitä mahtuu moneen junaan - sydäntä lämmittävistä perheistä niihin, joiden kohdalla tekee mieli kiihdyttää askeleita. Suurin murhe näyttää olevan se, että liian usein perhe tuntuu koostuvan kahdesta erillisestä yksiköstä aikuisesta / aikuisista ja lapsesta / lapsista. Aikuisilla on aikuisten jutut, jotka puhutaan lasten päiden yli, kuin näitä ei olisi ollenkaan paikalla. Lapsilla on lasten jutut, joihin aikuiset osallistuvat vain kieltäjinä, valvojina ja rajoittajina tai vaihtoehtoisesti lahjojina ja hämääjinä. Vallitsee kuin sanaton kauhun tasapaino - lapset eivät puutu aikuisten juttuihin - aikuiset eivät osallistu lasten juttuihin. Ja kaikki yhdessä toivovat, että vastapuoli häiritsisi omia touhuja mahdollisimman vähän.

Ja sitten on oma lukunsa kokonaan aikuiset, joilla ei ole lapsia lainkaan. "Ei mulla ole lapsia, mutta musta ois hyvä, että alettais taas antaa risulla selkään..." - "Ei mulla ole lapsia, mutta eikö ne vois kaikki sulkea johonkin laitokseen, kunnes ne on täysikäisiä" "Mä pelkään lapsia, kun ne on niin outoja" Lapset ovat vastenmielisiä, ikäviä outoja ja taakka paitsi vanhemmilleen, myös kaikille muillekin ihmisille, jotka kohtaavat.

Täytynee paljastaa kupletin juoni Än Yy Tee nyt. Minä olen melkolailla aina rakastanut lapsia. Omiani suorastaan palvon. Tästä voi kääntäen poikkeuksellisen tarkasti ennustaa mitä mieltä olen edellä kuvatun kaltaisista aikuisista. Herranen aika ihmiset! Lapset ovat ihmisiä siinä, missä muutkin. Ei lapsille tarvitse puhua mitään erityistä lapsikieltä. Päin vastoin, oletteko nähneet lasten ilmeet, kun alentuvan mairea täti-ihminen tulee puhumaan heille "lasta" - tarkkailkaapa ja vetäkää siitä oikeat johtopäätökset! Lasten kanssa pärjää, kun malttaa katsoa silmiin, kuunnella, mitä puhutaan ja vastata kysymyksiin sen sijaan, että puhuisi lasten päälle omiaan. Ei se mitään korkeampaa tähtitiedettä ole, vaan aikuisten ihmisten välisestä kanssakäymisestä tuttua arkista kohteliaisuutta.

Paitsi että eihän tämä normaali onnistu edes aikuisten välisessä toiminnassa. Puhumattakaan siitä, että aikuisen kuulisi sanovan kiitoksia ja olehyviä ja sitä kaikista kamalinta. Eihän nyt aikuinen ihminen sano anteeksi. Aikuinen sanoo korkeintaan "anteeksi, mutta" ja vesittää jatkolla kaiken vilpittömyyden aloituksestaan. "Olen pahoillani, että sinusta tuntuu siltä" sanoo aikuinen ja kuvittelee oikeasti pyytävänsä jotakin anteeksi - vaikka vain vähättelee ja latistaa toisen kokemusta ja välttelee vastuuta omasta toiminnastaan.

Tunnen itseni ulkoavaruuden asukkaaksi ottaessani lapsen mukaan päivittäisiin askareisiin. Meillä ei ole "aikuisten hommia" vaan lapsi sujuvasti auttaa pyykkien, tiskien ja siivoiluiden kanssa. Hän valitsee topakasti kaupasta itselleen mieleiset jugurtit ja auttaa isiä lastaamaan kärryyn maidot, leivät ja vihannekset. Meillä ei ole lasten hommia, vaan aikuiset leikkivät, kiljuvat ja osallistuvat lasten hommiin. Äiti riittää paljon pidemmälle matkalle, kun lakkaa nimittämästä lasten kanssa touhuilua työksi ja oivaltaa, mitä se pohjimmiltaan on - etupäässä leikkiä.

Lapset ovat urhoollisia sotureita - väsymättä he yrittävät kasvattaa huoltajistaan vanhempia ja läheisistä ihmisistään aikuisia. Vaatimukset eivät ole kummalliset, mutta ne ovat sitäkin haastavammat: ottaa toinen toisemme huomioon, huolehtia, rakastaa ja asettaa rajoja, ottaa mukaan ja osallistua. Lapset ovat onnellisia, silloin kun aikuiset heidän elämässään osaavat leikkiä kuin lapset ja olla vastuussa kuin aikuiset. Jos tämä on meille liian vaikeaa, niin ei meiltä suinkaan vanhemmuus ole hukassa - olemme hukanneet koko ihmisyyden.

Kotiäitiys - oikeus vai velvollisuus?

Kylläpä nyt kuohuttaa - nimittäin naisen paikka. Nina ja Timo T.A. tietävät luonnollisesti parhaiten missä se on, me muut joudumme kantojamme ja näkemyksiämme hieman harkitsemaan. Tai ainakin niin toivoisin, etenkin luettuani tämän.

Eniten minua koko keskustelussa ihmetyttää tämä outo, holhoava asenne. Naiset eivät ole ihmisiä, vaan yksinkertaista karjaa, joka höynäytetään milloin töihin, milloin kotiin tuottamattattomiksi hipeiksi. Missään tapauksessa he eivät ole aikuisia, itse elämästään ja perheestään päätöksiä aktiivisesti tekeviä (tai edes siihen kykeneviä) yksilöitä. Aina joku muu tietää paremmin, mitä naisten pitäisi tehdä - millaisia äitejä heidän pitäisi olla ja minkälaista naiseutta toteuttaa.

Taivas meitä siltä varjelkoon, että naiset joskus alkaisivat olla osa yhteiskunnallista keskustelua subjekteina - itse valitsevina ja itse itsensä määrittelevinä. Silloin olisi pakko jättää äitiyskeskustelusta pois sanat "sankari", "marttyyri", "elämäntapahippi" jne. ja katsoa niitä ihan oikeita perusteita, joiden vuoksi naiset ja perheet kasvatusvalintoja tekevät.

Esikoisemme (koska lapsen saamiseen tähän perhekuntaan tarvittiin kaksi asiasta samaa mieltä olevaa henkilöä) pääsi/joutui päiväkotiin täytettyään 10kk ja pian sieltä iloksemme perhepäivähoitoon. Kun äitiys- ja vanhempainlomat oli käytetty, meillä ei ollut taloudellisesti muuta mahdollisuutta, kuin mennä molempien takaisin sorvin ääreen. Toisaalta jäätyäni pois töistä esikoinen on ollut paljon myös kotona, mm. koko viime kesän. Olen siis ura-hippi-äiti ja puolisoni on uraisä.

Sekä koti- että uraäitiydessä on puolensa. Kuokkalan perhepäihoitajamme Päivi on hauska, etevä ja hieno tyyppi. Oli pakko sydän kirvellen myöntää, että kenties sittenkin myös kodin ulkopuolella lastani hoidetaan niin taitavasti, että lapsi viihtyy. Se oli myönnettävä viimeistään silloin, kun sunnuntai-aamuna tyttö vetää eteisessä kumppareita jalkaan ja vaatii päästä "hoitolaan." Oli tärkeää myöntää, ettei lapseni ole minusta niin riippuvainen, kuin itse haluaisin ajatella. Ja huomata, kuinka hurjia loikkia mm. kielellinen ja sosiaalinen kehitys otti ikätovereiden kanssa.

Mutta päivääkään en vaihtaisi pois kotona vietetystä ajasta. Kansantalous, smansantalous, kun teemme päätöksiä perheemme rutiineista, työtavoista tai arjesta "kansantalous" ei ole keskustelun perusteiden top10:ssä. Eikä sen kuulukaan olla. Minulla on hyvä 40 työvuotta vielä jäljellä, enkä halua olla osana yhteiskuntaa, jonka mukaan minulla ei olisi lupaa valita käyttää tuosta ajasta osaa kotona lasteni kanssa.

Meidän perheen "lisääntymispäätöksen" tärkein syy oli vilpitön rakkaus lapsiin ja halu olla vanhempi - on se kumma, jos siihen ei sitten olisi lupa käyttää aikaa. Ja juuri niin paljon aikaa, kun kukin perhe itse katsoo tarpeelliseksi, mahdolliseksi ja tärkeäksi. Elämässä on lupa olla työn ja suorittamisen lisäksi muutakin sisältöä - kuten vaikkapa rakkautta, läheisyyttä ja aamuja, jolloin uninen lapsi kierähtää kiinni kylkeen, koska ei vaan halua vielä nousta. Ei niillä ole kansantaloudellista arvoa, mutta toisaalta, jos ne kielletään, ei kansantaloudella ole minulle minkäänlaista arvoa.

Naisen ja miehen - äidin ja isän - paikka on siellä, missä he itse kulloinkin katsovat sen olevan. Kenties kotiaika on vanhemmille vaarallista aikaa, koska silloin vanhemmat eivät osallistu yhteiskuntaan sen paremmin tuottajina, kuin kuluttajinakaan - heidän aikansa haukkaa ja sille sisällön antaa sellainen "suurempi voima", joka ei mahdu työllisyyden, kansantalouden tai yhteiskunnan mittaristoille. Ja sehän on peräti vaarallista, jos ihmiset huomaavat, että elämässä saa luvan kanssa olla muutakin sisältöä, kuin se, mikä ostetaan kaupasta tai ansaitaan työllä.

Luvallista väkivaltaa

Perheväkivalta eli "kotikuritus" kiellettiin jo vuonna 1970. Asenteet lasten lyömiseen muuttuvat kuitenkin hitaasti. Moni vanhempi ei tunnu muistavan, että tukistaminen, luunapit ja selkäsaunat ovat kiellettyjä keinoja. Siinä, missä koiran lyöminen on pahoinpitelyä, lapsen mätkiminen on monen mielestä yhä tarpeellista kuria.

Olisi helpottavaa ajatella, että pääosa fyysisen väkivallan kannattajista on itse lapsettomia - niitä, jotka kasvatuksesta aina tietävät parhaiten. Nopea vilkaisu keskustelupalstoille paljastaa kuitenkin karun totuuden - moni vanhempi puolustaa "vanhoja kasvatustapoja" luunapeista selkäsaunoihin yhä kiihkeästi. Moniko heistä tietää, että lapseen kohdistuva väkivalta - myös "kasvattava" väkivalta - on lailla kiellettyä? Vai eivätkö he vain yksinkertaisesti välitä?

Esimerkki 1.
Esimerkki 2.
Esimerkki 3.
Esimerkki 4.

Lapsen oikeuksien julistus on selväsanainen:

Periaate 2
Lapsen tulee saada nauttia erityistä suojelua ja hänelle tulee lainsäädännöllä tai muulla tavoin suoda edellytykset ruumiillisesti, henkisesti, moraalisesti, sielullisesti ja sosiaalisesti terveeseen ja normaaliin kehitykseen vapaissa ja ihmisarvon mukaisissa oloissa. Säädettäessä tätä tarkoittavia lakeja lapsen etujen tulee olla tärkeimpänä näkökohtana.

Lapsen ruumiillinen kurittaminen on yksiselitteisesti vastoin kaikkia julistuksessa esitettyjä periaatteita - mutta etenkin tämä kohta 2 on minusta selvä. Lapsi ei kasva ihmisarvon mukaisissa oloissa, milloin hänen fyysinen turvallisuutensa on uhattuna.

Yhä uudestaan keskusteluissa toistuva argumentti on se, ettei kirjoittaja itse koe saaneensa traumoja, vaikka hänen perheensä kuritti häntä ruumiillisesti. Tiedämme yhä hyvin vähän siitä, miksi yksi lapsi kasvaa vaikeissakin olosuhteissa "normaaliksi" aikuiseksi ja miksi toinen traumatisoituu "vähäisistäkin" vastoinkäymisistä. Niin kauan, kun emme voi olla varmoja (ja mielellään pitkään varmuuden saavuttamisen jälkeenkin) on toimittava heikoimman veljen periaatteen mukaisesti - yksikään lapsi ei vahingoitu kasvaessaan perheessä, jossa kuria ylläpidetään puhumalla ja johdomukaisuudella. Silloin on turvallisinta opettaa vanhemmille rakentavia ja lasta kunnioittavia kasvatustaitoja ja lisätä mahdollisuuksia ylläpitää väkivallatonta, turvallista arkea.

Kasvattajina meillä on lupa ja mahdollisuus olla paljosta vastuussa - meillä on harteillamme tai käsissämme kokonainen uusi ihminen uusine oivalluksineen, mahdollisuuksineen ja kokonaan ainutlaatuisine ominaisuuksineen. Meillä on lupa katsoa kuinka päivä toisensa jälkeen tämä uusi ihminen on enemmän läsnä - ilmaisee itseään sujuvammin, osallistuu, oppii. En ymmärrä missä kohtaa tätä prosessia ilmestyy ajatus, jonka mukaan maailman pelisääntöjä on sopiva opettaa kokeilevalle, erehtyvälle ja aikuistensa opetuksesta riippuvaiselle lapselle väkivalloin.