torstai 11. maaliskuuta 2010

Mikä maa, mikä kirkko?

Uskonnon vapaus kulkee rinnakkain yleisen, inhimillisen itsensä toteuttamisen vapauden kanssa. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun uskonnonvapauden nimissä poljetaan maahan muita ihmisoikeuksia? Tämän pohdiskeluni synnytti meneillään olevan keskustelu homojen avioliitto-oikeudesta.

Minua kiusaannuttaa se, kuinka valtiolta rahoituksensa nostava, yhteiskunnallisia tehtäviä hoitava laitos kieltäytyy kohtelemasta asiakkaitaan lain määrittelemällä tavalla - yhdenvertaisesti seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Eikä ongelma lopu tähän. Yhteiskunnan verovaroin ylläpidetyille hautausmaille pakanoiden hautaaminen on kalliimpaa - koska he eivät ole maksaneet kirkollisveroa. Kaiken ostamansa mukana jokainen pakana on kuitenkin tullut maksaneeksi, omasta halustaan riippumatta, yhteisöveroa, josta pääosa tilitetään suorinta tietä evankelis-luterilaiselle kirkolle. Eli jäsenyydestä riippumatta jokainen tämän maan kansalainen tukee tämän syrjivää käytäntöä ylläpitävän valtiollisen instituution toimintaa.

Minusta kirkolla on edessään kaksi tietä, joista se voi vapaasti valita, kumpaa se lähtee noudattamaan. Lavean elämän ja rahan tie, jossa kirkko luopuu "arvoistaan" ja hyväksyy roolinsa valtiollisena instituutiona, saa edelleen rahaa ja säilyttää mm. oikeutensa solmia lain edessä pitäviä avioliittoja, ylläpitää rekistereitä jne. Tai sitten se kapea vanhurskauden tie, missä se luopuu valtion rahoituksesta, menettää yhteiskunnallisten sopimusten solmijana oikeutensa, mutta voi rauhassa keskittyä siihen varsinaiseen asiaansa - uskonnolliseen toimintaan. Silloin se palaisi maan tasalle ja samaan asemaan muiden uskonnollisten yhteisöiden kanssa. Sen velvollisuus olisi kerätä itse oma rahoituksensa ja miehittää toimintansa laajemmassa mitassa vapaaehtoisvoimin. Niin moni muukin uskonnollinen yhteisö tekee. Se on tiukkaa, mutta toisaalta antaa vapauden määritellä uskonnollisen toiminnan rajat aivan itse ja parhaaksi näkemällään tavalla.

Minä olen pakana, joten minulle on vilpittömän samantekevää, mitä luterilainen, ortodoksinen tai katolilainen kirkko ajattelevat moraalikysymyksistä - luultavasti olen eri mieltä ja maailmankatsomuksemme poikkeavat liiaksi, että kokisin omien mielipiteideni painavan paljonkaan heidän pulkassaan. Päin vastoin, kukin on oikeutettu omaan uskonnolliseen kokemiseensa ja näkemiseensä. Muutosten on tapahduttava kirkkojen sisällä - jäsenistön ja papiston välisen dialogin avulla. Mutta se vaatii kirkkojen irrottamista valtion holhouksesta. Vain taloudellisesti riippumattomat kirkot voivat todella olla uskonnollisesti vapaita. Riittääkö kirkkojen rohkeus ja luottamus omaan asiaansa vai ajaako niitä ahneus ja taloudellisen turvallisuuden tavoitelu? Se jäänee nähtäväksi.

Uskonnot uskontoina ja valtio valtiona. Erilaiset puolueet ja yksilöt, jotka kokevat politiikassaan toteuttavansa maailmankatsomuksensa arvoja, ovat minusta hyväksyttäviä. Kaikki politiikassa ajettavat arvot perustuvat kuitenkin johonkin tapaan nähdä ja kokea maailma - uskonnollinen kokeminen ei ole sen oikeampaa tai väärempää, kuin muukaan.

Mutta toisaalta uskonnolliset yhteisöt omina, omia arvojaan ja katsomustaan toteuttavina kokonaisuuksinaan, ei yhteiskunnallisina instituutioina, jotka eivät lopulta palvele enää sen paremmin uskoviaan, kuin yhteiskuntaakaan. Taiteilu omien arvojen ja yhteiskunnan vaatimusten välillä voi osoittautua valtion kirkon tuhoksi, mutta olla juuri se murros, jota vapaasti toteutuva uskonnollisuus kaipaa. Todellinen uskonnollinen yhteisö tarjoaa jäsenilleen heidän tarpeidensa mukaan ja vaatii heiltä heidän kykyjään vastaavaa panosta - sillä keinoin voidaan synnyttää todellisia, vahvasti henkisiä uskonnollisia yhteisöitä, joiden ei tarvitse pelätä yhteiskunnan asettamia vaatimuksia.

Tämä maa ja valtio omana kokonaisuutenaan ja uskonnolliset yhteisöt jokaiselle tarpeensa mukaan - siitä voisi alkaa todellinen uskonnollinen renesanssi, joka järkyttäisi luutuneita käsityksiämme uskonnosta ja yhteisöllisyydestä.

1 kommentti:

  1. Tässä on, Hanna, joitakin asioita, joita en ymmärrä.

    Mitä ihmisoikeutta kirkko polkee? Kirkko ei kiellä oikeutta rekisteröityyn parisuhteeseen. Kirkolla on kyllä uskonnollinen toimitus, "avioliiton siunaaminen", joka perustuu avioliiton olemassaololle. Muunlaisen suhteen siunaamiseen ei ole toimitusta, eikä siinä ketään syrjitä. Sitä paitsi, uskonnollisen yhteisön pyhä toimitus ei ole ihmisoikeus. Kukaan ei voi sitä vaatia muulla kuin yhteisön itsensä asettamilla kriteereillä. Se nousee suoraan uskonnonvapaudesta, yhteisön autonomisuudesta määritellä kulttinsa vailla valtion painostusta. Eikös se ole juuri sitä uskonnonvapautta, jota sinäkin toivot.

    Toiseksi, kirkko ei ole valtion virasto eikä se nosta rahoitustaan valtiolta. Kirkko kerää varansa jäseniltään, verohallinnon kautta toki, mutta siitä kirkko maksaa käyvän korvauksen, neljä kertaa enemmän euroa kohti kuin kunnat. Samoinhan rahansa saavat ammattiyhdistyksetkin, eivätkä nekään ole valtion virastoja.

    Yhteisöverosta pääosa ei mene kirkolle. Kaikkea muuta. Tällä hetkellä vain 2,25 %. Siitä kertyvä n. 95 milj. ei riitä hautausmaiden ylläpitoon. Kirkon jäsenet maksavat pakanoidenkin hautausmaita kirkollisverossaan. Oletko muuten nähnyt yhtään kuntaa, joka haluaisi ottaa hautausmaat itselleen? Niin hyvä bisnes se on! Kysy vaikka Kauniaisten kunnalta, jolla rahaa pitäisi olla.

    Miksi kirkko ei saisi pitää omaa jäsenrekisteriään? Pitäähän kaikkien yhteisöjen pitää omaa jäsenrekisteriään!

    Kirkko ei ole valtiokirkko, eikä valtion holhouksessa. Jos se olisi, ei kirkko voisi päättää asioistaan itse. Nyt se päättää itse, jopa valtion linjasta erottautuen. Se on itsenäisyyden ja autonomian merkki, ei holhouksen. Toivot, että kirkon pitäisi erota valtiosta siksi, että se voisi olla itsenäinen. Mutta samalla moitit, kun se on tehnyt itsenäisiä ratkaisuja. Olisiko sen siis syytä olla ihan oikea valtiokirkko, jotta se tottelisi valtion ääntä?

    Kirkko ei ole valtiollinen instituutio. Kirkko on "julkisoikeudellinen", samoin kuin nykyään moni muukin julkisia velvollisuuksia hoitava putiikki, kuten monet yksityiset koulut, julkisia velvollisuuksia hoitavat yhtiöt ja SPR. Mutta valtion virasto se ei ole, eikä valtion organisaation osa. Viimeinen virasto lähti valtiolta vuonna 1997. Hyvä niin!

    "Muutosten on tapahduttava kirkkojen sisällä - jäsenistön ja papiston välisen dialogin avulla." Tästä olen täysin samaa mieltä. Juuri näinhän nyt tapahtuu.

    Henri

    VastaaPoista

Jätä kommenttisi! Pahoittelen sanavahvistusta, se ei olisi käytössä, elleivät nämä kommentointitilat olisi roskamagneetteja ilman sitä.

Huomaathan kuitenkin, että seuraan kommentteja. Sana on vapaa, mutta herjaavat ja Suomen lain vastaiset kommentit poistan armotta. Kirjoitathan siis asiasta asiallisesti asiaa.