Nouse, uusi päivä!

Turpaan vai selkään?

2012-01-16T09:23:00.000+02:00

"Konsensuspäätöstä ei voi syntyä silloin, jos ihmiset pakotetaan valitsemaan ammutaanko vai hirtetäänkö heidät," kuvaili Starhawk kirjassaan Webs of Power. "Mahdottomien valintojen eteen asettamisen tärkein syy on saada ihmiset vihaamaan toisiaan todellisten vallanpitäjien sijaan," Starkku jatkaa.

Siitä näyttää vahvasti olevan kyse presidentinvaaleissakin. Ensin ajattelin kirjoittaa henkilökohtaisesta vaikeudestani löytää sopivaa ehdokasta, mutta oivalsin, että tavalla tai toisella ehdokkaita ja heidän ominaisuuksiaan (tai niiden puutetta) ruotivia kirjoituksia on jo lukuisia. Niissä on jo sen verran mainioita yksilöitä, että mitäpä niihin enää lisäämään.

Mutta sitten huomasin, että näiden puiden joukostahan tarkasti katsomalla hahmottuu metsä. Huomasin sen seuraamalla ystävieni facebook-keskusteluja. Ihmiset, joilla on pääasiassa hyvin samankaltaiset arvot ja ajatukset tekivät toinen toisistaan silppua ryhmityttyään eri ehdokkaiden taakse. Ei liene tehokkaampaa tapaa pilkkoa orastavaa yksimielyyttä suunnasta ja toimintatavoista, kuin laittaa ihmiset kilpailemaan toinen toisiaan vastaan - tai laittaa ihmiset valitsemaan puolensa toisiaan vastaan kilpailevien joukosta.

Presidentin vaalit ovat melkoiset liskovaalit, kuten tarkkanäköinen serkkuni huomautti. Sillä lisäkäänteellä, että vaalien tiimellyksessä on helppo tarttua herjaten toisen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin yhtä hyvin kuin tämän edustamiin arvoihin ja irvailla, pilkata ja repiä keskustelemisen, pohtimisen ja rakentamisen sijaan.

Olen iloinen, että äippäloman vapaat hetket olen viettänyt pohtien enemmän puutarhani ensi keväisiä istutuksia ja hevosten hoivailua tallilla kuin politiikkaa. Ja huomannut, että ne ihmiset, joiden kanssa saan puutarhaani rakentaa ja hevosiani hoitaa, ovat perin monenkirjavista poliittisista suunnista. Silti pelkäämme ja toivomme perin samankaltaisia asioita, ilahdumme ja vihastumme perin ymmärrettävästi yhteisistä syistä ja väliin meidän on ihan riittävän vaikea löytää yhteistä säveltä ilmankin kiistelyä siitä, kenen lisko on kuningas.

Eipä silti, aion äänestää ja toivon, että muutkin niin tekevät. Mutta älkää suostuko bluffattaviksi, voimme löytää yhteisen sävelen vain, mikäli emme aktiivisesti etsi ja rakenna riitaa. Ja kyllä, minulle yhteistyö ja luottamus ovat monin verroin arvokkaammat, kuin se kuka huonoista vaihtoehdoista saadaan kammetuksi korkeimmalle.

Huonosti käyttäytyvät aikuiset

2011-09-08T18:51:00.000+03:00

Jo muinaiset egyptiläiset sen tiesivät - nykynuoriso on niin mahdotonta, että ellei meno muutu, niin jumalat hylkäävät varmasti. Lasten parhaista ja sinnikkäistä yrityksistä huolimatta aikuiset eivät vieläkään ole oppineet tavoille.

Tämä kirjoitus syntyy siitä tyrmistyksestä, jonka koin ruokakaupassa. Aikuinen (merkityksessä täysikäisyyden saavuttanut) nainen kojautti kolmevuotiastani ostoskorilla päähän. Vanhinkojahan sattuu, ei siinä mitään. Mutta kun "aikuinen" tuijottaa hetken monttu auki lasta ja jatkaa sitten matkaa puhua pukahtamatta (tai no ainakaan meille), on kuvassa jotakin todella häiritsevää. Lapsilta vaaditaan (kyllä, viisaasti ja ihan oikein) kiitoksia, anteeksipyyntöjä ja olehyviä tiukasti ja säännönmukaisesti. Milloin nämä pelisäännöt ovat lakanneet koskemasta meitä aikuisia?

Löydän itseni toistuvasti automarketista tekemästä ostoksia muiden lapsiperheiden kanssa. Suureen markettiin meitä mahtuu moneen junaan - sydäntä lämmittävistä perheistä niihin, joiden kohdalla tekee mieli kiihdyttää askeleita. Suurin murhe näyttää olevan se, että liian usein perhe tuntuu koostuvan kahdesta erillisestä yksiköstä aikuisesta / aikuisista ja lapsesta / lapsista. Aikuisilla on aikuisten jutut, jotka puhutaan lasten päiden yli, kuin näitä ei olisi ollenkaan paikalla. Lapsilla on lasten jutut, joihin aikuiset osallistuvat vain kieltäjinä, valvojina ja rajoittajina tai vaihtoehtoisesti lahjojina ja hämääjinä. Vallitsee kuin sanaton kauhun tasapaino - lapset eivät puutu aikuisten juttuihin - aikuiset eivät osallistu lasten juttuihin. Ja kaikki yhdessä toivovat, että vastapuoli häiritsisi omia touhuja mahdollisimman vähän.

Ja sitten on oma lukunsa kokonaan aikuiset, joilla ei ole lapsia lainkaan. "Ei mulla ole lapsia, mutta musta ois hyvä, että alettais taas antaa risulla selkään..." - "Ei mulla ole lapsia, mutta eikö ne vois kaikki sulkea johonkin laitokseen, kunnes ne on täysikäisiä" "Mä pelkään lapsia, kun ne on niin outoja" Lapset ovat vastenmielisiä, ikäviä outoja ja taakka paitsi vanhemmilleen, myös kaikille muillekin ihmisille, jotka kohtaavat.

Täytynee paljastaa kupletin juoni Än Yy Tee nyt. Minä olen melkolailla aina rakastanut lapsia. Omiani suorastaan palvon. Tästä voi kääntäen poikkeuksellisen tarkasti ennustaa mitä mieltä olen edellä kuvatun kaltaisista aikuisista. Herranen aika ihmiset! Lapset ovat ihmisiä siinä, missä muutkin. Ei lapsille tarvitse puhua mitään erityistä lapsikieltä. Päin vastoin, oletteko nähneet lasten ilmeet, kun alentuvan mairea täti-ihminen tulee puhumaan heille "lasta" - tarkkailkaapa ja vetäkää siitä oikeat johtopäätökset! Lasten kanssa pärjää, kun malttaa katsoa silmiin, kuunnella, mitä puhutaan ja vastata kysymyksiin sen sijaan, että puhuisi lasten päälle omiaan. Ei se mitään korkeampaa tähtitiedettä ole, vaan aikuisten ihmisten välisestä kanssakäymisestä tuttua arkista kohteliaisuutta.

Paitsi että eihän tämä normaali onnistu edes aikuisten välisessä toiminnassa. Puhumattakaan siitä, että aikuisen kuulisi sanovan kiitoksia ja olehyviä ja sitä kaikista kamalinta. Eihän nyt aikuinen ihminen sano anteeksi. Aikuinen sanoo korkeintaan "anteeksi, mutta" ja vesittää jatkolla kaiken vilpittömyyden aloituksestaan. "Olen pahoillani, että sinusta tuntuu siltä" sanoo aikuinen ja kuvittelee oikeasti pyytävänsä jotakin anteeksi - vaikka vain vähättelee ja latistaa toisen kokemusta ja välttelee vastuuta omasta toiminnastaan.

Tunnen itseni ulkoavaruuden asukkaaksi ottaessani lapsen mukaan päivittäisiin askareisiin. Meillä ei ole "aikuisten hommia" vaan lapsi sujuvasti auttaa pyykkien, tiskien ja siivoiluiden kanssa. Hän valitsee topakasti kaupasta itselleen mieleiset jugurtit ja auttaa isiä lastaamaan kärryyn maidot, leivät ja vihannekset. Meillä ei ole lasten hommia, vaan aikuiset leikkivät, kiljuvat ja osallistuvat lasten hommiin. Äiti riittää paljon pidemmälle matkalle, kun lakkaa nimittämästä lasten kanssa touhuilua työksi ja oivaltaa, mitä se pohjimmiltaan on - etupäässä leikkiä.

Lapset ovat urhoollisia sotureita - väsymättä he yrittävät kasvattaa huoltajistaan vanhempia ja läheisistä ihmisistään aikuisia. Vaatimukset eivät ole kummalliset, mutta ne ovat sitäkin haastavammat: ottaa toinen toisemme huomioon, huolehtia, rakastaa ja asettaa rajoja, ottaa mukaan ja osallistua. Lapset ovat onnellisia, silloin kun aikuiset heidän elämässään osaavat leikkiä kuin lapset ja olla vastuussa kuin aikuiset. Jos tämä on meille liian vaikeaa, niin ei meiltä suinkaan vanhemmuus ole hukassa - olemme hukanneet koko ihmisyyden.

Pieni tulitikkupuolue – eli uskalletaanko meillä muuttua?

2011-06-10T10:29:00.001+03:00

Tunnethan, lukijani, H. C. Andersenin sadun pienestä tulitikkutytöstä? Kuulostaa tutulta, muttet aivan kuitenkaan muista mistä on kyse? Netin ja kirjaston lisäksi saat kuulla sadun myös nyt, jos maltat lukea koko kolumnin. Valitettavasti se ei kenties ole niin helppoa ja kivutonta, kuin haluaisit. Mutta hyvin kertomusten vuoksi täytyy uskaltaa hieman kärsiä.

SKP jäi vaalien jälkeen ulos eduskunnasta kuin tarinan tulitikkutyttö. Orpona porvarillisen politiikan melskeestä meille ei löytynyt sijaa tai tilausta. Teemme vaalianalyysiä kuin tulitikkutyttö raapii viimeisiä tulitikkujaan. Riips: ”pitää muuttaa toimintatapoja” - raaps: ”pitää mennä kansan pariin” - riips: ”on tehtävä laajapohjaista yhteistyötä” - raaps: ”on toimittava kansanliikkeissä ja ay-liikkeessä aktiivisemmin.”

En sano, että yksikään näistä ajatuksista olisi huono sinänsä - päinvastoin, niitähän tässä on pohdittu, tuettu ja mahdollisuuksien mukaan toteutettu jo vuosia. Ja siihenpä se ongelma juuri kiteytyy. Nämä ajatukset ovat lohdullisia ja lämmittävät hetken – kuin yksittäin poltetut tulitikut. Poliittista tulta niillä ei kuitenkaan ole sytytetty, ei vaikka niitä on toisteltu jo vuosia. Hyvä analyysi on analyysi nimenomaan tämän hetken tilanteesta ja sen valitettava totuus kuuluu: näillä opeilla emme ole onnistuneet rohkaisemaan jäsenistöämme tai samoin ajattelevia ulkopuolisia toimintaan. Olemme onnistuneet polttamaan loppuun ja uuvuttamaan aktiivimme ja etäännyttämään passiivimme – sekä ne ihan tavalliset ihmiset, joita olemme yrittäneet tavoittaa.

Tämä ei kuitenkaan ole pahinta. Murheellisinta on se, että olemme monessa suhteessa hukanneet suuntamme. Kuin tulitikkutyttö emme tiedä kuinka käyttää tikkujamme torjuaksemme hitaasti ja vääjäämättä kimppuumme hiipivää pakkasta. Olemme menettäneet päämäärän, tarkoituksen ja yhteisen vision siitä, mitä meidän pitäisi olla tekemässä. Emme voi puhaltaa yhteen hiileen, ennen kuin kaikki tiedämme mikä se on – yhdessä tulitikkuihin puhaltaminen taas vain sammuttaa ne ja on, kuten jenkit sanovat ” a wasted breath.”

Kylmyyden kanssa yhdessä kättä ojentaa viimeinen, lopullinen vaihtoehto, kuin tulitikkutytön hetken lämmittävistä unelmista ilmestyvä mummo. Se houkuttaa meitä ”ei enää taistelua, ei enää epäonnistumista, ei enää pettymyksiä. Anna periksi, luovuta.” Ei kannattajakorttien keräämistä – ei voimien kokoamista – ei taistelua. Ja kylmyys hoitaa loput. Jos luopuu siitä, mitä on ja mikä on, ei tarvitse pettyä. Mutta jos luopuu itsestään, kuolee.

Kommunisti tarvitsee kommunistisen puolueen selvitäkseen. Mutta kommunistinen puolue tarvitsee suunnan tarjotakseen jäsenilleen ja aktiiveilleen muutakin, kuin kylmässä yössä yksittäin poltettuja, kauniita illuusioita.

Jumalainen vartalo ja kuinka se saavutetaan

2011-06-09T21:14:00.000+03:00

Kevättä kulkiessa jouduin yllättävään sateeseen, nimittäin erilaisten laihdutusmainosten ylikäyvään tulvaan. Nyt kuumissa kesäsäissä ihmiset tuskailevat jopa enemmän ulkonäkönsä, kuin hiostavan sään kanssa. Pitäisi pukeutua kepeästi ja kesäisesti, mutta riittääkö kropassa ulkonäkö julkista esittämistä varten?

Rakennamme identiteettimme sen perusteella, mitä näemme ja kuulemme ympärillämme. Tahtomattamme vertaamme itseämme aina meille annettuihin kulttuurisiin malleihin ja naiseuden kuviin. Kahdentoista vuoden iässä tyttöä on pommitettu sadoilla tuhansilla kuvilla alipainoisista naisista kauneuden ikoneina. Kylvemme kulttuurisissa tarinoissa, joissa lihominen ja laihaksi palaaminen on tärkeämpi selviytymistarina, kuin juuri mikään muu yhteinen myyttimme. Sen rinnalla jopa pääuskontojen pelastustarinat ovat kevyttä kamaa. Vai ikuinen elämä? Mitäpä siitä, mutta tiedättekö kuinka nopeasti julkkis X hankkiutui eroon vauvakiloistaan?

Uskonnolliset myytit osaamme usein laittaa nimenomaan myyttien kategoriaan - annamme niille arvon nimenomaan jonkin kulttuuripiirin ja perinteen ilmentäjinä tai tulkitsemme niitä henkilökohtaisista lähtökohdista. Kulttuurisesta ympäristöstämme emme kuitenkaan kykene irrottautumaan - elämme sen osana, uusinnamme sitä itse puheillamme, kiinnostuksellamme ja toistamalla sen tarjoamia malleja omassa elämässämme - koska ne ovat "oikeita" ja "luonnollisia." Sosiaalistumisen prosessi on välttämätön, jotta selviäisimme arjestamme. Mutta kun astumme ruumiinkulttuurin alueelle, liikumme väkivaltaisessa ja tuhoisassa ympäristössä, joka voi vaarantaa, ei pelkästään hyvinvointiamme, vaan elämämme ylipäänsä.

Clarissa Pinkola Estés kirjoittaa kirjassaan Women Who Run With the Wolves, ettemme osaa pitää hyökkäystä naisruumita kohtaan kategorisina, koska tunnemme niin suurta vastuuta ja häpeää omasta olemuksestamme. Emme tunnista sitä, että mahdottomuus mahtua kulttuuriseen muottiimme ei ole oma, henkilökohtainen epäonnistumisemme - muotti vain on mahdoton. Ja hyökkäys kohdistuu jokaiseen naiseen. Mikäli ymmärtäisimme, että väkivalta omaa naisenruumistamme kohtaan on väkivaltaa meidät kantaneita äitiemme ruumiita kohtaan, meidät kehäänsä sulkevien läheisten naisten ja tyttäriemme ruumiita kohtaan, olisimme paremmin valmiita puolustamaan näitä tarpeen tullen vaikka raivolla. (Tiivistys ja käännös allekirjoittaneen.)

Tarvitsemme yhtä hyvin raivoa, kuin intohimoakin. Minun täytyi tulla raskaaksi, ennen kuin todella opin rakastamaan omaa ruumistani ja sen muotoa. Ja siihenkin tarvittiin kuva, naisen kuva.

Kuvan lähde.

Willendorfin venus tuntuu tuijottavan suurten rintojensa ylitse omaan napaansa. Jo 25 000 vuotta sitten kokemus naiseudesta ja raskaudesta on ollut olennainen. Synnytyksen jälkeen minusta kuoriutui esille kaiken ruokkiva äiti - tämän mallin mukaisesti.

Kuvan lähde.

Efesoksen Artemiin lukuisat rinnat riittivät ruokkimaan kaikki maailman lapset. Vähemmän kunnianhimoisena minulle riitti oman lapsen ruokkiminen.

Kulttuurimme kaipaa tasapainoisempia kuvia naisista ja naiseudesta. Teini-ikäisten tyttöjen ruumiinmuodon palvontaan ja ikuiseen lapsekkuuteen keskittyvä naiseus ei anna mitään meille, miljoonille naisille, joiden ruumis ei tottele, eikä mahdu muottiin. Eikä niille, joiden sielu ja ajatusmaailma eivät tue alituista laihduttamista, itsensä vihaamista ja rankaisemista sekä alistumista vaihtoehdottomuudella ylläpidettyihin biologisiin harhakuvitelmiin.

Tietysti elämme alituisessa vaarassa, että uusien ja muinaisten villien naisten, äitien, metsästäjättärien ja muiden riehakoiden esiin kuoriutuminen vapauttaa uinuvat Vaajakosken ja Viitasaaren venukset. Ja auta armias, mihin joutuisimmekaan, jos meillä olisi ahdistuneiden ja neuroottisten naisten sijaan onnellisia, vapautuneita ja villin seksuaalisia yksilöitä? Se lienee kysymys, johon emme koskaan pysty vastaamaan tämän vihamielisen ja agressiivisen kulttuurin kontekstissa.

Jumalattarista kesää kaikille lukijoille! Nauttikaa elämästä ja ruumiistanne - sillä vaikka jokainen henkäys, jonka otamme on vajaavainen, jokainen henkäys, jonka otamme, on myös hyvä ja pyhä!

Puolueena olemisen taito.

2011-04-04T12:44:00.001+03:00

Jännittävä tämä vaalikevät. Olen suurella mielenkiinnolla seurannut sekä Piraattien, että Muutoksen vaatimuksia puoluekurin lakkauttamisesta. Se on kuulema perustuslain ja ihmisoikeuksien vastainen. Ilmeisesti sen paremmin piraateilla, kuin muutoslaisillakaan ei ole käsitystä siitä, miten päätöksenteko puolueessa toimii. Jos kaikki osallistuvat puolueen kannan muodostamiseen, mitä väärää on siinä, että ihmisten oletetaan myös pitävän kiinni tuosta kannasta - pohdin.

Sitten alkoi virrata uutisia piraattien ja muutoksen isoveljen, perussuomalaisten tekemisistä. Puolueen sisäiset asiat tuntuivat olevan muutaman harvan käsissä ja erimieliset potkittiin porukasta pois. Ei sillä, ihan samaa olen kuullut muutoslaistenkin harrastavan - on eri asia vaatia suoraa demokratiaa, kuin kyetä toteuttamaan sitä edes oman porukan kesken.

Katkeraa panettelua, arvelee Soini nyt vellovaa uutista puolueen naisiin kohdentuvasta alentuvasta käytöksestä. Oli mitä oli, puolueen omat vaalitaulut ovat täynnä keski-ikäisiä äijiä - nuoria ja naisia ei ehdokkaiksi ainakaan tarvita. Minusta omaa kieltään kertoo kyllä, jos nainen kelpaa puolueessa kahvinkeittäjäksi ja lehtipojaksi, mutta muut toimet ovatkin sitten niille vastuullisemmille - eli niille, joilta löytyy kivekset.

"Vihollinen, verivihollinen, puoluetoveri" arveli minulle poliittisten vastustajien listaa eräs kokenut poliitikko lautakunnassamme. Leikissä oli varmasti totuuden siemen sisällä - populistiset, demokratiaa ja suorempaa kansanvaltaa vaativat liikkeet tuntuvat persuista muutokseen kärsivän siitä ongelmasta, ettei valtaa oman porukan sisällä haluta jakaa. Ei olla valmiita aloittamaan vaadittua muutosta omasta toiminnasta. Mutta kuinka toteuttaa valtakunnan tasolla se, mihin ei edes pienessä porukassa kyetä?

Oma ajatukseni ihmisten kanssa toiminnasta on hyvin hierarkiaton ja ensisijaisesti keskusteleva. Radikaalina humanistina arvelen, että hyvässä yhteisössä jokaisen ääni on yhtä arvokas - myös erimielisten ja hankalien tyyppien. Asuminen kommuunissa on vahvistanut tätä oivallusta, samoin toiminta oman poliittisen porukan kesken. Jotta toiminta olisi mielekästä ja turvallista, asioista on voitava puhua avoimesti ja pelkäämättä. Silloin erimielisen näkemys on aivan yhtä tärkeä, kuin niiden samanmielisten. Aikuiset ihmiset ratkaisevat ongelmia keskenään perustelemalla, pohtimalla, kysymällä ja olemalla valmiita tarpeen tullen muuttamaan omaa käytöstään.

Ymmärrän uusien puolueiden ongelman - yhdessä toimiminen vaatii sosiaalisten taitojen pääomaa - sellaista, joka kertyy kun vuosien mittaan tehdään töitä ja ollaan valmiita parantamaan niitä yhteisen toiminnan tapoja. Näin vähin erin syntyy toimintatapojen ja sosiaalisten oivallusten verkko, joka kantaa yli kriisien ja erimielisyyksien. Usein vilkaisu olan yli riittää: näin selvisimme edellisestä yhteisestä ongelmasta - osin samoja työkaluja ja osin uusia oivalluksia käyttäen selviämme seuraavasta, eikä ketään tarvitse hiillostaa ulos porukasta tai haukkua lehdessä katkeraksi vain siksi, että ihminen uskaltautuu puhumaan ääneen kokemastaan ongelmasta.

Muutoksella ja piraateilla on vielä pitkä matka edessään puolueina. Heillä on hyvä mahdollisuus löytää aivan uusia ja tasa-arvoisia toimintatapoja, jos he onnistuvat ottamaan ajamansa suoran demokratian haltuunsa sisäisessä poliittisessa työssään. Persuilla taas sisäinen toimintakulttuuri on jo vakiintunut. Puolueessa, jossa puheenjohtaja ei koskaan kykene näkemään ongelmaa, ottivatpa hänen alaisensa vastaan hämäriä rahoja tai käyttäytyivät seksistisesti puoluetovereitaan kohtaan, on vähän mahdollisuutta muutokseen. Mitään todellista ei koskaan nimittäin saavuteta sulkemalla silmät ja kieltämällä ongelma.

Versooko verkostosta vallankumous?

2011-03-26T07:19:00.000+02:00

Mikä yhdistää wikipediaa, aikapankkia ja asuinkommuunia? Ensivilkaisulla ei mikään, mutta syvempi tarkastelu paljastaa yhteyden: kyse on yhteisomistuksesta ja vertaistuotannosta. Se on radikaalia ajattelua aikana, jolloin asiat ovat ”mun”, niistä on oltava hyötyä, ja joka on suo-raan laskettavissa rahassa. Aikana, jona ihmisen geenistöstä jo kolme neljäsosaa on paten-toitu, mikään yhteinen tai julkinen omistaminen ei tunnu itsestään selvältä.

Voiko yhteisomistukseen ja vertaisuuteen perustuva tuotantotapa haastaa kapitalistisen, ta-varamuotoon ja nopeaan rahalliseen hyötyyn perustuvan tuotannon ja ajattelun rakenteita?

Ehdottomasti voi! Sähköisellä puolella tämä kehitys on sekä nähty, että periaatteessakin sel-vä. Kapitalismi haluaa kahlita inhimillisen luovuuden rajalliseksi resurssiksi. Tällainen on luonnollisesti keinotekoista ja vaatii erilaisten lakien ja asetusten leegiota: tekijänoikeudet, tuotemerkit, patentit, ohjelmistojen lisenssit ovat keinotekoinen yritys pakottaa luovuus tava-ramuodon kahleisiin. Avoimen lähdekoodin ohjelmat, wikipedia, yhteisesti ja yhteiseen käyt-töön laajennettu luovuus on rajaton, nopeasti muuttuva ja muotoutuva, hetkissä uusiin tilan-teisiin sopeutuva. Jotakin, mitä kapitalistinen tuotantomuoto ei onnistu immateriaalin alueella koskaan yltämään.

Aikapankkien tunti tunnista työn vaihto työhön, jossa jokaisen työ on yhtä arvokasta, on myös vallankumouksellinen ajatus – sellainen jota mielellään kyseenalaistetaan asettamalla vas-takkain vaikkapa lääkäri ja siivooja. Jaetun arvokkuuden periaate nostaa kuitenkin jokaisen työn arvoa ja itsearvostusta. Puhumattakaan sen kyvystä purkaa yhteiskunnassamme vallit-sevia hierarkioita ja ihmisten keskinäistä epäluulon ja eriarvoisuuden kokemusta.

Kun haastamme yhteiskunnan tavan tuottaa asioita, haastamme koko yhteiskunnan perusra-kenteen ja sen mukanaan tuomat ajatukset vallasta, eriarvoisuudesta ja omista vaikutus-mahdollisuuksistamme. Alkaako vallankumous vertaistuotantona – vaikea sanoa, mutta soli-daarisempaa maailmaa on helpompi rakentaa vertaisten kesken.

”Ei ne herrat köyhistä välitä!”

2011-03-18T19:55:00.000+02:00

kirjoitti Minna Canth 1800-luvun lopussa. Eikäpä niistä päivistä ole mikään muuttunut.

On se tullut selväksi, ettei paras hallitus, jonka rahalla saa, ainakaan köyhistä välitä. Puhutaan kannustuksesta, kun halutaan kurjistaa, kuristaa ja ottaa pois viimeinenkin ropo. Ei riitä, että palvelut ulkoistetaan, alle 25-vuotiailta viedään toimeentulotuki. Vielä pitäisi rikkaan saada enemmän. Nyt pitäisi työttömältä saada kannustuksen nimessä korvauksia vähentää työttömyyden pituuden mukaan.

Onko se valtio sitten liian vaikea hoitaa niin, ettei kenenkään tarvitsisi kärsiä nälkää, pelätä terveytensä ja toimeentulonsa puolesta, elää vailla asuntoa? Kuunnellaanpa oivallusta yli sadan vuoden takaa:

»Enpä ole hiljan nähnyt noin suurta surkeutta.»

»On sitä maailmassa paljonkin.»

»Niin on, niin on. Sairautta ja tautia, kurjuutta kaikenmoista. Ja pahinta ettei voida sitä auttaa.»

»Voitaisiin ehkä, jos tahdottaisiin.»

»Millälailla? Selittäkääpäs, tohtori.»

»Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen ehto.»

»Helppo sanoa. Entä sitten?»

»Terveyden hoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla tavalla, ilman tuskaa hengiltä pois.»

»Herra varjele! Johan tuossa viimeisessä ainakin menisitte Jumalan sallimuksia muuttamaan.»

»En siinä enemmän kuin muussakaan, missä ihminen luonnon herraksi pyrkii.»

»Ei, ei, tohtori—»

Pastori pudisteli päätään.

»Kun eläin kituu ja kiusaantuu, ja tiedätte, ettei se enää voi parantua, mitä silloin teette?»

»Mutta sehän on toinen asia.»

»Mitävarten? Eikö sama sääliväisyyden tunne vaadi myöskin ihmisen kärsimyksiä lopettamaan?»

»Emme voi tietää, missä tarkoituksessa Jumala niitä ihmiselle lähettää.»

»Sen mukaan olisi myöskin väärin parantaa sairaita, jos kerran lähdemme siitä, että taudit tulevat Jumalan erityisestä päätöksestä. Ja ollaksemme vielä enemmän johdonmukaisia, niin terveydenhoitokin ehkä jo on syntiä, koska senkautta estämme ja vaikeutamme Jumalalle tautien lähettämistä.»

»Olkoon nyt sen asian kuinka hyvänsä, mutta ainakaan ei meillä ole oikeutta mennä lopettamaan armonaikaa keneltäkään.»

»Jos saarnaisitte tuota silloin kuin sotia julistetaan, olisin teidän kanssanne yhtä mieltä. Mutta sitä ette tee. Vanhan hyvän tavan mukaan silloin saa tappaa ja runnella laumoittain terveitä, voimakkaita miehiä, ilman että siitä kellään on tunnonvaivoja. Juljetaanpa vielä päälliseksi rukoilla Jumalalta »aseille» siunausta, ja ehkä samalla kertaa kumminkin varoitetaan rakastamaan lähimmäistään niinkuin itseään. Ei ajatella, että sekin on lähimmäinen, jota mennään tappamaan.»

Rikkaus pois ja köyhyys! Siihen vaatimukseen on helppo yhtyä kenen tahansa, joka on kuumeista lasta sylissään liekuttanut, töissään hikoillut onnettomalla palkalla tai nälkäänsä hillinnyt viikkojen puuronsyönnillä.

Hyvä arki koostuu niin yksinkertaisista asioista: köyhyyden ja puutteen puuttumisesta, terveydenhuollosta, lastenhoidosta, sotien ja väkivallan lopettamisesta. Politiikasta on tekemällä tehty niin vaikeaa, että siihen kuvitellaan vain herrojen pystyvän – eikä herrat köyhästä välitä. On korkea aika saada päättäjiksi niitä, jotka ovat itsekin töitä tehneet! Arjessa ahkeroivat tunnistavat ja ymmärtävät arjen ongelmia. Jokainen ajatteleva ihminen osaa niitä ratkaista.

Tarvitaan kuitenkin rohkeita, päättäväisiä ihmisiä astumaan johtoon! Laitetaan vanhat puolueet vaihtoon – ne eivät ole onnistuneet kuin kurjistamaan arkea viimeiset viisitoista vuotta. Otetaan tilalle niitä, jotka ymmärtävät arjen ongelmia, eivätkä pelkää vaatia köyhyyttä pois!

Emme voi jäädä odottamaan armoa herroilta, valta on otettava jokaisen käsiin!

Naisena ja poliitikkona

2011-03-07T18:37:00.000+02:00

Olen aina vilpittömästi vihannut sitä, kun joku sanoo "naisena olen sitä mieltä, että" Tärkein syy lienee se, että naisena oleminen jonkun argumentin perusteena tuntuu typerältä - eikö voi olla, lähes asiasta kuin asiasta, jotakin mieltä ihan vain siksi, että asia on sinänsä viisas ja perusteltavissa? Miksi sanojan sukupuolen pitäisi olla kriteeri argumentin viisaudelle?

Ja toisaalta, aika moni "naisena olen" - lause tuntuu määrittelevän ja arvottavan sitä, mitä mieltä naisten ylipäänsä tulisi olla. Solidaarisuuden sijaan kohtaamme yhä useammin sortoa ja ymmärtämättömyyttä nimenomaan kanssasisariltaan. Ja aika usein huomaan, etten ainakaan itse sovi näiden naisena jotakin mieltä olevien käsitykseen siitä, minkälainen nainen olisi sopivaa olla.

Kasvaessani hevoseni seurassa jäin paitsi monista naisena elämisen pulmista ja ongelmista. Kenties hieman vinoon varttuneena olin usein hieman enemmän hevonen tai vähintään ainakin kentauri - puoliksi ihminen, puoliksi eläin. Mutta aikuisena olen huomannut yhä useammin, kuinka monia asioita tapahtuu vain naisille ja etupäässä sukupuolen vuoksi.

Politiikka lienee yksi niistä karuista pelikentistä, joilla sukupuolella on yhä valtava vaikutus. Vaikken ole mieltä naisena, minua, tekemisiäni ja sanomisiani arvostellaan usein toisarvoisin ja pintapuolisin kriteerein. Toveri panelisti puuttuu pukeutumiseeni argumenttien loppuessa. Huolestuneet ihmiset kyselevät, kuka lastani hoitaa, kun itse politikoin - niin kuin lapsellani ei olisi kahta tervettä ja kykenevää vanhempaa.

Minä kuitenkin pikkutekijänä pääsen helpolla. Minun ei tarvitse olla "kokovartaloministeri" - iltapäivälehdet eivät kommentoi pukeutumistani, hiuksiani, käsilaukkuvalintojani. Sanomisiani ei arvoteta sen perusteella, olenko kaunis vai ruma, lihava vai laiha, esittelykelpoinen vai muumimamma.

Eikä kyse ole vain iltapäivä- ja naistenlehdistä. Kahvipöytäkeskusteluista kapiaisten puheisiin naisen arvo on usein hyvin pintapuolinen arvo - ulkonäön ja oikean mielipiteen tai sopivan vaikenemisen arvo. Suunsa aukaisevat ovat yhä ikäviä, karvaisia naisasianaisia, jotka tahtovat pahaa lapsille ja joita miehet ja eläimet säikkyvät kaduilla. (Kiitos Kitkerille Neitsyille Feministirock - biisistä)

Naistenpäivän kunniaksi peräänkuulutan reilumpia pelisääntöjä yhdessä elämiseen, niin politiikkaan, kuin muuhunkin ihmisten keskinäiseen toimintaan. Jos eräänä päivänä meillä kaikilla olisi oikeus olemiseemme, ulkonäköömme ja mielipiteisiimme ihmisinä - erilaisina, mutta yhtä arvokkaina.

Kotiäitiys - oikeus vai velvollisuus?

2011-02-15T10:03:00.000+02:00

Kylläpä nyt kuohuttaa - nimittäin naisen paikka. Nina ja Timo T.A. tietävät luonnollisesti parhaiten missä se on, me muut joudumme kantojamme ja näkemyksiämme hieman harkitsemaan. Tai ainakin niin toivoisin, etenkin luettuani tämän.

Eniten minua koko keskustelussa ihmetyttää tämä outo, holhoava asenne. Naiset eivät ole ihmisiä, vaan yksinkertaista karjaa, joka höynäytetään milloin töihin, milloin kotiin tuottamattattomiksi hipeiksi. Missään tapauksessa he eivät ole aikuisia, itse elämästään ja perheestään päätöksiä aktiivisesti tekeviä (tai edes siihen kykeneviä) yksilöitä. Aina joku muu tietää paremmin, mitä naisten pitäisi tehdä - millaisia äitejä heidän pitäisi olla ja minkälaista naiseutta toteuttaa.

Taivas meitä siltä varjelkoon, että naiset joskus alkaisivat olla osa yhteiskunnallista keskustelua subjekteina - itse valitsevina ja itse itsensä määrittelevinä. Silloin olisi pakko jättää äitiyskeskustelusta pois sanat "sankari", "marttyyri", "elämäntapahippi" jne. ja katsoa niitä ihan oikeita perusteita, joiden vuoksi naiset ja perheet kasvatusvalintoja tekevät.

Esikoisemme (koska lapsen saamiseen tähän perhekuntaan tarvittiin kaksi asiasta samaa mieltä olevaa henkilöä) pääsi/joutui päiväkotiin täytettyään 10kk ja pian sieltä iloksemme perhepäivähoitoon. Kun äitiys- ja vanhempainlomat oli käytetty, meillä ei ollut taloudellisesti muuta mahdollisuutta, kuin mennä molempien takaisin sorvin ääreen. Toisaalta jäätyäni pois töistä esikoinen on ollut paljon myös kotona, mm. koko viime kesän. Olen siis ura-hippi-äiti ja puolisoni on uraisä.

Sekä koti- että uraäitiydessä on puolensa. Kuokkalan perhepäihoitajamme Päivi on hauska, etevä ja hieno tyyppi. Oli pakko sydän kirvellen myöntää, että kenties sittenkin myös kodin ulkopuolella lastani hoidetaan niin taitavasti, että lapsi viihtyy. Se oli myönnettävä viimeistään silloin, kun sunnuntai-aamuna tyttö vetää eteisessä kumppareita jalkaan ja vaatii päästä "hoitolaan." Oli tärkeää myöntää, ettei lapseni ole minusta niin riippuvainen, kuin itse haluaisin ajatella. Ja huomata, kuinka hurjia loikkia mm. kielellinen ja sosiaalinen kehitys otti ikätovereiden kanssa.

Mutta päivääkään en vaihtaisi pois kotona vietetystä ajasta. Kansantalous, smansantalous, kun teemme päätöksiä perheemme rutiineista, työtavoista tai arjesta "kansantalous" ei ole keskustelun perusteiden top10:ssä. Eikä sen kuulukaan olla. Minulla on hyvä 40 työvuotta vielä jäljellä, enkä halua olla osana yhteiskuntaa, jonka mukaan minulla ei olisi lupaa valita käyttää tuosta ajasta osaa kotona lasteni kanssa.

Meidän perheen "lisääntymispäätöksen" tärkein syy oli vilpitön rakkaus lapsiin ja halu olla vanhempi - on se kumma, jos siihen ei sitten olisi lupa käyttää aikaa. Ja juuri niin paljon aikaa, kun kukin perhe itse katsoo tarpeelliseksi, mahdolliseksi ja tärkeäksi. Elämässä on lupa olla työn ja suorittamisen lisäksi muutakin sisältöä - kuten vaikkapa rakkautta, läheisyyttä ja aamuja, jolloin uninen lapsi kierähtää kiinni kylkeen, koska ei vaan halua vielä nousta. Ei niillä ole kansantaloudellista arvoa, mutta toisaalta, jos ne kielletään, ei kansantaloudella ole minulle minkäänlaista arvoa.

Naisen ja miehen - äidin ja isän - paikka on siellä, missä he itse kulloinkin katsovat sen olevan. Kenties kotiaika on vanhemmille vaarallista aikaa, koska silloin vanhemmat eivät osallistu yhteiskuntaan sen paremmin tuottajina, kuin kuluttajinakaan - heidän aikansa haukkaa ja sille sisällön antaa sellainen "suurempi voima", joka ei mahdu työllisyyden, kansantalouden tai yhteiskunnan mittaristoille. Ja sehän on peräti vaarallista, jos ihmiset huomaavat, että elämässä saa luvan kanssa olla muutakin sisältöä, kuin se, mikä ostetaan kaupasta tai ansaitaan työllä.

Luvallista väkivaltaa

2011-02-14T17:10:00.004+02:00

Perheväkivalta eli "kotikuritus" kiellettiin jo vuonna 1970. Asenteet lasten lyömiseen muuttuvat kuitenkin hitaasti. Moni vanhempi ei tunnu muistavan, että tukistaminen, luunapit ja selkäsaunat ovat kiellettyjä keinoja. Siinä, missä koiran lyöminen on pahoinpitelyä, lapsen mätkiminen on monen mielestä yhä tarpeellista kuria.

Olisi helpottavaa ajatella, että pääosa fyysisen väkivallan kannattajista on itse lapsettomia - niitä, jotka kasvatuksesta aina tietävät parhaiten. Nopea vilkaisu keskustelupalstoille paljastaa kuitenkin karun totuuden - moni vanhempi puolustaa "vanhoja kasvatustapoja" luunapeista selkäsaunoihin yhä kiihkeästi. Moniko heistä tietää, että lapseen kohdistuva väkivalta - myös "kasvattava" väkivalta - on lailla kiellettyä? Vai eivätkö he vain yksinkertaisesti välitä?

Esimerkki 1.
Esimerkki 2.
Esimerkki 3.
Esimerkki 4.

Lapsen oikeuksien julistus on selväsanainen:

Periaate 2
Lapsen tulee saada nauttia erityistä suojelua ja hänelle tulee lainsäädännöllä tai muulla tavoin suoda edellytykset ruumiillisesti, henkisesti, moraalisesti, sielullisesti ja sosiaalisesti terveeseen ja normaaliin kehitykseen vapaissa ja ihmisarvon mukaisissa oloissa. Säädettäessä tätä tarkoittavia lakeja lapsen etujen tulee olla tärkeimpänä näkökohtana.

Lapsen ruumiillinen kurittaminen on yksiselitteisesti vastoin kaikkia julistuksessa esitettyjä periaatteita - mutta etenkin tämä kohta 2 on minusta selvä. Lapsi ei kasva ihmisarvon mukaisissa oloissa, milloin hänen fyysinen turvallisuutensa on uhattuna.

Yhä uudestaan keskusteluissa toistuva argumentti on se, ettei kirjoittaja itse koe saaneensa traumoja, vaikka hänen perheensä kuritti häntä ruumiillisesti. Tiedämme yhä hyvin vähän siitä, miksi yksi lapsi kasvaa vaikeissakin olosuhteissa "normaaliksi" aikuiseksi ja miksi toinen traumatisoituu "vähäisistäkin" vastoinkäymisistä. Niin kauan, kun emme voi olla varmoja (ja mielellään pitkään varmuuden saavuttamisen jälkeenkin) on toimittava heikoimman veljen periaatteen mukaisesti - yksikään lapsi ei vahingoitu kasvaessaan perheessä, jossa kuria ylläpidetään puhumalla ja johdomukaisuudella. Silloin on turvallisinta opettaa vanhemmille rakentavia ja lasta kunnioittavia kasvatustaitoja ja lisätä mahdollisuuksia ylläpitää väkivallatonta, turvallista arkea.

Kasvattajina meillä on lupa ja mahdollisuus olla paljosta vastuussa - meillä on harteillamme tai käsissämme kokonainen uusi ihminen uusine oivalluksineen, mahdollisuuksineen ja kokonaan ainutlaatuisine ominaisuuksineen. Meillä on lupa katsoa kuinka päivä toisensa jälkeen tämä uusi ihminen on enemmän läsnä - ilmaisee itseään sujuvammin, osallistuu, oppii. En ymmärrä missä kohtaa tätä prosessia ilmestyy ajatus, jonka mukaan maailman pelisääntöjä on sopiva opettaa kokeilevalle, erehtyvälle ja aikuistensa opetuksesta riippuvaiselle lapselle väkivalloin.

Saako meillä erehtyä?

2011-02-14T16:09:00.002+02:00

Pitäisikö ylioppilaskirjoitusten merkitystä korostaa pääsykokeiden sijaan? Kuinka saada ihmiset mahdollisimman nopeasti jatko-opintoihin ja valmistumaan? Kuinka lyhentää opiskeluaikoja yliopistossa? Kuinka saada mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti lisää raaka-ainetta taloudelle, joka tarvitsee koulutettuja työntekijöitä?

Olen ymmälläni. Vuosia suomalaisen koulutusjärjestelmän ehdoton vahvuus on ollut sen monipuolisuus - ulkomailla asuvat ja opiskelevat ystäväni kadehtivat suomalaisten mahdollisuutta kokeilla yhtä pääainetta yliopistossa ja sitten muuttaa mieltään, jos ainevalinta ei olekaan oikea. Mahdollisimman nopeasti valmistumisen sijaan tärkeää on ollut mahdollisimman oikeaan ammattiin ja alaan päätyminen - valinnan vapaus. Lukuisissa länsimaissa korkeat lukukausimaksut pitävät huolen siitä, ettei samanlaista vapautta ole olemassakaan - joko valmistut siitä, mistä aloitit tai olet tuhlannut ensimmäisten vuosien tuhannet tai kymmenet tuhannet "turhaan." Vähemmän onnekasta niille, jotka huomaavat muutaman ensimmäisen vuoden jälkeen valinneensa täysin väärän alan.

Olen itse täysin puolueellinen tässä asiassa. Vuosikausia ajattelin, että eräoppaan ja erityisryhmien luonto-oppaan tutkinnollani on elämäni kannalta tärkein merkitys ja kaikki koulutus sen lisäksi on vain suolaa siinä varsinaisessa sopassa. Että elinkeino ja työ löytyisivät ennen pitkää matkailun parista. Olin väärässä. Kymmenen vuotta erilaisia hanttihommia, joista pääosa aivan muuta, kuin "alan mukaista työtä" opetti nöyryyttä, viisautta ja elämäntaitoa, mutta ei tarjonnut sellaista tulevaisuuden näkymää, johon olisin voinut sitoutua. Kolmekymmenvuotiaana palasin "koulun penkille."

Eipä sillä, ystäväni vaihtoi luontoyrittäjän koulutuksensa yliopisto-opintoihin, toinen taas karkasi vastaavan nimikkeen opinnoista painopinnan valmistajaksi. Ja toiseen suuntaan, yliopistolla menestynyt ystäväni ajatteli väitöskirjansa valmistumisen jälkeen ryhtyä puutarhasuunnittelijaksi. Elämänpolkuja on monenlaisia.

Olisi synkkää muuttaa koulutusjärjestelmää sellaiseksi, että aiemmin tehdyt valinnat sulkevat ovia ja tekevät etenemisen mahdottomaksi. Vielä surullisempaa olisi elää yhteiskunnassa, jossa ihmisellä on vain yksi mahdollisuus yrittää ja joko onnistua tai epäonnistua. Syrjäytyneiden tai oikeastaan syrjäytettyjen joukon kasvaessa huomattavaa vauhtia olisikin pyrittävä rakentamaan mahdollisimman monia teitä ja keinoja takaisin työn ja koulutuksen pariin - ihan todellisia keinoja hyöydyttömien kuntous- ja kurssitussirkusten sijaan.

Pääsykoe takaa mahdollisuuden korkeakoulutukseen myös niille, jotka eivät aikanaan menestyneet lukio-opinnoissaan tai parhaimmillaan eivät niitä ole koskaan suorittaneet. Opintojen mahdollisimman laajakirjoinen yhdisteleminen takaa mielekkäitä tutkintoja ja mahdollisuuden katsella ympärilleen ja keksiä sen, mitä itse kukin haluaisi olla tekemässä.

Jos todella halutaan nopeuttaa ihmisten valmistumista, on viisain panostaa riittävään perusturvaan opiskelijoille sekä opinto- ja ammatinvalinnan ohjauksen parantamiseen. Pakottamalla, rajoittamalla ja rankaisemalla saadaan vain yhä enemmän syrjäytyneitä, jotka eivät löydä paikkaansa sen paremmin koulutuksesta, kuin koko yhteiskunnasta.

Eräänä iltana omenatarhassa

2011-01-30T14:37:00.000+02:00

Elämme hauraassa maailmassa, jonka tiukkaan sidotussa verkossa jokainen asia, olento ja ajatus on yhteydessä muihin – kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kun kosketan alas kaartuvaa omenapuun oksaa, myös puu koskettaa minua. Pienessä hetkessä perspektiivi muuttuu – puu ruokkii minut, minun hengitykseni hiilidioksidi ruokkii puun.

Viikingeillä on jumalatar Idunna, joka vartioi aasojen omenatarhaa. Hänen kasvattamansa omenat takaavat syöjälleen ikuisen nuoruuden. Synkkenevässä maailmassa kaipaamme nuoruuden omenoiden innostusta, virkistystä ja toivoa. Yksinäisyyden maailmassa kaipaamme yhteyttä yhtä hyvin omaan olemukseemme, kuin olevaiseen ulkopuolellamme.

Jos kulkisimme Idunnan hedelmätarhassa etsimässä uutta oivallusta, minkälaisia omenoita nuoruuden vartija meille tarjoaisi?

Idunna tarjoaisi meille toivon omenan. Maailmassa, jossa yksikin taistelee oikeudenmukaisuuden puolesta, taistelu elää ja voitto on mahdollinen. Emmekä ole yksin, taistelemme yhdessä laajenevan kansanliikkeen kanssa kapitalismia vastaan ja uuden, hyötyyn ja voittoon perustumattoman järjestelmän puolesta.

Olen varma, että Idunna ojentaisi meille myös yhteisöllisyyden omenan. Oppiessamme kannattamaan monia ja antaessamme monien kannattaa meitä, emme koskaan voi olla merkityksettömiä, irrallaan tai yksin. Kun opimme antamaan ja saamaan, opimme syvemmän läksyn ihmisyydestä – sellaisen, joka antaa sanoillemme ja teoillemme merkityksen; sellaisen, joka johtaa uuteen aamuun.

Viimeisenä Idunna tarjoaisi meille luovuuden makeankirpeän omenan. Se kukoistaa niiden puiden rinnalla, josta kaksi ensimmäistä omenaa poimittiin, ylväänä ja rohkeana. Me tarvitsemme luovuutta ruokkimaan koko olemustamme, jotta rohkaistuisimme löytämään ratkaisut maailman hätään. On uskallettava ajatella mahdotonta – järjestelmän vaihtamista. On haaveiltava mahdottomasta, kuin aurinkoon katsomisesta ja rakennettava uutta, ihmisen mittaista järjestelmää, joka tarjoaisi jokaiselle tarpeensa mukaan ja vaatisi jokaisen kykyjen, lahjakkuuden ja viisauden kokoisen panoksen.

Liian usein pelkään, että oman ikäni aikana joudun näkemään tämän maailman viimeisen auringonlaskun. Pelkään, että elämme viimeisiä hetkiä. Että kuljemme kohti tuhoa vääjäämättä kuin raiteillaan etenvä juna. Mutta hetki omenatarhassa rakentaa enemmän, kuin vuosikymmen television ääressä. Niin kauan, kuin yksikin taistelee oikeudenmukaisen maailman puolesta, emme ole hävinneet.

Aurinkoportin takana

2010-12-29T11:32:00.001+02:00

- eräs yritys rakentaa parempaa maailmaa

Vaajakoskella sijaitsee kaunis punainen tiilitalo kuusiaidan varjossa ja kahden aurinkoportin takana. Tässä hieman taajaman ulkopuolella olevassa talossa ei kuitenkaan asu aivan tavallista väkeä, vaan kommuunillinen väärinajattelijoita. Neljän aikuisen, yhden lapsen, kahden koiran ja kahden kissan taloudessa etsitään keinoja omavaraisuuteen, yhteistyöhön ja uudenlaiseen yhteisöllisyyteen.

Olipa kerran joukko ystäviä, jotka haaveilivat aivan väärästä asiasta – usean aikuisen yhteisestä kodista. Ajatus syntyi osittain siksi, että ydinjoukko oli omaa katonalaista tilaa vailla. Yksi asui ystävän olohuoneessa, toinen vanhempiensa luona ja eräät taas aivan liian pienessä kerrostaloasunnossa kolmen aikuisen ja yhden lapsen voimin. Eikä kukaan tuntunut oikein voivan elää tyydyttävää ja arvojensa mukaista elämää kerrostalossa. Syntyi haave yhteisestä kodista.

Kodin etsintä ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertaista. Oli tasapainoiltava erilaisten tarpeiden ja toiveiden kanssa. Piti pohtia etäisyyksiä, liikkumista paikasta toiseen, töihin, kouluihin, lapsen päivähoitoon. Toisaalta piti miettiä kunkin tilantarvetta ja sitä, kuinka suureen kotiin olisi varaa. Vietettiin kiireinen vuosi etsien, pohtien ja hakemuksia toistensa jälkeen täytellen. Kevään tullen oltiin jo aivan uuvuksissa.

Väsymys haihtui, kun punainen talo löytyi. Valmiiksi kuin kommuunia varten rakennettu koti koostuu yläkerran kolmiosta, alakerran kaksiosta sekä pienestä yksiöstä. Kussakin asunnossa on oma keittotila ja oma vessa. Seurustella voi siis niin paljon tai vähän, kuin kulloinkin haluaa. ”Jos vielä pihassa nököttävän kaksion saisi peruskorjata, olisi meillä tilaa vielä yhdelle perhelle” tuumaillaan kommuunissa.

Yhdessä asuminen ei kuitenkaan vielä pelasta maailmaa. Kommuunissa harrastetaankin pienimuotoisia omavaraisuuskokeiluita. Tänä kesänä kasvatettiin kurpitsaa, kaalia, tupakkaa, erilaisia mausteyrttejä ja tomaatteja. Unohtamatta toki okraa.

Omavaraisena eläminen on kuitenkin etupäässä verkon kutomista – vaikka punaisen talon tontti on kookas, ei sillä suuriin viljelyksiin pysty. Kahdella kommuunin jäsenellä olikin pieni peltoläntti myös kommuunin ulkopuolella. Saatiin perunoita, papuja ja sipulia. Vielä tärkeämpää on kuitenkin löytää muita samoin ajattelevia ihmisiä ja tehdä yhteistyötä. Melkein kaikilla on jotakin yli oman tarpeen, jotakin sellaista, minkä voi lahjoittaa ”verkostoon” ja toisaalta ottaa vastaan sen, mitä verkosto tuo takaisin.

Verkostovaihtomme on vielä lapsen kengissä. Se on siirtänyt sieniä, omenoita, tomaatintaimia, dyykkausretkiä, tietoja, taitoja, näkemyksiä ja palveluksia. Nyt olisi tärkeää tietoisesti tehostaa sitä – kehittää sekä omavaraisuutta, että vaihtoa muiden rahallisesti köyhien kesken. Mitä enemmän yhteistyötä, sitä vähemmän riippuvuutta rahan pyörittämästä taloudesta.

Sitten, kun meillä ollaan isoja, ollaan myös energiaomavaraisia. Punainen talo lämpiää öljyllä, mikä on harmillista. Toisaalta öljylämmitys haastaa hakemaan korvaavia ratkaisuita. Ensi kesänä eräs suunta on Keuruun Ekokylän aurinkokeräimen rakennuskurssi. Toisaalta aurinkoa olisi tarkoitus napata myös muutamalla aurinkokennolla eteläseinällä – se sekä pitäisi talon sisätilan viileämpänä, että tuottaisi joka tapauksessa tarvittavaa sähköä.

Ensi kesän suunnitelmissa ovat myös ”tuotantoeläimet” eli kanat ja kanit. Mitään sellaista ei ole sopiva syödä, jolla ei ole ollut etunimeä, tuumataan kommuunissa (Miskan vastustaessa taustalla äänekkäästi) sillä nimetön eläin tuskin on saanut asiallista kohtelua eläessään. Kommuunin virallinen käsityöläinen haaveilee omista lampaista ja sen kautta villaomavaraisuudesta sekä lankojen kasvi- ja sienivärjäyksestä.

Onhan se aika vähäistä, mutta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, turvallisuuden, yhteisön ja omavaraisuuden rakentamisessa on aloitettava pienestä. Suurin osa alkuajasta kuluu asioita kokeillen ja opetellen; erehtyen ja onnistuen. Jos itseltään vaatii heti ensi metreiltä täydellisyyttä, ei koskaan tule aloittaneeksi tai epäonnistuu liian kovien vaatimusten paineessa. Yhteisöllisyyttä on hyvä opetella kuin ratsastusta – vasta kun ihan varmasti hallitsee yhden asian, on syytä siirtyä seuraavaan.

Vähin erin rakentuva arkipäivän ekologia yhdistettynä syvenevään kokemukseen omasta merkitsevyydestä ja tarpeellisuudesta omassa yhteisössään ei ole pieni askel mekanistisesti luontoon ja ihmisiin suhtautuvan yhteiskunnan jälkeen. Monet järeimmistä, luottamukseen, arvostukseen ja yhteistyöhön liittyvistä kahleista joutuu karistamaan nimenomaan omasta päästään. Asuakseen yhteisössä on opittava luottamaan muihin ja opittava olemaan itse luottamuksen arvoinen.

”Tarvitaan vain taloja ja ihmisiä” arvioi Miska sosialismin rakentamista omavaraisuuskehityksen kautta. Me kommunistit olemme tehneet vallankumouksesta itsellemme liian vaikeaa ja etäistä. Rajoitamme oman luovuutemme ja rohkeutemme minimiin antaessamme kapitalistille luvan määritellä millä tavoilla ja minkälaista taistelua meidän on käytävä muuttaaksemme maailman. Marxin sijaan siteeraankin Gandhia, joka sanoi, että totuuden taistelussa olemme voitolla niin kauan, kun yksikin ihminen jatkaa taistelua. Jotta voimme voittaa ”vallankumouksemme” meidän on itse tultava siksi muutokseksi, jonka maailmassa haluamme nähdä. Niinpä vallankumouksen kysymys ei ole se, missä kivääreitä jaetaan, vaan se, mitä jokainen meistä voi tehdä tänään elääkseen täydemmin sitä elämää, jota haluaisi elää vallankumouksen jälkeen.

Meidän punaisen talon esimerkkimme on vain yksi ehdotus siitä, miten elämänsä voi järjestää. Se ei ole patenttiratkaisu, jolla selvitään kaikista maailman ongelmista. Jokainen verkko on vain laajuutensa vahvuinen – mitä suurempi ja monimuotoisempi se on, sitä parempi mahdollisuus sillä on selvitä ja jopa kukoistaa. Vallankumoukseen emme tarvitse tämän yhteisön klooneja, vaan luovuudella, rohkeudella ja periksiantamattomuudella oman tiensä raivaavia ihmisiä ja yhteisöjä kutomassa uudenlaisen ihmiskunnan ja yhdessä toimimisen kuvaa, monimuotoista, värikästä ja osallistujiensa näköistä. Mitä sinä aiot tehdä seuraavaksi? Kävisikö vallankumous?

Niin lähellä sinua...

2010-12-28T15:47:00.000+02:00

eli kirjoitus lapsista.

Vietämme tänään viattomien lasten päivää, mutta minkälaisessa mielenmaisemassa? Tuntuu, että yhteiskunnan syvä pahoinvointi tuntuu eniten juuri lasten elämässä ja arjessa. Huumeissa ja humalassa heiluva äiti unohtaa kaatuneet lastenvaunut ja kaksivuotiaan hankeen - poliisi onnistuu pelastamaan lapsen, joka selviää paleltumilla. Vanhemmat sitoivat ja juottivat yksivuotiaan. Päiväkodissa nelivuotias lukittiin pimeään.

Tuntuu synkältä tämän päivän uutistarjonta. Syksyllä kävin kuuntelemassa erinomaista lastenasiavaltuutetun juhlaseminaaria täällä kotikaupungissani. Seminaarin otsikko oli "Kuka lasta kasvattaa" ja tärkein oivallus kenties se, että kasvatusvastuu on päässyt unohtumaan. Niin, ihan meiltä kaikilta. Uupuneet ja aliresursoidut hoitotyön tekijät, väsyneet ja masentuneet vanhemmat, mutta myös me lasten ystävät, vanhemmmat ja naapurit olemme unohtaneet, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan ihan koko kylä. Lapsen pahoinvointi on aivan jokaisen aikuisen vastuulla - ei yksin viranomaisten tai vanhempien.

Jokaisen normaalin aikuisen pitäisi ymmärtää olla juottamatta yksivuotiasta tai olla lukitsematta nelivuotiaita kaappiin. Kuitenkin riittävän kuormittavissa olosuhteissa jokaisen psyyken rajoitusmekanismit pettävät ja syntyy huonoja, jopa peruuttamattoman huonoja valintoja. Merkit siitä, että asiat ovat menossa pahasti pieleen, ovat kuitenkin melkein aina näkyvissä reilusti ennen kuin päästään näihin pahimpiin mahdollisiin tilanteisiin. Missä ovat ystävät, naapurit ja muut aikuiset, kun vanhempien mieli alkaa murtua? Miksei kodin sisäisiin asioihin puututa, vaan niitä siedetään hyvin pitkään? Usein lähimmäistään rakastaa eniten se, joka saa suunsa auki siinä vaiheessa, kun pitää pystyä sanomaan vaikeista ja kipeistä asioista suoraan. Ja lähimmäinen usein tarvitsee juuri rehellisyyden tuomaa apua eniten silloin, kun sen tuntuu käytöksensä puolesta vähinten ansaitsevan.

Tämän lisäksi tarvitaan huomattavasti laajempaa ja tehokkaampaa viranomaisverkostoa huolehtimaan ongelmiin joutuneista perheistä. Jos päihdeäitien ensikodit ovat koko ajan rahoituksen vuoksi lakkautusuhan alla, huostaanottopäätöksiä viivytetään lasten kustannuksella niiden hinnan vuoksi ja kultaakin kalliimpaa neuvolahoitoa keskitetään ja harvennetaan, jää ongelmaperheiden kohtaaminen poliisin ja sosiaaliviranomaisten työksi. Ja silloin ollaan jo aivan liian myöhässä. Apua ja tukea tarvitaan heti, kun perheessä on ongelmia, ei vasta sitten, kun lapsen kannalta peruuttamatonta vahinkoa on jo saatu aikaan.

Lapsiperheiden köyhyys on jatkuvassa kasvussa - fakta, jonka edessä kaikki levittelevät käsiään voimattomana, vaikka tilanne olisi helppoa korjata. Lisää rahaa lapsilisään ja opinto- sekä muut tuet ajantasalle. Kyse ei ole rahan puutteesta, vaan siitä, mihin sitä käytetään. Jos kotiavustajia oli varaa pitää kaupungin työlistoilla 1970-luvulla, miksei nykyään? Jatkuvan talouskasvun logiikan mukaisesti meidän pitäisi olla parasta aikaa rikkaampia, kuin koskaan. Silti pahoinvointi istuu syvässä ja näistä perheiden yksinkertaisimmistakin tukitoimista on luovuttu.

Omat asenteemme ahdingossa olevia perheitä kohtaan ovat uskomattoman kovia. Jos keskustelupalstoilla ehdotellaan puolivakavissaan ratkaisuksi sterilisaatiota, voidaan vilpittömästi kysyä kuinka kylmiä olemme toistemme hädälle. Ei ole lapsen vika, että hänen vanhempansa ovat köyhät. Eikä köyhyys ole köyhienkään vika. Muutama myöhemmin huonoksi osoittautuva valinta tekee hallaa pitkäksi aikaa. Opiskelitko vahingossa väärän ammatin - oma vika. Menitkö nuorena töihin matalapalkkaiseen työhön - oma vika. Jouduitko saneerauksessa kortistoon - oma vika. Se on raaka asenne sitä ihmisten pääosaa kohtaan, joka tekee parhaansa selviytyäkseen ja hoitaakseen myös lapsensa.

Kun voimat loppuvat, kaikki mieleen juolahtavat vaihtoehdot ovat usein joko huonoja tai äärimmäisen huonoja. Juuri silloin tarvitaan koko kylää tukemaan vaikeuksissa kamppailevaa perhettä. Silloin ei tarvita oikeistolaista "kannustusta" tukien leikkaamisen ja palveluiden yksityistämisen muodossa. Tärkeimmät velvollisuutemme ovat niitä kohtaan, joilla ei ole mahdollisuutta vielä vaikuttaa omaan elämäänsä.

Rauhallista joulua!

2010-12-27T11:04:00.000+02:00

Minun jouluni on tänään ja jatkuu huomiseen. Talvipäivänseisaus ja sen kanssa kohdakkain osunut täysikuu sekä tänään aamusta ollut kuunpimennys tuntuvat luissa ja ytimissä. Nyt todella pimeän aika päättyy ja valo alkaa taas kasvaa.

Minun jouluntarinani kulkee niin, että Samhainina jätimme hyvästit Jumalalle, joka kuoli. Talvipäivän seisauksen yön Äiti Yö synnyttää Valon Lasta, uutta aamua maailmaan. Me pidämme tulta yllä läpi yön, joskus valvomme Hänen kanssaan yhdessä laavulla tai metsässä, toisinaan kotona. Kerromme yön pimeän ja nuotion hehkun välissä omia tarinoitamme synnytyksestä - siitä, minkälaista toivoa, minkälaista uutta maailmaa haluamme luoda. Kutsumme Yön Äidin kehäämme kuiskataksemme hänelle rakastavimmat toiveemme, kauneimmat haaveemme, jotta Hän tietäisi synnyttävänsä valoa maailmaan, jolla on toivoa. Olemme väliin riehakkaita, laulamme ja tanssimme. Olemme väliin vakavia, katselemme toistemme kasvoja, joita sama syntyvän toivon ihme valaisee. Ja kun aamulla aurinko nousee, tiedämme uuden toivon, riemun ja haasteiden vuoden alkaneen.

Olisi kauhean trendikästä olla kyyninen joulun suhteen. Minä en osaa. Jokainen meistä tulkoon onnelliseksi tavallaan ja omia perinteitään kunnioittaen ja seuraten. Joulun cola-pukkien, kulutuksen ja riehakkuuden alla tuntuu olevan yhteinen ihmetys siitä, kuinka vuoden pimein aika katkeaa, muuttaa kulkuaan. Kuinka talven keskellä sittenkin on enemmän valoa ja lämpöä, kuin uskalsimme toivoa. Ja vaikken tarvitse yhtään tavaraa enempää, tarvitsen jokaista lämmintä ajatusta, jaettua katsetta, kädenojennusta ja halausta kuin kasvit aurinkoa.

Enemmän kuin taistelua siitä, mikä on todellinen, perinteinen ja oikea tapa viettää joulua, tarvitsemme lempeyden lämpöä, jolla hyväksyä, jakaa ja kunnioittaa toinen toistemme tapoja. Kun tänä iltana sytytän kristityiltä lähimmäisiltäni saadut ulkotulet valaisemaan Äiti Yön juhlaa, tiedän, että uusi Valon Lapsi syntyy maailmaan, jossa on arvaaton määrä toivoa, rakkautta ja hyväksyntää, etenkin juuri siellä, mistä sitä vähiten osaa etsiä.

Rauhallista joulunaikaa kaikille!

Fight the power!

2010-07-28T21:13:00.000+03:00

eli kirjoitus, jossa otetaan kantaa moneen erilaiseen ongelmaan ja tarjotaan yhtä, perustavalaatuista ratkaisua.

Olisin kirjoitusteni kanssa liemessä, ellen saisi kommentoijilta uutta pohdittavaa kaiken aikaa. Kiitos vilkkaasta keskustelusta - seuraan sitä silloinkin, kun en itse ehdi vastailla. Ja erityiskiitos Dr. M:lle, joka jaksaa kiihkeästi "puolustaa mun kunniaa" - kuten hän itse sanoisi.

Luin Catherine Ingramin kirjaa Intohimoinen läsnäolo uudestaan monen vuoden jälkeen ja törmäsin oivallukseen, jonka haluaisin jakaa kanssanne. Säästän herkun kuitenkin viimeiseksi, sillä moninaisista pohdinnoista voidaan joskus vetää yksinkertaisimmat johtopäätökset.

Satunnaisessa järjestyksessä otettuja poimintoja viimeaikaisista keskusteluista:

"Miksi vasemmisto nyhrää kaiken maailman vähemmistöjen oikeuksien kanssa, eikä pidä huolta duunareista?"

Hauska, lähtökohtaisesti ongelmallinen väittämä, jossa tunnutaan olettavan, etteivät vähemmistön edustajat ole yhtä paljon duunareita tässä yhteiskunnassa, kuin kaikki muutkin. Vasemmalla tehtävä politiikka on minusta politiikkaa, joka ajaa ensisijaisesti kaikkien ihmisten yleisten ja yhtäläisten oikeuksien toteutumista. Se tarkoittaa jokaisen ihmisen äänivallan ja merkityksellisyyden puolustamista yhteiskunnassa, joka haluttaisiin yhä nähdä yksiselitteisenä, yksiäänisenä ja kauttaaltaan samanlaisena. Siksi vasemmisto älähtää, kun kenenkään ihmisoikeuksia loukataan, sillä vaikka puhuttaisiin kuinka pienestä ryhmästä tahansa, yhden leimaaminen puheoikeudettomaksi tarkoittaa kategorista jakoa hyväksyttyihin ja ulkopuolisiin. Jakoa, joka ei vasemmalta katsoen voi olla hyväksyttävä.

Duunarien etu ei myöskään ole ristiriidassa vähemmistöjen edun kanssa - päin vastoin. Ihmisten yleisen oikeudenmukaisen kohtelemisen vaatiminen tukee jokaisen yksilön ja ryhmän oikeuksien toteutumista. Lisäksi punaiset puolueet ovat äänekkäästi vaatineet mm. yhdenmukaista työllistämispolitiikkaa kaikille Suomessa työskenteleville, kuuden tunnin työpäiviä ansiotasoa alentamatta, 900 euron kuukausittaista perustuloa jokaiselle tilapäisesti tai pysyvästi työvoiman ulkopuolella olevalle. Mitä nämä ovat, paitsi kaikkien (myös duunareiden) etujen mukaisia vaatimuksia? Entä peruspalveluiden puolustaminen kansanliikkeissä, adresseilla, kunnanvaltuustoissa? Kenen etua sillä ajetaan? Niin, ihan joka ainoan ihmisen.

Ihmisinä meillä on monella tapaa yhteiset perustarpeet - niiden toteuttamiseen pyrkivä toiminta on toimintaa jokaisen ihmisen hyväksi. Vaatii päättäväisyyttä olla näkemättä tätä.

"Suvaitsevaisuudella ei ole mitään rajaa - lopulta voidaan vaatia ihan minkä tahansa suvaitsemista yhteiskunnassa."

Tämä on minusta hämmentävä väite. Suvaitsevaisuuden rajat on hyvin helppo määrittää. Ihmisellä on oikeus toimia siten, kuin parhaaksi näkee, niin kauan kun ei toiminnallaan vahingoita muita. Suvaitsevaisuus päättyy siihen, missä muiden vahingoittaminen alkaa. Ihmisten ja ihmisryhmien toimintaa voidaan arvostella sen perusteella, kuinka se vaikuttaa muihin ihmisiin. Näin ollen väkivalta, tehtiin sitä mistä syystä tahansa kenelle tahansa on aina ja kaikissa tilanteissa väärin. Järjestelmällinen väkivalta, väkivalta yhteiskunnallisen vaikuttamisen keinona, väkivalta jotakin tiettyä ryhmää kohtaan, on erityisen tuomittavaa. Edelleen, olivatpa tekijä tai uhri ketä tahansa.

Peräänkuuluttaisin kuitenkin myös vastuullisuutta. Moni kirjoittaja näkee väkivaltana ja vääryytenä asioita, jotka eivät suoranaisesti liity heihin mitenkään. Erityisesti seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksista keskusteltaessa löytyy jostakin aina ihmisiä, jotka tekevät itsestään uhrin, mikäli jonkun muun oikeudet parantuvat.

Moni pakana ajattelee, että ihmisillä pitäisi olla ensisijainen puheoikeus heihin itseensä suoraan liittyvissä asioissa. Niinpä homoilla tulee olla ensisijainen puheoikeus keskusteltaessa heidän asemastaan yhteiskunnassa. Vähemmistöjen "yliedustavuus" heidän oikeuksistaan puhuttaessa tuo puheeseen todellisuuteen pohjautuvan kokemuksen siitä, mitä jossakin vähemmistössä eläminen todella tarkoittaa. Ulkopuolelta katsellen oikeuksia on vaikea määrittää ja ongelmia mahdoton nähdä. Siksi monessa tilanteessa enemmistöllä on toden totta velvollisuus kuunnella vähemmistöjään, myös silloin, kun niiden esittämät vaatimukset tuntuvat vaikeilta ja asettavat tiukan peilin oman toimintamme ja asenteidemme eteen.

"Suvaitsevaisuudesta on tullut vain kaunis peitesana piittaamattomuudelle - ei halutakaan nähdä tai ymmärtää erilaisuutta, vaan sulkea vain silmät."

Tätä en ymmärrä alkuunkaan. Monessa suhteessa suvaitsevaisuus todella perustuu sosiaaliseen kykyyn olla kiinnittämättä huomiota asioihin. Tätä kutsutaan myös huomaavaisuudeksi. Me emme kiinnitä huomiota siihen, jos joku pieraisee päivällispöydässä juuri siksi, ettemme asettaisi lähimmäistämme kiusalliseen tilanteeseen. Me kierrämme tarkoituksella sellaisia keskustelunaiheita, joista tiedämme riidan syntyvän helpoimmin - usein uskontoa, politiikkaa, moraalia ja henkilökohtaisia arvovalintoja koskien. Me emme tuo helposti julki omia syviksi kokemiamme totuuksia kuin erityisen luotettavassa seurassa, koska niiden kyseenalaistaminen tuntuisi loukkaavalta.

Minun ei tarvitse ymmärtää moniakaan asioita, vaikka hyväksyn niiden olemassaolon. En ymmärrä käsitteenä syntiä - se on ajattelulleni täysin vieras - mutta hyväksyn, että toisten maailmankatsomukselle se on täysin olennainen. Se on suvaitsevaisuutta. En ymmärrä monen miehen tapaa jättää wc-pöntön kansi auki, mutten jaksa nalkuttaa siitä, vaikka se minua vituttaakin - se on suvaitsevaisuutta. On monen monta tapaa ja käytäntöä, ajattelutapaa ja uskontoa, joita en ymmärrä, mutta joiden olemassaolon hyväksyminen tekee omasta elämästäni lähtökohtaisesti helpompaa. En myöskään jaksa käyttää koko elämääni tutustuen syvällisesti asoihin ja ilmiöihin, jotka eivät ole minulle läheisiä tai merkittäviä - minulle riittää, että perehdyn niihin asioihin, jotka tavalla tai toisella liittyvät omaan tai läheisteni elämään tai vaikuttavat yhteiskunnassa, jossa elän. Jumalatar nählöön, siinä on haastetta kylliksi.

"Sukupuolijako on luonnollinen ja ainoa oikea tapa olla."

Tutustuessani naistutkimuksen peruskurssilla sanaan gender (=sosiaalisesti määrittyvä sukupuoli) moni asia loksahti kohdalleen. Olin huvittuneena seurannut, kuinka ainoana oikeana vallitsevaa sukupuolinormistoa julistavat ihmiset puhuivat tuon tuostakin itsensä pussiin. Minua huvitti heidän historiattomuutensa. Jos sukupuoli ja se, kuinka sitä toteutamme kauneusihanteineen, käytöstapoineen jne olisi puhtaasti biologinen ilmiö, sen pitäisi olla myös historiallisesti pysyvä. Kuitenkin naisen ja miehen roolit, odotukset, vaatimukset, kauneusihanteet ja käytöstavat ovat läpi historian vaihdelleet. Kutakin kautta on pidetty "luonnollisena" ja "normaalina." Siitä poikkeavia ihmisiä on pidetty "luonnottomina" ja yhteiskunnalle vaarallisina. Ilmeisesti ryhmäkäytös sinänsä muuttuu paljon hitaammin, kuin ryhmän sisällä vallitsevat käytännöt ja roolit, jotka tuntuvat olevan nopeassa muutoksessa.

Takaisin naisellisten naisten ja miehekkäiden miesten helppoon ja yksioikoiseen maailmaan kaipailevat joutuvat pettymään - se juna meni jo. Jos luonnollinen maailma olisi yksiselitteisen mustavalkoinen ja vastakohtien kautta jakautunut, voisimme keskustella siitä binääriksi - elämme kuitenkin moninaisuuden maailmassa, jota kuvastamaan tarvitaan laajeneva joukko termejä käsittelemään yhä uusia sukupuolisuuden ilmentymismuotoja. Voitaisiinko siis hyväksyä ajatus siitä, että ihminen on normaali ja luonnollinen juuri sellaisena kuin on? Käsitteitä ei luoda, jotta ihmiset voisivat julistaa tai edes luokitella itseään tai muita, vaan siksi, että jokaisen olisi helpompi kuvata omaa olemistaan ja kokemustaan. Omaksi ilokseni törmäsin juuri perusteellisesti omaa suuntautumistani kuvaavan ajatuksen - panseksuaalisuuden. On jännittävää huomata, että maailmassa on yhtä sukupuolisokeita ihmisiä, kuin minäkin.

"Se vähemmistö on niin pieni, ettei sillä ole mitään väliä / sen asioita ei tarvitse ratkaista lainsäädännön kautta. Se asia on niin mitätön, ettei siitä pitäisi edes puhua."

Jännittävää. Minusta jokainen kärsivä yksilö on liikaa. Silloin, kun kärsimys on rakenteellisesti aiheutettua, siihen on puututtava rakenteellisena kysymyksenä - myös lainsäädännön voimin. Samoin julkinen keskustelu monestakin ilmiöstä sekä nostaa sen päivänvaloon, että tukee sen kanssa elävien ihmisten identiteettiä. Se antaa heille luvan elää ja olla olemassa sellaisina kuin ovat, tuntematta häpeää tai pelkäämättä paljastumista. Tässä maailmassa on jo valmiiksi niin paljon ennakkoluuloja, kärsimystä ja vihaa, miksi lisätä ja ylläpitää sitä, kun keskustelemalla voidaan tehdä näkyviksi ja vähentää kärsimystä? Jos julkisuus ja keskustelu parantavat edes yhden ihmisen elämän laatua, ne ovat silloin tarpeellisia keskusteluita.

Moniko uskaltaa tavata Josien, yhdeksänvuotiaan transgender-tytön ja sanoa hänelle, ettei hänellä ole lupaa identiteettinsä, siitä puhumiseen tai sen toteuttamiseen?

Kenellä on demokratiassa lupa rajoittaa keskustelua ja sanoa, mikä kuuluu julkiseen puheeseen ja mikä ei? Ketä näillä kielloilla ja rajoituksilla suojellaan ja kenen kustannuksella? Demokratiaa voidaan pitää vaarassa vain salailun ja epärehellisyyden kulttuurissa, jossa todellista keskustelua ei ole. Tämä kehitys on nähtävissä kautta linjan - koko valtakunnan politiikka on pienen piirin keskenään sopimaa oopperaa ja nyt jopa tavalliset ihmiset yrittävät tukkia toinen toistensa suita. Se on pelottavaa.

"Minua/puolisoani/lähimmäistäni on kohdeltu niin väärin, että minulla on oikeus olla inhottava kaikille muille."

Dalai lama opettaa, että myötätunto syntyy kärsimyksestä. Me pakanat emme usko kärsimyksen yksin tekevän ketään viisaammaksi - täytyy olla myös tahtoa kohdata ja ymmärtää kokemaansa. Kovia kokenut voi joko kovettua itse tai löytää avaimen lempeyteen halusta olla aiheuttamatta muille samaa kipua, jonka itse on joutunut kokemaan.

Satuin vahingossa näkemään Marja-Sisko Aallon kommentin USA:n ja Kolumbian Venezuelaan kohdistamaan agressioon. Yksinkertaisessa, muutaman lauseen mittaisessa ajatuksessa hän tiivisti sen, mitä minäkin toivon, kauniisti ja parempaan tulevaisuuteen uskoen. Jos kipu, muiden halveksunta tai koetut vaikeudet tekisivät sokeaksi kaikelle muulle kärsimykselle, tätä lyhyttä, rohkeaa kommenttia ei olisi syntynyt. Sellainen, joka on kohdannut oman ihmisyytensä ja maailman kovuuden, voi kokemuksestaan viisastua, rohkaistua ja uskaltautua puolustamaan sekä ihmisyyttä, että toivoa paremmasta.

En ole koskaan ymmärtänyt mitä nämä agressiota ja piittaamattomuutta eteenpäin jatkavat ihmiset itse katsovat saavuttavansa toiminnallaan. Kenties joku vakioräyhääjistä voisi valaista tätä asiaa minulle? Miksi leimaamalla, haukkumalla, syyttelemällä olemattomista, tarkoituksellisella väärinymmärtämisellä kuvitellaan saavutettavan jotakin? En ole kirjoittanut tänne vielä pitkään, mutta nyt jo olen ruma, epänaisellinen militaristilesbo sosiaalistifeministi, jota kukaan mies ei huolisi. Miksi tämä sisältää jonkinlaisen argumentin? Millä tavalla tämän toteaminen tekee mielipiteistäni vähemmän perusteltuja tai vähemmän tosia? Minkä vuoksi näissä keskusteluissa vain toisella on velvollisuus perustella näkemyksiään, kun taas toiset vain lähtökohtaisesti ovat "luonnollisesti oikeassa" ja kaikki muut "luonnottomia ja sairaita"?

Minulle tämä ei ole keskustelua, vaan pelkkää väkivaltaa. Olen itse käyttänyt sanaa "kailottaa" ihmisistä, jotka julistavat mielipiteitään vaivautumatta perustelemaan niitä. Tämän ilmauksen takana seison - siltä se keskustelua seuraavasta vaikuttaa.

"Miksi vihaat niin paljon (suomalaisuutta / kristittyjä / miehiä / länsimaita / demokratiaa)?"

Miksi agressiivisimmin kommentoivat aina näkevät kirjoituksissani vihaa? Jos käyttäisin aikaani vihaten kaikkia, jotka ovat kanssani eri mieltä, elämääni mahtuisi kovin vähän muuta sisältöä. Eikä se olisi ajankäytöllisesti kovin mielekäs valinta.

Voisiko olla niin, että ihmiset, jotka näkevät jokaisessa vastakkaisessa mielipiteessä vihaa, elävät itse niin vihaista elämää, että olettavat muidenkin tekevän niin? Kyvyssä tehdä, rakastaa, olla ja pohtia ei ole mitään vihaista. Se ei sulje muita tapoja tehdä ja olla, ulkopuolelle. Jos kaiken aikaa lähestyy maailmaa vastakkainasettelun kautta, voisi kuvitella, että mustaherukoiden syöminen tarkoittaisi mansikoiden vihaamista, huonekalujen remontoimisen harrastaminen huonekaluliikkeiden vihaamista tai järvessä uiminen meren vihaamista. Näin ei kuitenkaan ole. Monipuolisuuden maailmassa on tilaa kaikille niille tavoille olla ja elää, jotka eivät vahingoita ja rajoita muita.

Kritiikki siitä, että kaikkia jotakin huonoa toimintatapaa edustavia ei ole lueteltu, tarkoittaisi sitä, että luettelosta pois jääneet olisivat vähemmän vaarallisia tai huonoja, on myöskin ontuva. Luotan lukijan älyyn siinä, että mikäli kirjoitan toimintatavasta, joka on lähtökohtaisesti väärä, lukija osaa soveltaa samaa ajatusta myös muihin vastaaviin tilanteisiin. Muussa tapauksessa minulla ei olisi ollenkaan kirjoituksia, joissa on pohdintaa, vaan yksinkertaisia lauseita, joita seuraisivat valtavat luettelot kaikista niistä tapauksista, joissa jokin on mennyt samalla tavalla pieleen. (Esimerkiksi kirjoittaessani "ihmistä ei saa vetää turpaan" en oleta, että minun tarvitsisi laatia luetteloa kaikista niistä tilanteista, joissa ihmistä ei saa vetää turpaan - oletan, että jokainen ymmärtää lukemansa perusteella, että mielestäni riittävän hyvää perustetta ihmisen turpaan vetämiselle ei ole missään koskaan. Jos tähän kommentoi "et sanonut, ettei valkoista heteromiestä sovi vetää turpaan" arvelen, että kommentoija suhtautuu valkoiseen heteromieheen hyvin alentuvasti, koska ei pidä tätä ihmisenä tai on yksinkertaisesti typerä. Samoin ne kommentoijat, jotka vetävät tästä sen johtopäätöksen, että mielestäni on hyväksyttävää potkia munille, puukottaa selkään tai antaa ympäri korvia, koska näitä ei mainittu ja puhuttiin vain turpaan vetämisestä, eivät mielestäni loista liiallisella luetun ymmärtämisellä.)

"Tässä yhteiskunnassa ei ole pahoinvointia. / Muualla asiat ovat huonommin, olisit siis tyytyväinen!"

Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, kuin moni tuntuu kuvittelevan. Epäkohdista puhuminen ei tarkoita haluttomuutta nähdä niitä asioita, jotka ovat hyvin. Se on vaatimus korjata asiat, jotta ne olisivat vielä paremmin. Köyhät lapsiperheet ovat todellinen ilmiö. Leipäjonoista vaikeneminen ei niitä lyhennä. Väkivalta ei häviä ojentamalla kukkia.

Väheksynnän, halveksunnan ja vähättelyn sijaan tarvitaan ihan oikeita ratkaisuja ihmisten ihan oikeisiin ongelmiin.

Vähätteky, leimaaminen ja halveksunta synnyttävät vain vihaa ja ennen pitkää syvenevien tuloerojen maassa myös väkivaltaa ja turvattomuutta. Todellista keskustelua on kuunnella myös niiden kokemuksia, jotka ovat eläneet toisenlaisen elämän ja tehneet erilaisia valintoja, kuin itse omassa elämässään on tehnyt.

Catherine Ingram kirjoittaa: "On kohdattava aivan uusia haasteita: ilmasto lämpenee, meret tukahtuvat, lajit kuolevat sukupuuttoon, on otsonikatoa, puutetta puhtaasta vedestä, väestön räjähdysmäinen kasvu johtaa kilpailuun vähenevistä luonnonvaroista ja tästä syntyy väkivaltaa. Ongelmien maailmanlaajuisuus tekee ajastamme ainutlaatuisen. Ei ole jäljellä mitään paikkaa, minne voisi paeta.

Laajat ympäristöliikkeet julistavat luonnonsuojelun filosofioita, pyrkivät kestävään kehitykseen tai jopa taloudellisen kasvun pysäyttmiseen ja kyseenalaistavat maailmanlaajuisen talouden yhtenäistämisen ja voittokulun. Mutta parhaatkin ajatukset saavat vain vähän aikaan, ellei muutos tapahdu sydämessämme, ellei meissä herää todellinen myötätunto. Ongelmien osoittaminen niistä tietämättömille tai uhrausten pyytäminen niistä tietoisilta ei vie muutokseen.

Ylevistä suunnitelmista huolimatta ihmisiä ohjaavat yhä vihan ja ahneuden alkukantaiset vaistot. Ikivanha biologinen järjestelmä tuottaa yliampuvia itsesuojelureaktioita mitä merkityksettömämmissä tilanteissa, ikään kuin jonkun etuileminen moottoritiellä olisi yhtä vakavaa kuin mastodontin takaa-ajamaksi joutuminen. Ja vaikka yksinkertaisesti eläminen ja varantojen jakaminen tasapuolisemmin vaikuttaa hyvältä ajatukselta, eloonjäämismekanismi vaatii jokaista ottamaan itselleen enemmän. Nämä pyyteet mahdollistivat ihmisrodun lisääntymisen silloin, kun luonnonvaroja oli runsaasti ja väestöä vähän, mutta nyt halusta suojella itseään ja tyydyttää omat tarpeensa hintaa kysymättä alkaa tulla este koko planeetan elämälle."

Eli se, mitä todella pitää tehdä, täytyy aloittaa itsestään. Kun viha ja agressio ottavat vallan, on pysähdyttävä kysymään, mistä ne nousevat. Syyt voivat olla perustellut, mutta agressiosta nouseva toiminta tuota todellista muutosta sisältäviä lopputuloksia. On oltava rohkeutta pohtia mitä haluaa itsessään, yhteiskunnassaan ja maailmassa nähdä ja tehtävä töitä näiden asioiden eteen. Silloin, kun pelko, viha ja ahneus rajoittavat vaihtoehtoja minimiin, emme rakenna mitään, vaan keskitymme haalimaan suojaksemme tavaraa ja henkisiä muureja pitääksemme muut ihmiset loitolla.

Yhteiskuntamme vika on pohjimmiltaan hierarkia - se, että pelkäämme antaa muille mahdollisuuden toteuttaa itseään olettaessamme, että he kaappaavat meiltä vallan ja pakottavat meidät seuraamaan omia normejaan. Jos eläisimme jaetun vallan mallin mukaisesti, voisimme luottaa siihen, että niin kauan, kun emme vahingoita muita, kukaan ei voi kertoa meille kuinka meidän tulisi elämäämme elää. Kukaan ei voisi pakottaa meitä pitämään mustaherukasta, vaikka nautimme mansikoista.

Elämme kuitenkin hierarkiassa, jossa onneton kaksisataa ihmistä on valtuutettu päättämään puolestamme. Pelkäämme niin paljon sitä, että tuohon kahteensataan tuiskahtaa vääränlaisia ihmisiä tuputtamaan vääränlaisia arvojaan meille, että vihaamme, halvennamme, väheksymme, nimittelemme - emme keskustele, pohdi, ratkaise ja hyväksy.

Jokainen meistä on kohdannut näitä asioita elämässään. Oma valintamme on, jatkammeko näitä huonoja käytäntöjä eteenpäin, vai aloitammeko todellisen vallankumouksen itsestämme.

"En anna terroristien voittaa..."

2010-07-11T12:08:00.001+03:00

sanoi Rauno Repomies.

Tähän on hyvä yhtyä. Asmo Maanselkä ja Päivi Räsänen ovat ottaneet oikeudekseen kailottaa omia mielipiteitään koko kansan tai ainakin kaikkien kristittyjen näkemyksinä homoista, vähemmistöistä ja väkivallasta. Voisin yhtyä vihamieliseen kiihkoiluun. Kirjoittaa rinta rottingilla siitä, miten me pakanat sentään ja paisutella oman elämänkatsomukseni erinomaisuudessa. Voisin esittää muutaman pisteliään kommentin kristinuskosta ja -uskovista sinänsä. Onneksi olen kuitenkin ottanut oppia Raunolta, enkä anna terroristien voittaa.

Asmo ja Päivi edustavat häviävän pientä vähemmistöä omassa enemmistöuskonnossaan. Sekulaarissa Suomessa he ovat jo marginaaliryhmää. Lietsoessaan hyväksymättömyyttä ja väkivaltaa kirjoittelullaan he ennen kaikkea yrittävät lisätä väkivallan määrää. Vain hölmö lankeaa ansaan ja jatkaa vastakkainasettelun linjalla.

Uskonnollinen suvaitsevaisuus on minulle elämän yksi ydinarvoista - siksi jokainen uskokoon viisautensa ja sydämensä valisemaan oppiin ja tulkoon onnelliseksi omalla tavallaan. Väittäisin kuitenkin, ettei sen paremmin Päivillä kuin Asmollakaan ole määritysoikeutta koko luterilaisen kristinuskon kenttään. Olen tavannut monenlaisia kristittyjä, eräs heistä jopa totesi, että minulla on kyky vetää puoleeni juuri niitä mukavimpia, joten käsitykseni kristityistä voi olla liiankin positiivinen. Hyvä niin. Kirjoitan mieluummin liiankin positiivisesta, kuin kyynistyneestä näkökulmasta. Jotenkin elämä näiden kristittyjen ystävien kanssa pyörii hyvin syvien kristillisten arvojen ympärillä - lähimmäisen rakkaus, rehellisyys, uskollisuus omalle näkemykselle, pelottomuus elämää ja sen ilmiöitä kohtaan - nämä arvot tekevät myös ystävyydestä syvää, luotettavaa ja mielekästä. Nämä ihmiset ovat niin vilpittömiä, että heidän seurassaan on jopa tällaisen pakanan helppo olla hitusen lähempänä omaa sieluaan.

Mutta surullista kyllä, tämä uskossaan vahvojen, tyytyväisten kristittyjen joukko on usein myös poliittisesti hiljaista - heidän näkökulmastaan ei saa repiviä otsikoita tai massiivista näkyvyyttä. Niinpä äänekkäämmät, ärhäkämmät ja äkäisemmät valloittavat näkemyksillään tilaa mediasta. Tällainen pakana havahtuu pohtimaan, josko kuitenkin se kovimmalla äänellä huutava, ulkoisia vihollisia metsästelevä kristitty olisi kuitenkin uskossaan heikoimmalla? "Jos uskoisin, minun ei tarvitsisi huutaa" toteaa Sampsa Lappainen kauan sitten lukemassani sarjakuvassa. Monesti se, joka etsii pahuuden ilmentymiä muista ihmisistä ei kovin hanakasti ole valmis kohtaamaan omaa ihmisyyttään, vajaavuuttaan ja "malkaa omassa silmässään." Niitähän ei perinteisen logiikan mukaan ole, jos joku on vielä syntisempi kuin itse.

"Jokainen meistä on syntiä tehnyt" totesi eräs kristillinen ystäväni "enkä ymmärrä, miksi joku synti pitäisi nostaa muita pahemmaksi." Kun hyväksyy oman ihmisyytensä, syntisyytensä, riittää sen pohtimisessa ja korjaamisessa työtä sen verran, ettei tule mieleen niin hanakasti muiden tekemisiin puuttua. Eipä kai se tuomitseminen noin muutenkaan ihmisten työtä ole, ellen nyt ihan väärin muista.

Sovussa elämisen ja muiden näkemysten ja kokemusten hyväksymisen paras puoli yhteiskuntarauhan kannalta on se, että silloin keskusteluun voidaan hyväksyä ihan kaikki näkemykset. Kun Asmo peräänkuuluttaa vähemmistön velvollisuutta painua näkymättömiin ja kuulumattomiin, jotta se voitaisiin hyväksyä, ei Asmo varmaan itse huomaa, että myös hänen äänensä edustaa suomalaisessa yhteiskunnassa marginaaliryhmää. Hänen oman logiikkansa mukaan myös hänen itsensä tulisi siis vaieta. Vain vähemmistöjensä oikeudet turvaavassa yhteiskunnassa myös Asmolla on lupa puhua - samoin jokaisella, koska pohjimmiltaan sitä kaivattua yhtenäiskulttuuria, jota milloin kukakin kertoo edustavansa, ei oikeasti ole olemassakaan.

Niinpä myös jokainen vähemmistön vaatimus tulla hyväksytyksi omana itsenään, täytyy lukea vaatimuksena nimenomaan juuri tähän. Ei vaatimuksena uudeksi keskinäisen samankaltaisuuden laiksi. Kyky rakastaa on siitä poikkeuksellisen hieno asia, ettei se sulje ulos muita tapoja rakastaa - päin vastoin, jokainen rakkauden tapa lisää koko maailman rakkauden määrää. Ja siinä on minusta hirvittävän vähän huonoja puolia.

(Huom. kirjoittaja määrittelee rakkauden kahden tai useamman aikuisen toisiinsa kokemaksi viehtymykseksi. Rakkauden tärkein kriteeri on molemminpuolisuus - siksi siihen ei voida lukea mukaan pedofiliaa, eläimiin sekaantumista tai raiskaamista - näissä vastapuolen halukkuus ei tekijää kiinnosta.)

Ajatuksia iltahämärästä aamunkoittoon

2010-06-10T23:03:00.000+03:00

eli väsyneen iltahorinat.

Tänään on ollut "mun vissiin pitäisi" -päivä. Kaikenlainen puuhastelu on tuottanut jotenkin tuskastuttavan vähän tulosta - kuin olisi pitänyt saada vaan vielä enemmän aikaan. Sitä se on, kun pääsykoestressi helpottaa. Tuntuu siltä, että pänttäämisen jälkeen kaikki muu tekeminen on ihan saamatonta.

Kunnes sitten upotin kynteni multaan. Iltapäivä ja ilta menivät kasvimaalla. Papuja, sipuleita ja auringonkukkia istuttaen, kiviä nostellen, juuria repien. Kun voi upottaa kätensä multaan, ei yllättäen tarvitsekaan olla missään muualla eikä yrittää tehdä mitään muuta. Samaa lääkettä huomisellekin, arvelen. Olisi aika paljon yrttejä keräämättä talven varalle, kunhan tuon kasvimaan saisi kuntoon.

Mietin ilta-aurinkoa katsellessani, mitä ne tärkeät asiat mahtoivat olla, joista minun piti kirjoittaa vihaisena. IMF:n uusissa suosituksissa olisi kiukuttelemisen varaa. Israelin toiminta on röyhkeydessään käsittämätöntä.

Mutta nyt en vaan jaksa. Urheana apulaisena touhunnut lapsi nukkuu tuhisten. Koira makoilee myös voipuneena sängyllään. Aurinko kultaa koivunlehdet, värjää Jyväskylän taivaanrannan punaisen ja oranssin sävyillä. Lintujen iltasoitto on parhammillaan.

On helppo antaa auringon säteiden kulkea suoraan sydämeen saakka, täyttyä itsekin kultaisesta hehkusta. Mennä juuri tänä iltana nukkumaan ja antaa maailman tulla toimeen keskenään. Yhden päivän verran senkin on oltava luvallista. On kuunneltava metsän, maan, järven ja tuulten ääniä, poljettava paljaat varpaat lämpimään multaan, läiskittävä välillä hyttysiä. Silloin pysyy rehellisenä itselleen ja kiinni siinä elämässä, joka ruokkii, antaa voimaa ja kantaa maailman myrskyjen keskellä. Todellisuus on multaa kynsien alla, liiskaantuneita hyttysiä hiusten joukossa, märkä koira pallonsa kanssa, lapsen nauru ja laskeva aurinko. Niistä riittää yhdelle sielulle enemmän kuin kylliksi täytettä.

Mitä halusin siis sanoa, kysyy varmasti ensimmäinen kommentoija. En varmasti mitään erityisempää - tällaisena päivänä pitäisi osata vaieta vain ja nauttia. Mutta toisaalta, kun kaikki on näin valtavan kaunista, tuntuu kuin koko sielu laulaisi. Eikä silloin voi olla hiljaa. Jos voisin, lähettäisin teille pihlajan kukkien tuoksun illan kultaisessa valossa, lintujen iltasoiton ja saapuvan yön viileyden helteisen päivän jälkeen. Maailma on kaunis, niin valtavan kaunis, aina kun maltamme pysähtyä sitä katsomaan. Se täyttää sielun ääriä myöten, antaa onnen tulvia yli. Ja ihminen tarvitsee kauneutta, kuin ruumis tarvitsee ruokaa. Ilman sitä nääntyy olemattomiin.

Ehkä ilta tuo vielä joskus vuohien mäkätystä lounaistuulessa, lapsikatraan nopeasti syttyvää naurua, syreenin ja nuotion tuoksua. Sitä odotellessa parveke ja ilta-aurinko yli nukahtavan Jyväskylän saavat riittää.

Kunnia ja oikeudenmukaisuus

2010-05-30T13:51:00.000+03:00

eli kuinka elää pakanana nyky-yhteiskunnassa.

Kuten moni pakana, otan kantaa siihen, etten puhu muiden pakanoiksi itsensä lukevien puolesta. Tämä on henkilökohtainen, joskin pakanallisiin arvoihin ja päättelyn pohjautuva kirjoitus. Se tulisi lukea pikemminkin henkilökohtaisena näkökulmana, kuin yleispakanallisena julistuksena.

Moni pakana uskoo sisäsyntyiseen kunniaan - sellaiseen itsearvostukseen, joka vaatii kantajaltaan tietoisia, muita kunnioittavia valintoja. Tämä luo karman lain ja esittää sen välittömänä seurauksena ihmisen teoista. Toimiessaan sisäisesten arvojensa (tai, kuten meillä sanotaan, todellisen tahtonsa) mukaisesti, ihminen rakentaa kuvaa itsestään luovana, arvostettava toimijana. Toimiessaan väärin, rangaistus ei tule jumalilta, vaan on välitön - ihmisen kuva itsestään toimijana muuttuu. Valehtelun ja luottamuksen pettämisen rangaistus on välitön - luottamus itseen toimijana vähenee, omat sanat ja lupaukset muuttuvat arvottomiksi, menettää kunniansa julmimmin - omissa silmissään.

Moni pakanallinen kirjoittaja kuvaa sisäistä arvoa sanalla integrity (= eheys, rehellisyys, lahjomattomuus, rikkomattomuus). Yhden sanan käännös on selvästi vaikea, koska termillä tarkoitetaan yhtä aikaa lahjomattomuutta ja koskemattomuutta. Sen viittaussuhde tässä tapauksessa on selvä - rikkoessaan sisäistä oikeudenmukaisuuttaan vastaan, ihminen rikkoo myös itsensä.

Tätä taustaa vasten peilaten nyky-yhteiskunta asettaa huomattavan haasteen. Tulisi elää tietoisena valintojensa vaikutuksista ja sellaisella tavalla, että valinnat toteuttavat tätä sisäistä tinkimättömyyttä. Kuitenkin tietoisten valintojen tekeminen on tehty erittäin vaikeaksi. Etäännyttämällä ihminen elinympäristönsä välttämättömien materiaalisten asioiden tuotannosta on vaikeutettu ihmisen mahdollisuutta valita. Toisaalta yksiarvoistuva yhteiskunta tuntuu kiinnittävän yhä vähemmän huomiota monimuotoisuuteen, runsauteen ja vaihtoehtoihin. Karuimmin tämä ilmenee ihmisten ajattelussa - ihmisten arvot, makutottumukset ja ajattelut ovat yksipuolistuneet siten, että monessa totalitäärisessa järjestelmässä vallitsi laajempi ajatusten, ajatusmallien ja arvojen kirjo. (Räikein esimerkki lienee se, että verrattaessa -30-luvun Saksaa, nykyinen eurooppalainen ajattelu on keskenään samankaltaisempaa, kuin saksalaisten ajattelu tuolloin.)

Nykyinen valinnanvapauden yhteiskunta on silmänlumetta. Marx kirjoitti aikanaan, että yhteiskuntamallin perusteen muodostaa sen talousmalli - ei suinkaan sen pintapuolinen hallintamalli. Elämme yhä otettaan tiivistävässä kapitalimissa, joka ulottuu tämän maailman jokaiseen kolkkaan. Etääntynyt, vain omaa hyvinvointia tuijottava ajattelutapa on yksi tämän yhteiskuntamallin sekä seurauksia, että sitä ylläpitäviä voimia. Meidän pitäisi oikeistolaisten politiikan teoreetikoiden mielestä elää avoimessa ja maksimaalisen vapaassa yhteiskunnassa - silti muistutamme toinen toisiamme päivä päivältä enemmän. Pesemmekö siis omat aivomme? Vapaasti valittu itsekkyys puree ihmisten ajatteluun lujemmin kuin mikään pakottamisen muoto.

Pakanan kannalta tällainen tarkoittaa oman itsen kadottamista - puhutaan jopa sielun menetyksestä. Todellinen tahto tarkoittaa niitä syviä arvoja ja päämääriä, joita meillä on itsemme ja ympäristömme suhteen. Niiden kadottaminen on itsensä kadottamista pahimmillaan. Kun meidät on etäännytetty valintojemme seurauksista, kannamme niistä silti vastuun menettämällä sen, mikä meissä itsessämme on todellisinta ja arvokkainta. Hävitämme oman luovuutemme, kykymme valita, määritellä ja arvostaa itseämme aktiivisina toimijoina. Jokaisella kerralla ostaessani vaatteen, jonka on ommellut kymmenvuotias nälkäpalkalla, menetän palan sieluani. Jokainen aseiden ostoon käytetty minun maksamani veroeuro vie palasen minua, joka haluaisi uskoa ihmisiin ja solidaarisuuteen. Kulkiessani kerjäläisen, leipäjonon tai muun köyhyyden ja eriarvoisuuden ilmentymän ohi kadulla oma ihmisarvoni kutistuu. (Eikä tämä ongelma poistu kieltämällä, vaan puuttumalla rakenteisiin, jotka näin syvää pahoinvointia aiheuttavat.)

Kapitalistisella järjestelmällä on muutamia hokemia, joita toistetaan väsymykseen saakka. Liike-elämän voitot poikivat hyvinvointia kaikille. Markkinat ohjaavat itseään kohti halvempaa, vapaampaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Markkinoiden vapauttaminen tarkoittaa työtä ja toimeentuloa lisääntyvälle joukolle ihmisiä.

Nämä kaikki ovat osoittautuneet valheiksi. Globaali kapitalismi on johtanut syvenevään eriarvoisuuden kasvuun, luonnon ennennäkemättömään tuhoutumiseen, yhä kiihtyvämpiin konflikteihin hupenevista luonnonvaroista, ihmisten joukkopakoihin sotatantereilta ja ilmaston lämpenemisen elinkelvottomiksi muuttaneilta alueilta. Mitä radikaalimmin kapitalistinen järjestelmä on ajettu läpi, sitä varmemmin se on poikinut kunkin maan väestön pääosan putoamisen köyhyysrajan alapuolelle, lukutaidon romahtamisen, elinajanodotteen putoamisen (väkivaltaisimmillaan puoleen aiemmasta) lapsi- ja synnytyskuolleisuuden nousun jne. (Tästä esimerkkeinä Chile, Sri Lanka, Irak, Argentiina, Jugoslavia, Honduras, Guatemala, Nicaragua jne.) Siirryttäessä yhteisestä omistuksesta korporatiiviseen malliin, ihmiset eivät menetä pelkästään oikeuttaan osallistua päätöksentekoon - he menettävät myös palkkansa, sosiaaliturvansa, terveydenhuoltonsa, koulutuksensa ja usein myös henkensä, mikäli uskaltavat nousta vastustamaan muutoksia.

Pakanana haluan elää maailmassa, jossa tiedän, mistä leipäni, voini ja juustoni ovat kotoisin. Haluan elää maailmassa, missä ihmisille maksetaan työstään sellaista palkkaa, että heidän elantonsa on turvattu. Haluan elää maailmassa, missä oma toimintani ei aiheuta äärimmäistä köyhyyttää, saastumista ja pahoinvointia jossakin omien silmieni kantomatkan ulkopuolella. Rehellisesti oman sielunrauhani vuoksi vaadin turvallista, tasa-arvoista ja monipuolisesti rikasta maailmaa, jossa valtavan tuotantokapasiteettimme luoma hyvinvointi jaetaan reilusti kaikkien kesken.

Kapitalismi on luonut kafkalaisen kauhun maailman, jossa näennäisesti tietämättömät ihmiset elävät sokeina toinen toistensa hädälle. Tai kuten eräs kahden lapsen äiti totesi New Orleansissa Katriina-hurrikaanin jälkeen evakuointikeskuksessa: "Eivät he sokeita ole vaan pahoja. Ei heidän silmissään mitään vikaa ole." (lähde)

Kapitalismi turruttaa meidät tavarapaljoudellaan, jotta lakkaisimme kuuntelemasta oman sisäisen olemuksemme ääntä - sen vaatimusta oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Sen kaipuuta tilaan, jossa jokaisen ihmisen myötäsyntyinen itseisarvo on ehdoton, missä Luontoäidin pelastaminen nousee pankkien rahoittamista tärkeämmäksi arvoksi, missä ihmislajin säilyvyys muiden tämän niin rikkaan maailman eliöiden rinnalla on kaikkien yhteinen huoli.

Pakanana ja noitana sanon, ettei kapitalismi muuta muotoaan maalaamalla sitä uusilla väreillä - edes trendikkään vihreäksi. Maailma voidaan pelastaa vain, jos sitä tuhoava yhteiskuntajärjestelmä uskalletaan asettaa kyseenalaiseksi ja haastaa uusilla yhteisen elämän ratkaisuilla. Ei vain siksi, että siitä kärsisi joku muu jossakin muualla, vaan siksi, että lopulta se vie ihmisarvoisen elämän jokaiselta siihen osallistuvalta ja tuhoaa lopullisesti tämän ainoan kodin, jonka ihmissuku tuntee.

Naisen kasvot

2010-05-26T12:04:00.000+03:00

- kohti menestyksellisempää vuorovaikutusta ja monipuolista kunnioitusta.

Olin kirjoittaa molemminpuolista, mutta viime hetkellä oivalsin, että se edelleen pohjaa vastakkainasetteluun. Halusin kirjoittaa nimenomaan monipuolisesta kunnioituksesta - sellaisesta, joka tunnistaa ja hyväksyy monenlaisia tapoja olla ja ajatella.

Miksi kaikki sitten lähtee liikkeelle naisen kasvoista?

Olen huomannut, että nämä naiseuteen ja sen ilmenemiseen liittyvät keskustelut nostavat aivan hurjia tunteita. On monia kirjoittajia, jotka kokevat oikeudekseen leimata, haukkua, halveksia, vain siksi, että ovat jonkun toisen kanssa eri mieltä. Se tuntuu murheelliselta - se ei luo mitään uutta. Ei oivalluksia, ei näköaloja. Se vain entisestään syventää vanhoja vastakkainasetteluita, repii auki vanhoja haavoja, uusintaa kaunoja, jotka olisivat muuten jo unohtuneet.

Sitten aloin ajatella kaikkia elämäni naisia - moninaista joukkoa sukulaisia, ystäviä, pihapiirin ja elämänpiirin naisten moninaista joukkoa. Raha ei koskaan ole pitkiä aikoja taskuissani viihtynyt, mutta ystävien suhteen olen aina ollut rikas. Nyt huomasin sen, kuinka moninaisina näyttäytyvät naiseuden kasvot, jos sitä tarkastelee tällaisella pienellä otannalla. Muita naisia vastaan sitä usein omaa olemistaan peilailee, miettii yhden jos toisen tapaa olla nainen ja vertaa omaan. Jaa, tuo tekee noin ja on tyytyväinen. Tuo toinen toisella tapaa ja tuntuu myös löytävän oman onnensa.

Keskustelu naiseudesta on ollut luontevaa jatkoa monelle muulle keskustelulle. Törmään nopeasti tilanteeseen, jossa ihmiset säikähtävät ajatusta vapaasti valittavasta identiteetistä. Ihmisten tulisi olla toistensa kaltaisia tai ainakin helposti luokiteltavissa. Femakkolesbo saa osata ajaa rekkaa ja neitihomo kaunistautua, mutta jos ihan tavallinen nainen haluaa rikkoa rooliodotuksensa, hän on nopeasti huono nainen - poikkeus, jota ei voida ottaa lukuun, kun naiseudesta puhutaan.

Jo tämä on mielestäni väkivaltaa. Ihmisellä tulee itsellään olla ensimmäinen ja viimeinen sana omaan identiteettiinsä ja sen ilmaisemiseen - olivat ilmaisun keinot sitten pukeutumista, työtä, puhetta tai vain yksinkertaisesti olemista. Väkivallaton vuorovaikutus lähteen oivalluksesta, kuinka jokaisen olemisen tapa ja identiteetti on hyvä sellaisenaan. Minulla ei ole velvollisuutta määritellä muiden olemista, eikä toisaalta tarvetta yrittää itse sopia minulle sopimattomaan muottiin.

Yhteiskuntamme rakenne on tiivistyvä - ihmiset keskittyvät asumaan yhtä tiheämmin rakennetuissa kaupungeissa, työskentelevät rinta rinnan kymmenien, ellei satojen työtovereiden kanssa. Lukutaidon rinnalle selviytymisstrategioiden joukossa ovat ehdottomasti nousemassa vuorovaikutustaidot. Parempaa, väkivallattomampaa ja yhteisöllisempää yhteiskuntaa voidaan tavoitella vain, jos opimme tulemaan keskenään toimeen. Keskustelemaan, vaikuttamaan ja pohtimaan tavoilla, jotka ovat rakentavia.

Ratsastuksenopettajani kertoi kurssillemme, että ratsastus on suhde hevoseen ja sen ensimmäinen ehto on kunnioitus. Tämä pätee yhtä hyvin myös ihmisiin - kunnioitus sekä yhdistäviä, että erottavia asioita kohtaan, kunnioitus toisen valinnan vapautta ja tahtoa kohtaan. Hyväksyntä, että vaikka katsomme asioita eri tavoin, voimme istua samassa pöydässä yhtä arvokkaina etsimässä keskustellen sitä punaista lankaa, välimaastoa, jossa näkemyksemme kohtaavat.

Ihmisten välinen viisaus nousee yrityksestä ymmärtää toista tämän omista lähtökohdista. Olla menemättä mukaan riitoihin, vaan ymmärtää, mikä verenpaineen nostaa ja sitten purkaa tilanteen. Liian monesti unohtuu, että jokainen sana, teko ja katse voi rakentaa joko ratkaisua tai syventää kriisiä. Oikeutetussa vihassamme olemme usein sokeita sille, että se käytös, joka loukkasi meitä, aiheuttaa saman haavan siihen, johon me sitä jatkamme.

Jos hetkeksi astuu tilanteesta ulos ja pohtii, miksi ja mistä lähtökohdista joku ihminen on jotakin mieltä, näkee usein syvemmälle, kuin kiistan pelkkiä sanoja kuunnellen. Ymmärtäää ihmistä tämän omista lähtökohdista tarkoittaa myös kuulluksi tulemisen turvaamista. Usein kuuntelemme huonosti. Oletamme ymmärtävämme puolesta sanansta, katkaisemme toinen toistemme lauseet kesken, puhumme päälle. Kun pitäisi kuunnella syventyen, pohtien ja avoimena. Minä tiedän jo, mitä tarkoitat, vesittää kaikenlaisen viestinnän alkuunsa. Usein olemmekin vuorovaikutustilanteissa oman, sisäisen dialogimme pauloissa niin kovin, ettemme malta kuunnella, mitä toinen on sanomassa. Keksimme vasta-argumentteja, ennen kuin olemme ehtineet miettiä, miksi joku asiaansa esittää tai edes kuunnella loppuun.

Naisena elämiseni syvin dilemma on ollut pysyä niin pehmeänä, että ihmisten olisi läheisyydessäni helppo olla, mutta toisaalta olla riittävän kova, pitämään kiinni omasta oikeudestani määritellä omaa olemistani. Kenties tärkein raja on siinä, että ymmärtää, mikä on minua ja mikä on jonkun muun. Jokaisella on lupa omaan olemiseensa, mutta minua sopii määritellä ja rajoittaa vain minun itseni.

Olin aika lähellä kirjoittaa tähän puolustautuvaan sävyyn pukeutumisestani ja omasta olemisestani. Mutten usko, että sillä varsinaisesti on mitään tekemistä itsensä keskutelun kanssa. Eivät muutkaan siihen osallistujat näytä kokevan velvollisuudekseen kuvata pukeutumistaan, lahjakkuuksiaan tai suhdettaan muihin ihmisiin oikeuttaakseen osallistumisensa tähän keskusteluun.

Elämä on valtavan monimuotoinen ja kaunis - niin on myös ihmisen luovuus. Kun se yritetään puristaa luonnottomiin rajoihin, kahlita stereotyyppeihin ja hallita pelolla, ulos määritelyllä ja suoranaisella haukkumisella, luovuus, ilo ja todellinen kohtaaminen menetetään. Kunnioittaakseen maailman syvintä luonnetta, olisi viisain rakastaa monimuotoisuutta, monitahoisuutta ja moninäköisyyttä arvoina sinänsä - ihmisyyttä, vapautta ja jokaisen itsemääräämisoikeutta edistävinä arvoina. Kenties sellaisina arvoina, jotka antavat myös arvostajalleen luvan hengittää hieman vapaammin.

(Tästä kertoo myös blogissa aiemmin julkaisemani Tuomas Riiminiekka, joka ehdottomasti kannattaa lukea. Se kun ei ole alun perin minun näppäimistöstäni. Vain käännös on käsialaani.)

Sosialistifeministin muistelmat

2010-05-18T13:56:00.000+03:00

eli minkälaiseen tasa-arvoon mielestäni tulisi pyrkiä ja mistä se koostuu?

Ilahduin sosialistifeministi-nimityksestä niin suuresti, että päätin ryhtyä heti käyttämään sitä itsestäni. Yhdistettyinä nuo kaksi sanaa melkolailla kiteyttävät sen, mitä koen olevani. Kenties lisäyksellä "noita." Eli siis sosialistifeministinoita tai ehkäpä noitanainen ja sosialistifeministi. Odotan innolla myös "sosialisti-noidan" leimaa, niin onneni olisi täydellinen.

"Miehet varokaa, joka nurkan takana voi piillä feministi!"
Lauloi jo jokunen vuosi takaperin ihanainen Kitkerät Neitsyet. Mikä ja minkälainen se feministi sitten on?

"Kun mätäpaise puhkeaa
esiin ryömivät karvaiset naisasianaiset
ne haluavat lapsillesi pahaa
he ovat ihmiskunnan hylkytavaraa"

Näin runoillaan Kitkerien Neitsyiden Feministirockissa. Edellisen, naisten ja miesten erilaisuutta käsittelevän kirjoituksen kommenteissa tuli aika hyvin esille, että hyvin samanlainen kuva on vallitsevana myös monen kommentoijan mielikuvituksessa.

Feminismissä eletään nykyisin kolmannen aallon kautta, jossa ei enää voida luontevasti puhua vain yhdestä feminismistä - liberaali-, radikaali, postmoderni-, eko-, queer-, ja jopa kyberfeminismi unohtamatta tietenkään lukkarinrakkauttani nauttivaa anarkofeminismiä, ovat kaikki luoneet oman katsantokantansa sukupuolta, tasa-arvoa ja yhteiskuntaa käsitteleviin kysymyksiin. Niinpä erilaisia ajatuspolkuja ja -sisältöjä lienee yhtä monta, kuin feministeiksi lukeutuvia ihmisiäkin.

Täällä ihmiskunnan hylkytavaran joukossa minä ammennan ajattelussani vaikutteita monestakin feminismin suunnasta - pidän tätä moninaisuutta rikastavana, ilahduttavana ja näköaloja avaavana. Postkoloniaali feminismi räjäytti tajuntani, queer-tutkimukseen tutustuminen ilahdutti aikanaan naistutkimuksen luennolla. On monenlaisia tapoja kokea heteronormatiivisen yhteiskunnan paino - omani ei olekaan edustava. Oli paljon helpompi päästää irti mustavalkoisesta "kaikki miehet ovat sikoja" -ajattelusta, kun oivalsi kuinka paljon yhteiskunta rajoittaa myös miesten elämää juuri siksi, että naiselliset piirteet ovat niin kovin kiellettyjä ja hyljeksittyjä. (Ystäväni antoi tästä esimerkiksi sen, että saadakseen kokemuksen syrjinnästä miehen ei tarvitse kuin meikata tai pukeutua hameeseen - molemmat mielletään naisten maailmaan kuuluviksi asioiksi ja molempien vuoksi voi mies saada turpaansa kadulla.)

"Jos nainen ei saa kunnon panoa
hän voi alkaa kiinnostua yhteiskunnasta."

Olen ollut pienestä pitäen hyvin yhteiskunnallinen. Epätasa-arvo, sorto ja yhteiskunnallinen vääryys ahdistavat minua - toisaalta olen aina ajatellut, että jokaisen teot, ajatukset mielipiteet muodostavat tämän yhteiskunnan. Sen muuttamiseen tarvitaan oivalluksia ja joukkovoimaa - mutta kipinästä se metsäpalokin voi syttyä. Joskus riittää, kun yksi sanoo riittävän topakasti. Siitä saavat aremmatkin voimaa puhua omien oikeuksiensa puolesta.

Tasa-arvon vaatiminen yhteiskuntaan on pohjimmiltaan yritystä vapauttaa yksilön luovuus ja itsemääräämisoikeus. Silloin jokainen saa olla ja elää kuten haluaa, meikata tai olla meikkaamatta, korjata autoja tai virkata ihan omien kutsumustensa ja taipumustensa perusteella kuten haluaa. Usein tähän vastataan, että sukupuoliroolit eivät sido meitä valitsemaan harrastuksiamme nytkään. Väittäisin kuitenkin muuta - jos jo pienestä pitäen tyttöjen tulee pukeutua prinsessoiksi ja leikkiä nukeilla, kun taas poikien kuuluu ajella leluautoilla ja kiipeillä puissa - istuu sukupuolinormittava kasvatus hyvin syvässä. Naiset heräävät huomaamaan kiinnostuksensa auton vaihteistoon usein myöhemmin - on ensin laitettava luvan kanssa nuket syrjään ja se voi osoittautua vaikeaksi.

Toisaalta naisten "miehisiä" harrastuksia ei vieläkään katsota hyvällä. Montako miestä kutsutaan autokoulussa "prinsessaksi" tai "keijukaiseksi"? Minua kutsuttiin ja voi taivas, kuinka se ärsytti. Kysymyksiini vaihteiston ja moottorin toiminnasta vastattiin "Ei sinun, kulta-pieni, tarvitse tietää. Sun täytyy osata vain ajaa." Otin sitten itse selvää, koska en halua olla tekemisissä kapineiden kanssa, joiden toimintaa en ymmärrä.

Tieto on valtaa ja sen jakaminen hallintaa. Kun naiset suljetaan tekniikkaan liittyvien harrastusten ulkopuolelle, voidaan ylläpitää ajatusta siitä, etteivät naiset niitä osaa tai ymmärrä. Väitän kuitenkin, ettei testosteronia haukkaamalla voida muuttaa naista autonasentajaksi. Juuri tällaiset tiedot ja taidot ovat nimenomaan opittuja, eivät biologian ohjaamia.

Tasa-arvo on tasapäistämistä, kaikkien pakottamista heteromiesten kaltaisiksi!

Enpä usko. Tasa-arvo on ominaisuuksien vapauttamista "naisellinen" - "miehekäs" -dikotomiasta. Se poikii myös ihmisten vapauttamisen rooliodotuksista, joita sukupuoli tuo tullessaan. Hyvä nainen voi olla autonasentaja. Hyvä mies voi olla lähihoitaja. Samoin voidaan minusta aiheellisesti vaatia lempeyden, sosiaalisuuden, ulkonäöstä huolehtimisen, hameeseen pukeutumisen ja korkokenkien käytön heikkouteen samaistamisen lopettamista. Silloin kuka tahansa voi tehdä ulkonäkönsä, ammattinsa, harrastustensa ja opiskeluidensa suhteen juuri sellaisia valintoja, kuin itse haluaa.

Valtakulttuurilla on myös paljon opittavaa naisten keskinäisen kanssakäymisen muodoista. Moni nainen samaistaa hierarkian ja sorron toisiinsa. Naiset luovat keskenään usein tasa-arvoisen kanssakäymisen muotoja, verkostoja, pikemmin kuin perinteisiä hierarkisia pyramideja. Kenties tämän yhtä arvokkaana pitämisen kokemuksen voisi siirtää myös työmaailmaan? Se loisi aivan uusia vuorovaikuttamisen tapoja työpaikoille, opiskeluympäristöihin ja kenties myös koteihin.

Jo nyt pahoinvointi työelämässä on valtavaa. Moni kokee olevansa vaikutusvallaton, äänetön kone, osa jotakin suurempaa järjestelmää, jonka toiminta ja prosessit ovat sekä käsittämättömiä, että näkymättömiä. Verkostomalli organisaatiorakenteessa, tasa-arvoisuus työtekijöiden ja työnjohtajien kesken, tunneosaamisen lisääminen johtajistossa olisivat kaikki tervetulleita muutoksia. Törmäsin ajatukseen siitä, että heikompia tulisi karaista, jotta he pärjäisivät hierarkisessa työelämässä - kenties pakollinen armeija tai armeijan kaltainen palvelus kaikille, jotta tottuisivat olemaan käskytettävinä. Tähänkö on tultu? Järjestelmä koetaan niin muuttumattomaksi, että vaikka sen väkivalta on ilmeistä, koetaan tarvetta syyllistää ongelmista ihmisiä, kuin muuttaa järjestelmän luonnetta? Olemme todella aivopesseet itsemme, ellemme näe, että ihmisiä murtavan järjestelmän vika on nimenomaan järjestelmässä, ei ihmisissä.

Haluan nähdä maailman, jossa ei esitetä kysymyksiä, kuten "Mikäs mies sä muka olet, jos..?" tai "Oletko sä joku lesbo, kun ..?" Haluan nähdä maailman, jossa jokaisella on lupa toteuttaa taipumuksiaan, kiinnostuksiaan ja lahjakkuuttaan ilman leimaamisen, häpeän ja henkisen sekä fyysisen väkivallan pelkoa. Haluan nähdä maailman, jossa inhimillistä lahjakkuutta, kauneutta ja monimuotoisuutta kunnioitetaan itseisarvoisina - tekijän tai kokijan sukupuolesta riippumatta.

Täydelliseen on aina pitkä matka, eikä sitä koskaan saavuteta. Elämä on muutosta ja muutoksen pysähtyessä tulee kuolema. Siksi on aina pidettävä silmänsä auki. Kuten postkoloniaalin teoria osoittaa, usein lähtökohtaisestikin tiedostava teoria luo usein tietämättään omat ulkopuolisensa, äänettömänsä. Siksi yhteiskunnan rakentamiseen tarvitaan mahdollisimman monta ääntä ja kenties myös se hiljaisuuden kaiku - alati läsnä oleva ymmärrys siitä, että muutos on tarpeen. Silloin voimme toivoa, että äänettömien joukko kutistuu kutistumistaan.

Ihmisoikeustaistelija Jyri Jaakkola murhattu Meksikossa!

2010-04-29T19:14:00.000+03:00

Surullinen uutinen saavutti Suomen Oaxacasta, Meksikosta. Jyri Jaakkola oli pitkän linjan ympäristö- ja kehitysaktivisti. Hän oli mukana muun muassa maailmankauppaliikkeessä, Uusi Tuuli ry:ssä ja Hyökyaalto-ryhmässä.

Jyri Jaakkola oli Meksikossa Uusi Tuuli ry:n ja SIPAZin tehtävissä. Hän oli matkalla autonomiseen, paikallishallinnon tukemien puolisotilaallisten joukkojen ahdistelemaan San Juan Copalan kylään ihmisoikeustarkkailijan ominaisuudessa. Karavaaniin osallistui paikallisten järjestöjen ja liikkeiden edustajia kansainvälisten tarkkailijoiden tukemana.

San Juan Copalan kunta elää puolisotilaallisten joukkojen piirityksessä. Paikallishallinto tukee joukkoja. Kunnan lapset eivät tammikuun jälkeen ole päässeet kouluun. Lisäksi valot on katkaistu, eikä yhteisöllä ole juomavettä eikä terveydenhoitajia. Sitä ahdistelevat jatkuvasti puolisotilaalliset joukot, jotka ovat pystyttäneet tiesulun aivan kaupungin ulkopuolelle. Matkalla karavaani joutui tiesulkuun. Puolisotilaalliset joukot hyökkäsivät karavaanin kimppuun ja ampuivat kaksi ihmistä, Jyri Jaakkolan ja meksikolaisen Beatriz Alberta Carino Trujillon. Ihmisiä myös haavottui ja katosi hyökkäyksessä.

Tatjana Markus Sipaz -järjestöstä painottaa iskun olevan vain oire laajoista yhteiskunnallisista ongelmista Etelä-Meksikossa.

– Valtio ei yhtäältä pysty takaamaan ihmisille elämisen perusteita. Toisaalta erityisen heikossa asemassa olevien alkuperäiskansojen autonomiapyrkimykset, tahto päättää itse omista asioistaan, halutaan tukahduttaa.

Helsingissä Meksikon suurlähetystölle ja Turussa Estelle-laivalle torstaina klo 15 kokoontuvat mielenosoittajat haluavat kunnioittaa surmattujen muistoa ja vaatia murhaaja Ulises Ruizin hallitusta lopettamaan kaikki puolisotilaalliset hyökkäykset Triquin alueella sekä ryhmien aseistamisen ja suojelemisen. Lisäksi Suomen tulee vaatia ja varmistaa, että Meksikon viranomaiset tutkivat tapauksen. Suomen on myös tehtävä aloite totuuskomission perustamisesta alueen konfliktin ymmärtämiseksi ja ratkaisuehdotuksen tekemiseksi.

Ne meistä, jotka eivät pääse tänään Helsinkiin, voivat yhtyä omaisten ja yhteistyökumppaneiden suruun sytyttämällä kynttilän illalla ikkunalleen. Osallistua voi myös vaatimalla asian perusteellista selvittämistä - vaatimukset voi lähettää kirjeenä osoitteeseen Meksikon suurlähetystö, Simonkatu 12 A, VII krs, 00100 HELSINKI tai sähköpostilla: mexican.embassy(at)welho.com Asiasta voi olla yhteydessä suoraan myös ulkoministeri Alexander Stubbiin tai ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyryseen. Ulkoasiainministeriön osoite on Ulkoasiainministeriö, PL 176, 00023 Valtioneuvosto ja sähköpostiosoitteet ovat muotoa etunimi.sukunimi @ formin.fi

Lisää tietoa aiheesta löytyy näiden linkkien kautta:
* http://www.vallankumous.org/blogi/2010/04/28/murha-oaxacassa/
* http://takku.net/article.php/20100429003617763
* http://tiedonantaja.fi/2010-29-4/suomalainen-aktivisti-surmattiin-m...
* http://toinenmeksiko.wordpress.com/
* http://www.facebook.com/event.php?eid=114839085217419#!/event.php?eid=114839085217419
* http://fifi.voima.fi/artikkeli/Vapaakaupan-uhrit/3460

Kuinka luodaan uutta toivoa

2010-04-17T12:51:00.002+03:00

eli järjestelmän kriisistä kohti demokraattisempaa, tasa-arvoisempaa ja vapaampaa yhteiskuntaa.

Jyväskylän kaupunki tiedotti viestimille 16. 4. Keski-Suomen johtava kihlakunnansyyttäjä Martti Porvali tehneen tutkintapyynnön poliisille Jyväskylän kaupunginjohtajan Markku Anderssonin ja Jyväskylän Energian entisen hallituksen puheenjohtajan Timo Fredriksonin joulukuussa 2004 allekirjoittamasta kirjeestä Fortumille. Porvalin mukaan kirje saattaa täyttää kiristyksen tunnusmerkit.

Anderssonilla on luonnollisesti tukenaan koko kaupungin virkakoneisto, lakimiehestä alkaen. Kaupunki kertoo samassa tiedotteessa, ettei katso "Anden" viranhoidon häiriintyneen.

Länsimaiseen politiikkaan on astunut pysyväksi osaksi täydellinen mädännäisyys. Poliitikot ottavat vastaan lahjuksia, ajavat rahoittajiensa asioita tavallisen kansan sijaan, tekevät suurempia ja pienempiä rötöksiä, loikkailevat puolueesta toiseen, kääntävät takkiaan ja syövät sanojaan. Kiinni jäätyään he heittäytyvät marttyyreiksi - nopeasti puhutaan "ajojahdista" ja siitä, kuinka kamalaa onkaan. Aika harva tunnustaa virheensä, pyytää anteeksi tai edes oppii mitään. Mitään muuta, kuin peittämään jälkensä paremmin.

Yhteiskunnan kehitys itsekkäiden poliitikkojen ohjauksessa on johtanut yhä eriarvoisempaan, epädemokraattisempaan ja vaarallisempaa maailmaan kansalaisille. Yhä laajemmassa mitassa ajetaan palveluiden yksityistämistä, viisveisataan ihmisten hyvinvoinnista, työväen oikeudesta määritellä omia työehtojaan, luonnon ja sen kautta koko ihmiskunnan selviytymisestä.

Olemme juuttuneet lyhytnäköisen itsekeskeisyyden kierteeseen, johon hallituspuolueet tarjoavat ainoaksi lääkkeeksi ihmisten yhä syvempää itsekkyyttä. Miksipä yhteiskunnallisilla asioilla olisi merkitystä, jos edes omassa pöydässä on ruokaa? Miksipä muiden kärsimys pysäyttäisi, jos edes tänä iltana oma perhe on turvassa?

Elämme kuitenkin yhä kutistuvassa maailmassa, jossa jokainen ihminen on yhdistettävissä kuuden ihmisen ketjulla kehen tahansa toiseen. Emme voi elää kuin olisimme toisistamme riippumattomia saarekkeita - elämme niin tiiviisti punotussa elämän verkossa, että jokainen tekomme vaikuttaa niin sademetsiin Amazonissa, nälkää näkevään lapseen pakolaisleirillä kuin siihen naapurissa asuvaan työttömyyseläkeläiseen, paperitehtaan duunareihin ja ahtaajiin saakka. Me olemme yksi kansa, epätoivoa hipovalla matkalla halki avaruuden tällä yhä sinisellä planeetalla. Vain pitämällä toinen toistemme puolta, voimme selvitä.

Kapitalismi on tullut tiensä päähän - muutamassa sadassa vuodessa se on lähes tuhonnut inhimillisen elämän ehdot planeetallamme, ajanut pääosan planeeta asukkaista äärimmäiseen kurjuuteen, rakentanut sorron ja väkivallan koneistoja lähes jokaiseen maahan, jonka asema on ollut heikentynyt, tuottanut käsittämättömät määrät sotaa ja tuhoa. Kun sen pankkijärjestelmä viimein romahti, syydettiin sen pelastamiseen miljardeja rahaa. Mutta kun ihmiset tai tämä maailma pitäisi pelastaa, pieninkin investointi tuntuu olevan liian kallis. Evo Morales sen sanoi: "Jos ilmasto olisi pankki, se olisi jo pelastettu."

Yksilön onni muiden kustannuksella on illuusio, joka on juuri kohdannut päivän kirkkaan, läpitunkevan valon. Me ihmiset emme kestä sitä yhteiskuntana, eikä maailma kestä sitä. Elonkehä on liian pieni kasvavalle ahneudelle. Ainoa keino on viedä luontainen itsekkyytemme yhden askeleen pidemmälle - pitkän aikavälin itsekkyydeksi. On lukuisia päätöksiä, joilla voimme pelastaa maailman ja itsemme. Ne vaativat uhrauksia nyt, mutta antavat meille elinkelpoisen planeetan tulevaisuudessa. On itsekästä vaatia lähipalveluiden säilyttämistä - omatkin hampaani hoidetaan lähihammaslääkärissäni. On itsekästä kokoontua Kööpenhaminaan vaatimaan järjestelmänmuutosta elävän planeetan turvaamiseksi - sillä turvaa myös oman ja lastensa elämän.

Tarvitsemme kokonaan uuden arvion toivosta - henkilökohtaisen menestymisen toivo on korvattava toivolla yhteisestä toivosta, sellaisen maailman toivosta, missä jokaisen on turvallista elää. Sellaisen maailman, jota rakentavat ihmiset, jotka tietävät, että eräänä päivänä heidänkin osansa saattaa olla oman yhteiskuntansa heikoimpana. Vain sellaiset ihmiset osaavat rakentaa turvallista, tasa-arvoista maailmaa. Vain töissä hionneet, laskujen maksun kanssa kamppailleet, lapsia hoitaneet ja ihmisinä kokeneet ihmiset voivat tietää, mitä elämä todella on.

Tätä muutosta on turha odottaa kapitalistisen järjestelmän sisällä. Riisto on kapitalismin laki ja sitä vastustavien vastarinta murskataan poikkeuksetta. Katsokaa vaikka kuinka ahtaajien työehtosopimustaistelu käännettiin ahneudeksi. Jokainen lakko ja työtaistelu edistää jokaisen työtä tekevän oikeuksia, mutta lakko-oikeutta halutaan rajoittaa. Työntekijät eivät tarvitse oikeuksia, palkkaa tai arvostusta ilmoittavat riviensä välissä kaikki suurimmat lehdet.

Tätä muutosta on turha odottaa kapitalistisen järjestelmän sisällä, koska järjestelmää ylläpitävät poliitikot eivät ole valmiita sitä muuttamaan. Ei ammattipoliitikko pure kättä, joka häntä ruokkii - he ovat yhtä naimisissa edustamansa järjestelmän kanssa, kuin järjestelmä on naimisissa näiden nukkehallitsijoidensa kanssa. Kansalla täytyy olla illuusio omasta vaikutusvallastaan, jotta se pysyisi tyynenä. Linnanjuhlat, äänestykset ja muut vallan rakenteita ylläpitävät rituaalit rauhoittavat ihmisiä, antavat virheellistä toivoa. Että kenties se tavallinen Virtanen tai Nieminen kerran seisoo juhlapuvussa kättelemässä presidenttiä unohtaen, että samalla pääosa väestöstä seisoo soppajonoissa, makaa likaisissa vaipoissa sairaaloissa, tekee työtä surkealla palkalla.

Tarvittavaa muutosta voidaan odottaa vain teiltä, ihmiset! Meillä on vain hetki aikaa kääntää kehityksen kelkkaa pois barbariasta ja kohti inhimillisempää maailmaa. Meillä on vain tämä hetki aikaa toimia! Astukaa esiin puolustamaan omaa oikeuttanne elää, tulla toimeen ja nauttia turvatusta vanhuudesta - silloin astutte esiin jokaisen maailman ihmisen puolesta.

Meidän on mahdollista

1) Kääntää talouden ja luonnon suhteet kestävälle pohjalle.
2) Luoda riittävästi työtä ja toimeentuloa jokaiselle jakamalla tasaisemmin se, mitä meillä jo on.
3) Palauttaa päätäntävalta lobbareilta, yrityksiltä ja korruptoituneilta poliitikoilta takaisin ihmisten käsiin.
4)Luoda solidaaridella kansainvälisellä yhteistyöllä turvallisempi maailma, vähentää sodan, väkivallan ja terrorin uhkaa sekä kotonamme, että muualla.
5) Palauttaa työn olosuhteiden ja palkkojen hallinta työläisille

Mutta se onnistuu vain, jos aloitamme juuri tänään!

Kaatuneen kommentti

2010-04-06T14:06:00.003+03:00

Työelämä kaataa nykyisin nuoria naisia, kuin heinää, tietää Kauppalehti.

Itse uutinen ei hämmästyttänyt minua yhtään. Työ ja työssä pärjääminen ovat tärkeä osa suomalaista identiteettiä. Jopa niin suuri, että moni yrittää sitkeästi käydä töissä, vaikkei siitä taloudellisesti juurikaan hyötyisi. Erilaisten pätkätöiden lisääntyminen, työn vaatimusten valtava kasvaminen, työajan tiukka määrittely ja työtehokkuuden lisääntyvä seuranta sekä tehokkuuden lisäämisen vaatimukset ovat tehneet työelämästä viidakon, jossa jopa se vanha, perinteinen viidakon laki tuntuu lempeältä ja kivalta. Sen mukaanhan heikot sortuvat elon tiellä - nykyisiä tilastoja katsellessa tulee mieleen, että elontiellä sortuu jokainen hiemankin inhimillisyyttä näyttävä.

Ja ahdistus iskee, kun huomaa, ettei pärjääkään. Toisin kuin keskustelupalstat tuntuvat olettavan, työelämässä ahdistuvat ahkerimmat, kiltimmät ja reippaimmat. Ne, jotka yrittävät, koska pitävät työtä sinänsä tärkeänä ja tekevät mahdottomien vaatimusten ristitulessa kaiken aikaa parhaansa. Olen sivusta seurannut oman, entisen työpaikkani toimintaa. Ne, jotka viisveisaavat, toteavat, kuinka heillä ei ole penniäkään kiinni ja jos heidän joustamattomuutensa vaikkapa työajoissa vetää firman nurin, niin vetäköön, se ei ole heidän ongelmansa. Nämä ihmiset jaksavat monotonista työtä, tehokkuuden tiukkaa tarkkailua ja kellokortin kanssa elämistä huomattavasti kilttejä ja ahkeria pidempään. Tiukentuviin vaatimuksiin oikea vastaus ei siis olekaan "reipastuminen" tai itsensä niskasta ottaminen, vaan välinpitämättömyys. Kun irrottaa oman identiteettinsä työtuloksestaan, voi naureskella päin räyhäävän pomon naamaa, antaa piut paut tehokkuuden seurannalle ja vaikka myöhästyä duunista - se ei merkitse ihmisarvon menetystä.

Toisaalta taas reippaat, kiltit ja ahkerat ottavat itseensä, yrittävät enemmän ja lopulta väsyvät. Vaatimukset juoksevat edellä niin kovalla vauhdilla, ettei niiden perässä pysyy enää kuin kaikista heikkopäisin hiihtäjä. Sellainen, jolla ei ole kotia hoidettavana, perhettä, lasta tai muitakaan uranheikentimiä, vaan puhdas omistautuminen työlle.

Kuulun itse tuohon nuorten, kaatuneiden naisten tilastoon. Lopetin mielialalääkkeiden käytön jouluna, viimeisin sairaslomajaksoni päättyi joulukuun lopussa. Olen tällä hetkellä "terve" ja onnekseni työtön. En ole varma siitä, miten pärjäisin työelämässä. Itseasiassa pelkkä ajatus yrittämisestäkin ahdistaa - huonojen kokemusten painolasti viimeisen kymmenen työvuoden ajalta on melkoinen. Toivon voivani aloittaa opiskelut ja päätyä työhön, jossa voisin edes jollakin tapaa itse määrittää työtehtäviäni, aikataulujani ja työympäristöäni. Tai edes loma-aikoja ja kahvitaukoja. Tai että olisi niitä lomia ilman pelkoa seuraavan kuukauden laskujen maksusta.

Eläkeiän nostaminen on haihattelua, joka perustuu puhtaasti ministerien täydelliseen vieraantumiseen työelämän todellisesta luonteensta. Samoin puheet "kilpailukyvyn parantamisesta" tai "sisämarkkinoiden syventämisestä" - molempia rajoittaa Suomessa lähinnä suomalainen työkulttuuri, jonka olennainen osa ovat työehtosopimukset ja työsuojelulaki. Näitä vastaan oikeiston hullut ovat ottaneet kantaa jo moneen kertaan. Viimeisimmäksi lakko-oikeuden rajoituksesta hekumoinnilla.

Virkamiehet ja ministerit ovat hyviä vaan ja jalkautuvat sinne ihan oikeiden duunareiden joukkoon tekemään kahdeksaa tuntia päivässä jotakin monotonista, fyysisesti ja henkisesti raskasta työtä ja kuuntelemaan jatkuvaa natinaa riittämättömästä tehokkuudesta. Katsotaanpa kuinka pitkään he viihtyvät!

Mikä maa, mikä kirkko?

2010-03-11T16:58:00.000+02:00

Uskonnon vapaus kulkee rinnakkain yleisen, inhimillisen itsensä toteuttamisen vapauden kanssa. Mutta mitä tapahtuu silloin, kun uskonnonvapauden nimissä poljetaan maahan muita ihmisoikeuksia? Tämän pohdiskeluni synnytti meneillään olevan keskustelu homojen avioliitto-oikeudesta.

Minua kiusaannuttaa se, kuinka valtiolta rahoituksensa nostava, yhteiskunnallisia tehtäviä hoitava laitos kieltäytyy kohtelemasta asiakkaitaan lain määrittelemällä tavalla - yhdenvertaisesti seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Eikä ongelma lopu tähän. Yhteiskunnan verovaroin ylläpidetyille hautausmaille pakanoiden hautaaminen on kalliimpaa - koska he eivät ole maksaneet kirkollisveroa. Kaiken ostamansa mukana jokainen pakana on kuitenkin tullut maksaneeksi, omasta halustaan riippumatta, yhteisöveroa, josta pääosa tilitetään suorinta tietä evankelis-luterilaiselle kirkolle. Eli jäsenyydestä riippumatta jokainen tämän maan kansalainen tukee tämän syrjivää käytäntöä ylläpitävän valtiollisen instituution toimintaa.

Minusta kirkolla on edessään kaksi tietä, joista se voi vapaasti valita, kumpaa se lähtee noudattamaan. Lavean elämän ja rahan tie, jossa kirkko luopuu "arvoistaan" ja hyväksyy roolinsa valtiollisena instituutiona, saa edelleen rahaa ja säilyttää mm. oikeutensa solmia lain edessä pitäviä avioliittoja, ylläpitää rekistereitä jne. Tai sitten se kapea vanhurskauden tie, missä se luopuu valtion rahoituksesta, menettää yhteiskunnallisten sopimusten solmijana oikeutensa, mutta voi rauhassa keskittyä siihen varsinaiseen asiaansa - uskonnolliseen toimintaan. Silloin se palaisi maan tasalle ja samaan asemaan muiden uskonnollisten yhteisöiden kanssa. Sen velvollisuus olisi kerätä itse oma rahoituksensa ja miehittää toimintansa laajemmassa mitassa vapaaehtoisvoimin. Niin moni muukin uskonnollinen yhteisö tekee. Se on tiukkaa, mutta toisaalta antaa vapauden määritellä uskonnollisen toiminnan rajat aivan itse ja parhaaksi näkemällään tavalla.

Minä olen pakana, joten minulle on vilpittömän samantekevää, mitä luterilainen, ortodoksinen tai katolilainen kirkko ajattelevat moraalikysymyksistä - luultavasti olen eri mieltä ja maailmankatsomuksemme poikkeavat liiaksi, että kokisin omien mielipiteideni painavan paljonkaan heidän pulkassaan. Päin vastoin, kukin on oikeutettu omaan uskonnolliseen kokemiseensa ja näkemiseensä. Muutosten on tapahduttava kirkkojen sisällä - jäsenistön ja papiston välisen dialogin avulla. Mutta se vaatii kirkkojen irrottamista valtion holhouksesta. Vain taloudellisesti riippumattomat kirkot voivat todella olla uskonnollisesti vapaita. Riittääkö kirkkojen rohkeus ja luottamus omaan asiaansa vai ajaako niitä ahneus ja taloudellisen turvallisuuden tavoitelu? Se jäänee nähtäväksi.

Uskonnot uskontoina ja valtio valtiona. Erilaiset puolueet ja yksilöt, jotka kokevat politiikassaan toteuttavansa maailmankatsomuksensa arvoja, ovat minusta hyväksyttäviä. Kaikki politiikassa ajettavat arvot perustuvat kuitenkin johonkin tapaan nähdä ja kokea maailma - uskonnollinen kokeminen ei ole sen oikeampaa tai väärempää, kuin muukaan.

Mutta toisaalta uskonnolliset yhteisöt omina, omia arvojaan ja katsomustaan toteuttavina kokonaisuuksinaan, ei yhteiskunnallisina instituutioina, jotka eivät lopulta palvele enää sen paremmin uskoviaan, kuin yhteiskuntaakaan. Taiteilu omien arvojen ja yhteiskunnan vaatimusten välillä voi osoittautua valtion kirkon tuhoksi, mutta olla juuri se murros, jota vapaasti toteutuva uskonnollisuus kaipaa. Todellinen uskonnollinen yhteisö tarjoaa jäsenilleen heidän tarpeidensa mukaan ja vaatii heiltä heidän kykyjään vastaavaa panosta - sillä keinoin voidaan synnyttää todellisia, vahvasti henkisiä uskonnollisia yhteisöitä, joiden ei tarvitse pelätä yhteiskunnan asettamia vaatimuksia.

Tämä maa ja valtio omana kokonaisuutenaan ja uskonnolliset yhteisöt jokaiselle tarpeensa mukaan - siitä voisi alkaa todellinen uskonnollinen renesanssi, joka järkyttäisi luutuneita käsityksiämme uskonnosta ja yhteisöllisyydestä.

Kenellä on oikeus kulttuuriin?

2010-03-10T13:22:00.006+02:00

Jyväskylässä monikulttuurikeskus Glorian rahoitus on herättänyt laajaa keskustelua. Siihen ovat osallistuneet niin paikalliset poliittiset vaikuttajat, kuin ihan tavalliset jyväskyläläisetkin. On helppo yhtyä mm. Touko Aallon vaatimukseen kaupungin turvaamasta perusrahoituksesta keskukselle. Ilman sitä on vaikea hakea muita tukia, koska toiminnan jatkuvuus olisi vakavasti uhattuna.

Glorian 9 000 käyttäjää ovat hyvä peruste sille, että keskukselle todella on tarvetta. Kysymys on siis pikemminkin periaatteellinen - tarvitaanko tässä kaupungissa monikulttuurisuutta ja ei-kaupallista tilaa, jossa sitä toteuttaa?

Tällaiseen valtavirtaan kuulumattoman pakanan on hyvin helppo nähdä, että oikeuksien turvaaminen kaikille vähemmistöille suojelee myös enemmistön oikeutta toteuttaa itseään. Vain sellaisessa yhteiskunnassa, missä ei kategorisesti ole olemassakaan ei-toivottua kulttuuria ja uskonnollisuutta, ihonväriä tai kansalaisuutta, voi olettaa myös voivansa toteuttaa omaa identiteettiään vapaasti.

Tämä siksi, että yhteiskuntaa, jossa ihmisen vapaus toteuttaa identiteettiään on nostettu itseisarvoksi, on vaikea kääntää syrjimään mitään tiettyä ryhmää. Oli tuo ryhmä sitten "me" tai "nuo" - toisaalta syntipukkiyhteiskunnassa, missä vastuu omasta pahoinvoinnista voidaan vierittää milloin minkäkin vähemmistön niskaan, kukaan ei lopulta ole turvassa. Toisen maailmansodan aikana kirjoitti oivalluksensa sanoiksi pappi Martin Niemöller: ”Kun he tulivat hakemaan sosialisteja, minä vaikenin, enhän ollut sosialisti. Kun he tulivat vangitsemaan ammattiyhdistykseen kuuluvia, minä vaikenin, enhän minä ollut ammattiyhdistysihminen. Kun he tulivat hakemaan juutalaisia, vaikenin, enhän ollut juutalainen. Kun he tulivat vangitsemaan katolilaisia, minä vaikenin, olinhan protestantti. Kun he tulivat noutamaan minut, ei ollut enää ketään, joka olisi puhunut minun puolestani.”

Puolustamalla jokaisen oikeutta omaan kulttuuriinsa emme vain vähennä marginalisoitumista, pahoinvointia ja syrjäytymistä. Puolustaessamme jokaisen oikeutta omaan kulttuuriinsa pidämme huolta myös omasta oikeudestamme toteuttaa itseään ja omaa kulttuuriaan.

Kenen demokratia?

2010-01-25T12:44:00.001+02:00

"Elämme aikaa, jolloin demokratia on ylivoimainen valtiomuoto. Likipitäen kaikki maailman maat Kiinan kansantasavallasta Kongon demokraattiseen kansantasavaltaan arvostavat demokratian ainakin retorisesti hyvin korkealle - usein kansan valtuutusta vallanpitäjille halutaan pitää esillä jopa maan nimeä myöten. Myös YK:n virallisissa julistuksissa pidetään demokraattista hallintoa parhaana vaihtoehtona." kirjoittaa Mikko Yrjönsuuri kirjassaan Roistovaltion raunioilla. (2003)

Demokratiahan voi siis hyvin, paremmin kuin koskaan ateenalaisen syntynsä jälkeen. Miksi maailma sitten tuntuu voivan äärettömän huonosti? Jos valta on kansan käsissä, kuten näyttäisi, miksi poliittiset päätökset eivät tunnu noudattavan kansan enemmistön mielipidettä asiasta? Ja miksi etääntyminen politiikasta on niin voimakasta?

Eräs Jyväskylän kaupungin valtuutettu totesi adressia luovuttamaan tulleelle ystävälleni: "Ei näillä adresseilla ole mitään väliä, näitä tulee niin paljon, ettei kukaan enää viitsi edes lukea niitä. Jos haluatte vaikuttaa asioihin, olisitte äänestäneet toisin!" Minun korviini tämä ei kuulosta erityisen demokraattiselta. Eikö kansaa edustavilla ihmisillä olekaan velvollisuutta kuunnella kansalaisiaan vaalien välissä? Minne meni "puolue, jolla on korvat" vai onko todella niin, että kuuleminen on kyky, mutta kuunteleminen taito ja kykypuolue ei taitoja erityisesti viitsi harjoitella. Harjoitteluhan on lahjattomien hommaa.

Demokraattinen elitismi - vallan sijoittaminen vain harvojen, valittujen edustajien käsiin, on demokratiaa enää sen etäisimmässä muodossa. Jos todella esitetään vakavissaan, että parhaisiin tuloksiin päästään, kun vaaleilla valitut edustajat päättävät asioista eivätkä kansalaiset sekaannu päätöksentekoon kuin äänestäjän roolissa, eivätkä mielellään sitenkään, voidaan kysyä minne todellinen määräysoikeus on paennut. Kuuluuko se todella kansalaisten mielipidettä halveksiville edustajille, vai olisiko syytä palauttaa valta takaisin kansalle?

Elitistinen demokratia on demokratian irvikuva - se on valheineen niin kaukana demokratiasta, että sitä ylläpidetään lähinnä kulissina, jossa ihminen kuvittelee voivansa vaikuttaa, mutta todellinen valta on kätkettyä. Jos tunnustettaisiin hallintamalliksi puhdas elitismi - valta kuuluisi pelkästään "asiantuntijoille" ja ammattipoliitikoille - ihmiset nousisivat kapinaan. Näennäisdemokratiassa illuusio vaikutusmahdollisuudesta pitää ihmiset riittävän tyytyväisinä, ettei kukaan suutu.

Jotta demokratiasta voisi tulla todellinen, elävä ja kansalaisiaan kunnioittava hallintatapa, sen on muututtava elitistisestä leikistä todelliseksi, osallistuvaksi ja kuuntelevaksi järjestelmäksi. Suoran demokratian määrää lisäämällä, uusia vaikutusmahdollisuuksia rakentamalla, hyväksymällä adressit toimintaan velvoittaviksi aloitteiksi raikastettaisiin vanhaa järjestelmää ja tehtäisiin tilaa radikaaleille muutoksille. Alas elitismin henki! Valta kansalle!

Illuusio erillisyydestää

2010-01-21T22:48:00.002+02:00

"We are a communion of souls" kirjoittaa Franceska de Grandis kirjassaan Goddess Initiation. Tämä maailmaa syleilevä oivallus on yksi henkisen polkuni kulmakiviä. Minä en ole vain minä. Minun tekoni eivät koskaan voi vaikuttaa vain omaan itseeni, vaan jokaisen sanani, jokaisen eleeni ja hengenvetoni kautta olen yhteydessä maailmaan, joka tuntee, hengittää ja vastaa kosketukseeni. Minun sieluni on tuhansin ja miljoonin säikein kiinni kaikessa minua ympäröivässä elollisessa ja elottomassa. Erillisyyteni on vain illuusio.

Tämä pitäisi muistaa joka aamu herätessään, pukeutuessaan, tervehtiessään lähimmäisiään ja nousevaa päivää. Me emme ole erillisiä. "No-one stands apart from the Life's weave" kirjoittaa Frannie. Kun ymmärrämme, että sielumme koskettavat toisiaan tuhansin tavoin joka päivä, ymmärrämmekö myös, että jokainen tekomme suuntautuu aina molempiin suuntiin; kohteeseensa ja meihin itseemme. Koska pohjimmiltaan on kyse vain samasta asiasta, yhdestä laumasta. Yhdestä sielujen kokonaisuudesta, jossa jokainen teko saa aikaan vääjäämättä mittaamattomat seuraukset. Ja ne seuraukset palautuvat aina lopulta itsellemme.

Kun katsot iltapäivän ruuhkassa ulos auton ikkunasta liikennevaloissa viereisessä autossa istuvaa ihmistä, mitä näet? Entä katsoessasi kaupan jonossa etuilevaa keski-ikäistä naista, palveluhalutonta kirjaston tätiä, kiilaria moottoritiellä? Muistatko nähdä sen, että hekin ovat osa samaa laumaa, he jakavat saman maailman, pelkäävät, rakastavat, iloitsevat ja surevat, kuten sinäkin? Että todellakin jokaisessa ihmisessä meidän pitäisi nähdä jumala, jokaisessa ihmisessä sama rakkauteen ja onneen pyrkivä inhimillisyys, pohjalla vahvana kulkeva samuuden vuo.

Ymmärtäisimmekö, ymmärtäessämme, että jokainen on vain ihminen, jakaa enemmän hellyyttä, rakkautta, ymmärrystä ja aikaamme? Ymmärtäisimmekö jättää vihan, joka voi vain satuttaa koko laumaa, jokaista sen jäsentä ja sitä kautta aina vääjäämättä itseämme? Ymmärrämmekö, kuinka raskaita kaikuja maailma kantaa jokaisen tekomme vuoksi? Ymmärrämmekö sanojemme painon muiden ihmisten harteilla?

Minulle sanotaan usein, että on vaikea hymyillä, koska usein silti tulee torjutuksi, kohdelluksi tylysti. Mutta kyse ei ole siitä, kuinka muut kohtelevat meitä. Kyse on siitä, kuinka me kohtelemme maailmaa. Ei ole meidän häviömme, jos välillä emme tule ymmärretyiksi. On tärkeämpää yrittää siitä huolimatta tai juuri siksi. Mitä enemmän kohtaan vihamielisyyttä, sitä vakaammin uskon, että vain lempeys voi todella olla vastaus. Koska sieluni särkee joutuessaan kantamaan vihaa, sydämeni itkee, jos se kätkee katkeruutta. Luovuttaessani koko sydämeni pois, saan sen moninkertaisesti omaan käyttööni. Sillä silloin viha ei koskaan pesiydy siihen lopullisesti.

Olen huolissani erillisyydestä ja itseydestä saarnaavien new-age-kulttien kohdalla. Tehdessään jokaisesta ihmisestä Ainoan, ne tekevät jokaisesta ihmisestä yksinäisen ja kyvyttömän kohtaamaan muut ihmisinä. Tehdessään ihmisestä Ainoan, ne tekevät ihmisistä vastuuttomia. Universaalin rakkauden sanahelinän alle peittyy todellisuus, jonka mukaan ihmiset voivat vaikuttaa ainoastaan itseensä ja heidän pahat tekonsa eivät vaikuta toisiin, mikäli kohteet niin päättävät. Nämä universaalin rakkauden lähettiläät tuntuvat kantavan piittaamattomuuden totuutta, näkemättä, että todellinen hengellinen kasvu piilee itsensä poisantamisessa.

Olen onnekas saadessani tehdä päivittäin aivan tavallista, mundaania työtä. Laatikoiden nosteleminen ja tavaroiden pakkaaminen sitoo minut tiukasti todellisuuteen, jolla on rajansa, sääntönsä ja merkityksensä minun tahdostani piittaamatta. Olen onnekas saadessani tehdä työtä yhteisössä, jonka muut jäsenet eivät ole "henkisiä" vaan aivan tuiki tavallisia ihmisiä. Olen onnekas saadessani huomata päivittäin, kuinka jokainen aivan tavallinen ihminen on suuruudessaan ja viisaudessaan, kauneudessaan ja herkkyydessään aivan kuin minäkin. En ole sen erityisempi, kuin muutkaan. Toisaalta, en sen vähäisempikään. Olen osa laumaa, johon jokainen sanani ja tekoni vaikuttaa. Ja sen muistaminen tuntuu viisaudelta.

Tällaista blogailin muualla marraskuussa 2007. Koska teksti oli mukava, ajattelin siirtää sen tännekin näkyviin. Olen innostunut, koska sain kuulla, että etäinen ystävä vuosien takaa seuraa kirjoitteluani. Jos nämä kirjaimet jotakuta edes ilahduttavat, niin varmasti ne ovat bittiensä arvoisia silloin.

Paikkamme maailmassa

2010-01-12T13:44:00.000+02:00

Moderni ihminen on vieraantunut luonnosta. Moni lienee kuullut tämän sanonnan, mutta mikä on totuus sen takana? Eikö ympäristö olekaan noussut yhdeksi tärkeimmistä poliittisista kysymyksistä? Eikö ilmastonmuutos olekaan päivän polttavin puheenaihe?

Ihmisten on helppo kertoa puolustavansa etäistä, periaatteellista ja hieman epätodellista luontoa. Mutta moniko ymmärtää käytännössä elävänsä luonnosta, luonnon ja sen kantokyvyn ehdoilla? Aika harva. Siksi meillä on "ympäristö" - sananakin olemassa. Sen tarkoitus on tehdä luonnosta pelkkä kulissi inhimilliselle toiminnalle, hälventää käsitystämme suorasta riippuvuudesta.

Kommunisti on materialisti, joka ymmärtää, että tämä Maa, jonka kamaralla elämme, on elinehtomme. Se antaa keinot, mutta myös asettaa rajat materiaaliselle hyvinvoinnillemme. Me ihmiset olemme yhtä olennainen ja tärkeä osa sen syklejä ja ekosysteemeitä, kuin mikä tahansa muukin, puista hyönteisiin ja pandoista tiikereihin.

Kuulen liian usein sanottavan kyynisesti, että me ihmiset olemme maapallon syöpä. "Päin vastoin!" vastaan usein vihassa. Me olemme erilaisia maan lapsia, koska olemme tietoisia tekojemme vaikutuksista. Vaikka meillä on kyky tuhota, meillä on myös kyky hoitaa, korjata ja rakentaa uutta. Me emme tulisi toimeen ilman tätä Maata, mutta väitän, ettei sekään tulisi toimeen ilman meitä.

Olemme väärässä paikassa aina yrittäessämme elää luonnon ulkopuolella, sen paremmin luonnon hallitsijoina ja herroina tai luomistyön virheenä ja syöpänä - molemmissa tapauksissa kuvittelemme, ettei oma paikkamme olisi luonnossa ja tässä maailmassa. Ensimmäisessä tapauksessa sorrumme ylimielisyyteen, jälkimmäisessä toivottomuuteen ja katkeruuteen.

Kun olen uupunut ja murheellinen, kuljen metsään. Istun kivellä ja katson, kuuntelen ja hengitän sisääni metsän tuoksua. Hetkeksi taukoaa taistelu oikeasta ja väärästä, sanat ja niiden merkitykset sulavat ilman. On vain tuuli, joka ravistaa puiden oksistoja, tanssittaa putoavia lehtiä. Elää osana luontoa on tuntea puut lehtineen, ymmärtää tuulen kirpeä kosketus, kun se kantaa uutista yön pakkasesta, huomata vuodenaika sammalen tuoksusta.

Meidän paikkamme on tässä maailmassa, arvostamassa sen kauneutta. Meidän tehtävämme on hoitaa, kunnioittaa ja rakastaa sitä, sillä tämä on ainut maailma, joka meillä on. Maa ruokkii, kantaa ja parantaa meidät, muttei vain kulissina, vaan kaiken olemassa olon elinehtona.

Rauha on äitien työtä

2010-01-12T13:24:00.000+02:00

Äitiyttä ei perinteisesti ole nähty vahvasti yhteiskunnallisena, silti juuri äidit kokevat suurta vastuuta lapsistaan, heidän tulevaisuudestaan ja hyvinvoinnistaan. Se tuntuu luonnolliselta, jos on omalta osaltaan ollut luomassa jotakin niin ainutkertaista ja ihmeellistä, kuin uutta ihmisolentoa, kuuluukin olla huolissaan.

Äitiys on pitkään nähty kilpajuoksuna keittiön, lastenhuoneen ja pyykkituvan välillä - ei yhteiskunnallisena muutosvoimana. Nykyään lapsen välittömästä hyvinvoinnista huolehtiminen ei kuitenkaan riitä, vaan äitien on käytävä käsiksi suurempiin kysymyksiin. Ruoka ja puhtaat vaatteet eivät pelasta lasta yhteiskunnalliselta epätasa-arvolta tai sodalta.

Äitinä olemisen kysymykset ovat kuitenkin äitien ydinosaamisaluetta. Miltä voisi silloin näyttää äiten rakentama rauha? Kenties se hylkäisi perinteiset ulkopolitiikan kysymykset - voimasuhteet, ohjuskilvet, asejärjestelmät. Äitien rakentama rauha voisi lähteä liikkeelle äitien arvoista, tiedoista ja kokemuksista - siitä hiljaisesta tiedosta, jonka äidit ympäri maailman jakavat.

Rakentaessani äitinä rauhaa, vaadin, että nälänhädän on loputtava. Tiedän, että ruoka ja puhdas vesi ovat lapselle elintärkeitä - myös rauhan on kestääkseen lähdettävä liikkeelle siitä, ettei kukaan joudu elämään ilman näitä perustarpeita. Terveys on tärkeää - äitinä en elä päivääkään rauhassa, ellen voi luottaa lapseni saavan hoitoa sairastuessaan. Siksi ilmainen terveydenhuolto kaikille maailman lapsille ja aikuisille on yksi rauhan kulmakivistä. Luku- ja laskutaito ovat nykymaailmassa selviytyimisen tärkeimpiä taitoja, siksi rauhantyön täytyy kulkea käsi kädessä koulutuksen kanssa. Maailmassa, jossa jokainen osaa lukea, voidaan jo keskustella rauhasta.

Äidit! On aika astua johtoon! Rauhan työ alkaa kotona, opettamalla lapsi luottamaan ja rakastamaan. Se jatkuu päiväkodeissa ja kouluissa kamppailemalla hupenevia määrärahoja vastaan, tukemalla lapsen oikeutta toteuttaa itseään, vahvistamalla solidaarisuutta ja yhteishenkeä kasvavissa lapsissa. Rauha etenee vaatimalla yhteiskunnallista muutosta, jossa rahaa kohdennetaan sotilaallisen varustautumisen sijaan lasten tulevaisuuteen - aivan kaikkien lasten. Tasa-arvoinen yhteiskunta ja maailma ovat rauhan parhaat takeet - eivät aseet, pakolaisleirit ja kidutuskeskukset.

Äitinä haluan elää maailmassa, jossa yhdenkään äidin ei tarvitse pelätä lapsensa puolesta. Koska lapsemme ansaitsevat paremman huomisen, on äitien tänään astuttava rauhantyön etulinjaan - parempi huominen ei voi kasvaa aseiden piipuista!

Peoples’ World Conference on Climate Change and Mother Earth’s Rights

2010-01-12T13:13:00.001+02:00

20th to 22nd April 2010 in Cochabamba, Bolivia

Conferencia Mundial en Bolivia

Considering that climate change represents a real threat to the existence of humanity, of living beings and our Mother Earth as we know it today;

Noting the serious danger that exists to islands, coastal areas, glaciers in the Himalayas, the Andes and mountains of the world, poles of the Earth, warm regions like Africa, water sources, populations affected by increasing natural disasters, plants and animals, and ecosystems in general;

Making clear that those most affected by climate change will be the poorest in the world who will see their homes and their sources of survival destroyed, and who will be forced to migrate and seek refuge; Confirming that 75% of historical emissions of greenhouse gases originated in the countries of the North that followed a path of irrational industrialization;

Noting that climate change is a product of the capitalist system;

Regretting the failure of the Copenhagen Conference caused by countries called “developed”, that fail to recognize the climate debt they have with developing countries, future generations and Mother Earth;

Affirming that in order to ensure the full fulfillment of human rights in the twenty-first century, it is necessary to recognize and respect Mother Earth’s rights;

Reaffirming the need to fight for climate justice;

Recognizing the need to take urgent actions to avoid further damage and suffering to humanity, Mother Earth and to restore harmony with nature;

Confident that the peoples of the world, guided by the principles of solidarity, justice and respect for life, will be able to save humanity and Mother Earth, and

Celebrating the International Day of Mother Earth,

The Government of the Plurinational State of Bolivia calls on the peoples of the world, social movements and Mother Earth’s defenders, and invites scientists, academics, lawyers and governments that want to work with their citizens to the Peoples’ World Conference on Climate Change and Mother Earth’s Rights to be held from 20th to 22nd April 2010 in Cochabamba, Bolivia.

The Peoples’ World Conference on Climate Change and Mother Earth’s Rights has as objectives:

1) To analyze the structural and systemic causes that drive climate change and to propose radical measures to ensure the well-being of all humanity in harmony with nature

2)To discuss and agree on the project of a Universal Declaration of Mother Earth Rights

3) To agree on proposals for new commitments to the Kyoto Protocol and projects for a COP Decision under the United Nations Framework for Climate Change that will guide future actions in those countries that are engaged with life during climate change negotiations and in all United Nations scenarios, related to:

- Climate debt
- Climate change migrants-refugees
- Emission reductions
- Adaptation
- Technology transfer
- Finance
- Forest and Climate Change
- Shared Vision
- Indigenous Peoples, and
- Others

4) To work on the organization of the Peoples’ World Referendum on Climate Change

5) To analyze and develop an action plan to advance the establishment of a Climate Justice Tribunal

6) To define strategies for action and mobilization to defend life from Climate Change and to defend Mother Earth’s Rights.

Bolivia, January 5th, 2010

Evo Morales Ayma
President of the
Plurinational State of Bolivia

More info: www.cmpcc.org

Saataisiinkohan tälläkin kertaa näin komeita tuloksia, kuin Cochabamba on aiemmin tuottanut:

"When a subsidiary of Bechtel took over water delivery services in Bolivia, water rates rose so high the poor were spending a major part of their income on water. The people rebelled, mounted an uprising, and won! Here is their declaration. I think it poses exactly the alternative we need to focus on in our thinking, our organizing and our actions." -- Starhawk

The Cochabamba Declaration:

Here, in this city which has been an inspiration to the world for its retaking of that right through civil action, courage and sacrifice standing as heroes and heroines against corporate, institutional and governmental abuse, and trade
agreements which destroy that right, in use of our freedom and dignity, we declare the following:

For the right to life, for the respect of nature and the uses and traditions of our ancestors and our peoples, for all time the following shall be declared as inviolable rights with regard to the uses of water given us by the earth:

1) Water belongs to the earth and all species and is sacred to life, therefore, the world's water must be conserved, reclaimed and protected for all future generations and its natural patterns respected.

2) Water is a fundamental human right and a public trust to be guarded by all levels of government, therefore, it should not be commodified, privatized or traded for commercial
purposes. These rights must be enshrined at all levels of government. In particular, an international treaty must ensure these principles are noncontrovertable.

3) Water is best protected by local communities and citizens who must be respected as equal partners with governments in the protection and regulation of water. Peoples of the earth are the only vehicle to promote earth democracy and save water.

Lisäksi Cochabamba on poikinut toisenkin julistuksen, josta nykyisessä politiikassa olisi syytä ottaa mallia. En kuitenkaan kopioi sitä kokonaisuudessaan tähän, koska se on pidempi. Uteliaat voivat sitä käydä kurkistamassa täältä: http://www.art-us.org/content/cochabamba-declaration Siinä on minusta paljon ajattelemisen aihetta jokaiselle!

Toiveikkaana eteenpäin! Etelä-Amerikasta nousee niin kovin hyviä oivalluksia - pysymmekö perässä vai putoammeko kelkasta, kun kietoudumme militarismiin kuin viimeiseen toivoon hallita maailmaa, joka haluaisi hallita itse itseään? On korkea aika löytää uusia, aseettomia tapoja vuorovaikuttaa ja luoda uutta maailmaa.

Rauha alkaa sisältä

2010-01-12T13:03:00.001+02:00

Pablo Neruda,
Suuri Laulu, 19. osan kuudes runo
Suomentanut Brita Polttila

Rauha tulevien iltojen hämylle,
rauha sillalle, rauha viinille,
rauha kirjaimille, jotka etsivät minua
nousevat veressäni ja kietovat
vanhan laulun multaan ja rakkauteen,
rauha kaupungin aamulle leivän herätessä,
rauha Mississipille, juurten virralle,
rauha veljeni paidalle,
rauha kirjaan kuin ilman painama sinetti,
rauha Kievin suurelle kolhoosille
ja sen kuolleitten tuhkalle
ja muitten kuolleitten tuhkalle, rauha
Brooklynin mustalle raudalle, rauha
kirjeenkantajalle, joka kulkee
talosta taloon kuin päivänvalo,
rauha koreografille joka huutaa
torveensa tanssiville köynnöksille,
rauha oikealle kädelleni
joka lakkaamatta tahtoisi kirjoittaa Rosario,
rauha bolivialaiselle, sulkeutuneelle
kuin tinakivi, rauha sinulle
perustaaksesi perheen, rauha kaikille
sahoille Bio Bion rannoilla,
rauha partisaanien Espanjan
raadellulle sydämelle,
rauha Wyomingin pienelle museolle
jossa minua eniten liikutti
tyyny johon oli kirjottu sydän,
rauha leipurille ja hänen rakkauksilleen
ja rauha jauhoille, rauha
kaikelle kasvavalle viljalle,
kaikelle rakkaudelle, joka etsii vehmasta lehtoa,
rauha kaikille eläville, rauha
kaikelle maalle ja vedelle.

Nyt minä sanon jäähyväiset ja
palaan talooni, unelmissani
minä palaan Patagoniaan jossa
tuuli kolkuttaa talleja
ja valtameri pärskyy jäisenä.
Olen vain runoilija, rakastan teitä kaikkia,
harhailen maailmassa jota rakastan.
Kotimaassani vangitaan kaivostyöläisiä
ja sotilaat määräilevät tuomareita,
mutta minä rastan pientä kylmää maatani
sen juuria myöten.
Jos minä kuolisin tuhat kertaa
minä tahtoisin kuolla siellä,
jos minä syntyisin tuhat kertaa
minä tahtoisin syntyä siellä,
lähellä villiä araucariapinjaa,
lähellä kohisevaa etelätuulta,
lähellä vastahankittuja kelloja.
Älkää ajatelko minua.
Ajatellaan yhdessä koko maailmaa,
taotaan pöytää rakkaudella.
En halua että veri taas
kostuttaa leivän, pavut,
musiikin; haluan että kanssani
tulisivat kaivosmies, pieni tyttö,
merimies, asianajaja,
nukkien valmistaja,
että menisimme elokuviin ja sitten
juomaan kaikkein punaisinta viiniä.

Minä en tullut tänne ratkaisemaan mitään.

Minä tulin tänne laulamaan, minä tulin
jotta sinäkin laulaisit kanssani.

Rauhasta on vaikea puhua. Tulee nopeasti kyyninen olo - rauhan rakentamisesta puhuu niin helposti kuin onnen tavoittelusta, naiiveilla sanoilla, enemmän innolla ja sydämellä, kuin konkreettisilla ehdoilla, tavoilla, keinoilla tai aikatauluilla. Tai sitten kyynistyy liikaa kauhistuttavan asekoneiston edessä. Lankeaa puhumaan järjestelmistä, ohjuskilvistä, voimasuhteista - samaa väkivallan ja suurvaltapolitiikan kieltä, sitä kieltä, niitä ajatuksia, jotka painavat tätä maailmaa sotaan.

Siksi ensimmäinen todellinen askel rauhaan alkaa sisältä. Täytyy olla aikuinen, mutta heittäytyä uskomaan mahdottomaan, saavuttamattomaan, kuin lapsi. Pitää tarkentaa silmänsä ja nähdä maailma todellisissa väreissään - niissä, joissa tumman sävyt korostavat kirkkaat.

Lolita Lebronin runo yksi niistä, jonka hän kirjoitti 25 vankilavuotensa, kertoo kuinka maailmaa voi katsella tyranniasta, ennakkoluuloista, epäoikeudenmukaisuudesta ja kolonialismista huolimatta. Tai kenties uhmakkuutena ja rohkeutena juuri niiden edessä.

I Have All the Passion of Life

I have all the passion of life.
I love the sun and the stars
and the seeds.
Everything fascinates me:
water, brooks, groves,
dew and cascades.

I adore looking at the
flowing streams: this clear
proof of beauty;
this joy in my marrow
in my sight,
this knowing about what's hidden,
and this sensation of seeing
what is clear.

Whoever denies life its joy,
the wealth of its complexity,
its rainbow-like countenance,
its downpour and its universe
of beauty, its generous giving,
the caress, the grain
with fruits and delicacies,
the bud, the flower, pain and
laughter;
those who deny life its measure
of joy
are the unseeing ones.
Nor have they drunk from
life's overflowing cup of passion.

I have all the rapture,
the savoring.
That's why they stare and ask:
"Lolita, what do you see of
any beauty?
What do you like? The sky?
These sterile and arid mountains,
these hours so full of ugliness
and injustice,
with endless sighs
and the pushing and the shoving?"

"Why do you sing and laught, Lolita?
Is your face really lit up
with the joy of life?
Are you mad, Lolita?"

Lolita Lebron syntyi vuonna 1919. Hän on elävä symboli alkuperäiskansojen taistelusta ja selviytymisestä. Puertoricolaisena Lolita Lebron on nähnyt kotimaansa ryöstön ja tuhoamisen, sen ihmisten ja luonnonvarojen alistamisen monikansallisten yhtiöiden toimesta ja voitontavoittelun nimessä.

Rauhan rakentamisen täytyy alkaa rohkeudesta rakastaa. Sorron, väkivallan ja sodan edessä rakkauden taidosta ja päättäväisyydestä tulee tärkein työkalu. Se suojelee rauhan puolustajien sydäntä, se ruokkii heidän tultaan. Kun uskaltaa nähdä lähimmät ihmisensä todellisina, inhimillisinä, on helpompi ymmärtää, että ympäri maailman jokainen haaveilee samoista asioista - onnesta, turvallisuudesta, rakkaudesta.

On helpompi rakentaa rauhaa, kun tietää, että pohjimmiltaan jokainen ihminen toivoo sitä itselleen. Vaikka politiikka, voimasuhteet, taloudellinen kasvu, tuhokapitalismi vaatii ruoakseen ihmislihaa, ihmiset eivät halua sitä ruokkia. Kukaan ei tahdo vaarantaa lähimmäisiään, luopua omasta turvallisuudestaan. Siitä oivalluksesta täytyy edetä.

Mutta meidän tehtävämme on antaa rauhalle kasvot, muoto, sanat. Ettei puhe rauhasta jäisi vain sydämen lämmöksi, sille on annettava elämä todellisilla teoilla.

Tästä kertoo Denise Levertovin runo

Making Peace

A voice from the dark called out,
"The poets must give us
imagination of peace, to oust the intense, familiar
imagination of disaster. Peace, not only
the absence of war."
But peace, like a poem,
it is not there ahead of itself,
can't be imagined before it is made,
can't be known except
in the words of its making,
grammar of justice,
syntax of mutual aid.
A feeling towards it,
dimly sensing a rhythm, is all we have
until we begin to utter its metaphors,
learning them as we speak.
A line of peace might appear
if we restructured the sentence our lives are making,
revoked its reaffirmation of profit and power,
questioned our needs, allowed
long pauses. . . .
A cadence of peace might balance its weight
on that different fulcrum; peace a presence,
an energy field more intense than war,
might pulse then,
stanza by stanza into the world,
each of living
one of its words, each word
a vibration of light - facets
of the forming crystal.

Mutta rauhan uneksimista, laulamista todeksi ei voi jättää yksin runoilijoiden työksi. Se on jokaisen työtä. Kun määritellään oikeudenmukaisuuden kielioppia ja molemminpuolisen avun lauserakenteita, tarvitaan jokainen ihminen.

Jos ajattelet omaa arkeasi, minkälaisista ajatuksista oikeudenmukaisuus koostuu? Miten oikeudenmukaisuus näkyy? Miten se ei näy? Kuinka sinä voit rakentaa oikeudenmukaisempaa maailmaa?

Kuten näemme, rauhalla on monet kasvot. Sen kuuluu olla kirjava ja kaunis kuin mustalaisnaisen huivi. Sen kuuluu olla liikkuva, kasvava ja kehittyvä - ihmistensä näköinen.

Uuteen aamuun voi kulkea monta eri tietä ja löytää silti pimeän läpi. Ehdottaisin kuitenkin kymmentä työtapaa tai oivallusta, jotka voisivat olla suuntaviivoja uudelle rauhantyölle.

1. Voimaantuminen

Tärkein väkivaltajärjestelmiä ylläpitävä voima on ihmisten vieraantuminen omasta vaikutusvallastaan. Meille uskotellaan järjestelmällisesti, että joku muu tietää meitä paremmin, osaa paremmin ja että mielipiteillämme ei ole merkitystä. Kuinka monasti olette kuulleet, että poliittinen toiminta on tarpeetonta, koska "ei sillä saa kuitenkaan mitään aikaan?" Tämä on vieraantumista.

Dominointi, kontrolli ja väkivalta ovat vain yhdentyyppistä valtaa, vieraannuttavaa valtaa. Myös toisentyyppinen valta on mahdollista, sisäinen voima, oma voimamme, kykymme luoda, kuvitella, tuntea ja tehdä valintoja. Henkilökohtaisen ja yhteisöllisen voimaantumisen kautta voimme purkaa ja muuttaa toisenlaisiksi sorron ja väkivallan järjestelmiä.

Voimaantuminen vaatii rohkeutta. Mitä kauemmas siirrymme pelosta, sitä vähemmän väkivallan järjestelmät vaikuttavat meihin. Rohkeus voi löytyä henkilökohtaisesta uskosta - ei välttämätt uskosta johonkin yksittäiseen jumalaan, mutta uskosta inhimilliseen kykyyn muuttua ja muuttaa asioita ja uskosta luonnon loputtomaan luovuuteen.

2. Elämä, keho ja yhteys.

Voimaantumisen tulee maksimoida elämän kunnioituksemme. Kunnioitamme elämää, kehoa ja sen tarpeita ja toiveita, vahvoja tunteitamme ja intohimojamme. Ymmärrämme, että kaikki elämä on yhteydessä ja voimaantumisemme nousee vahvasta yhteydestä tähän elävän elämän verkkoon. Jokainen tekomme vaikuttaa kokonaisuuteen. Myös kaikki sorron järjestelmät ovat yhteydessä toisiinsa. Voimme keskittyä yhteen ongelmaan kerralla - jokainen taistelu sortoa vastaan horjuttaa koko sorron ja väkivallan ideologiaa, mutta lopulta meidän on purettava koko väkivaltaa tuottava järjestelmä.

3. Radikaali mielikuvitus ja ennakointi.

Rauhan liikkeiden täytyy kuvitella ja ennalta toteuttaa juuri sitä maailmaa, jonka haluamme luoda. Emme voi siirtää vallankumousta johonkin myyttiseen tulevaisuuteen - me olemme vallankumous juuri nyt. Keinojemme täytyy olla yhtenevät päämääriemme kanssa, koska päämäärä on läsnä kaiken aikaa, kuten myös alku ja ylläpitäminen. Jokainen strategia, taktiikka ja organisaatio on pohja uudelle sosiaaliselle rakenteelle. Kieltäytykäämme tylsyydestä, oikeaoppisuudesta, säntillisyydestä ja jäykkyydestä. Innostukaa luovuudesta, musiikista, tanssista, rummuista, taikuudesta, naamioista ja näytelmistä ja laulusta kaikessa toiminnassa. Ilmentäkäämme vapauden riemua! Uskaltakaamme uneksia sellaisesta, mitä ei koskaan aiemmin ole ollut, ajatella mahdottomia ajatuksia ja luoda uutta maailmaa!

4. Toivo.

Meidän täytyy korvata järjestelmän tarjoama virheellinen toivo henkilökohtaisesta menestyksestä toivolla vapaasta, oikeudenmukaisesta ja runsaasta maailmasta. Me ilmennämme tätä näkemystä siinä, kuinka organisoidumme, kohtelemme toinen toisiamme, kuinka osoitamme mieltä ja toimimme. Aktivisteina meidän tulee kehittää taitoja, työkaluja ja voimavaroja tehdäksemme toivon näkemyksestämme totta.

5. Solidaarisuus.

Tiedämme, ettei dominanssin järjestelmää voi uhmata ilman riskiä. Solidarisuuden avulla jaamme uhmakkuutemme hinnan ja vähennämme yksilöihin kohdistuvaa riskiä. Vaikka moni rauhan puolesta taisteleva joutuu työnsä vuoksi kärsimään, emme kunnioita kärsimystä sen itsensä takia. Haasteemme ja tarkoituksemme on lievittää kärsimystä ja solidaarisuutemme tulee ulottua jokaiseen, joka kärsii poliittisesta tai taloudellisesta sorrosta.

6. Vaihtoehto ja tarkoitus.

Meidän täytyy ymmärtää, että jokainen tilanne elämässä sisältää valintoja. Emme voi antaa väkivallan järjestelmien rajoittaa vaihtoehtojamme, emmekä anna pelon kontrolloida meitä. Sen sijaan tiedämme todellisen päämäärämme ja keskitymme siihen. Meidän tulee sen sijaan luoda ja nostaa esiin ongelmia väkivallan järjestelmistä sekä luoda toimivia, innostavia vaihtoehtoja.

7. Avoimuus ja monimuotoisuus.

Rauhanliikkeenä meidän tulee kunnioittaa monimuotoisuutta. Meidän tulee etsiä uusia tapoja laajentaa toimintaamme ja luoda mahdollisuuksia eri olosuhteista ja elämäntilanteista tuleville ihmiselle ottaa osaa. Meidän tulee kunnioittaa keskinäistä erilaisuuttamme, erilaisia tarpeitamme, kulttuureitamme, elämän tilanteitamme ja poliittisiakin näkemyksiämme, samalla tavalla kun kunnioitamme erilaisuutta sukupuolen, rodun, seksuaalisuuden, iän ja ruumiin rajoitteiden suhteen.

Väkivallan järjestelmä on yhtä hyvin sisällämme, kuin ulkopuolellamme ja meidän on oltava valmiita muuttamaan itseämme.

8. Suora demokratia ja tasa-arvoinen organisointi.

Liikkeenä tärkeimpiä tavoitteitamme lienee jokaisen jäsenemme kuunteleminen päätöksenteossa. Se ei ole helppoa, koska meidät on opetettu jättämään päättäminen muille. Niinpä omassakin joukossamme moni vaikenee. Mutta pienin askelin päätökset voivat alkaa syntyä alhaalta ylöspäin - ihmisistä heidän edustajilleen - ei päin vastoin.

9. Dialogi.

Voimaantuneet ihmiset eivät ajattele keskenään samalla tavalla. Jos halutaan, että rauhanliike koostuu monimuotoisesta joukosta ajatuksia, näkemyksiä, strategioja ja periaatteita, on keskustelun näiden välillä oltava jatkuvaa. Pitäen mielessä, että jokaisella on sama päämäärä, voidaan löytää yhteisiä toimintatapoja ja hyväksyä niitäkin, joissa emme itse halua olla osallisina.

10. Vapaus ja intohimo.

Meidän tulee kunnioittaa raivoa yhtenä normaalijärkisenä vastauksena sortoon, muttta meidän on kunnioitettava myös vapautta, tunnetta, spontaaniutta ja yllätyksiä. Kun kunnioitamme elämää ja uskallamme rakastaa syvältä ja pelottomasti, niin taistelumme muodostuu ei pelkästään sitä vastaan, mitä vihaamme, vaan myös sen puolesta, mitä rakastamme.

Tällaisen puheen pidin Oulussa viime vuoden lopulla.

Keski-Suomen energiaomavaraisuusjulistus!

2009-09-20T21:36:00.000+03:00

~Pitkä versio

Vastalauseena Jyväskylän Energian ydinvoimayhteistyökaavailuille sekä kivihiilen käytölle valmistuvan Keljonlahden voiman polttoaineena olemme luoneet tämän julistuksen. Se on kokonaisvaltainen energiasuunnitelma koko Keski-Suomen alueelle sekä omaa toimintaamme ohjaava periaatteiden kokoelma.

Periaatteemme ovat:

1. Energian on oltava paikallisesti ja paikallisista raaka-aineista tuotettua.
2. Energian on oltava uusiutuvaa ja hiilidioksidineutraalia.
3. Energian tuotannon on oltava paikallisesti työllistävää.
4. Energian tuhlaamista on vältettävä ja uusia säästötapoja kehitettävä.
5. Paikallisia ihmisiä on kuunneltava tuotantolaitosten sijoituksessa.
6. Ydinvoimasta ja riippuvuudesta ulkopuolisesta energiasta on päästävä eroon.
7. Sähkön pientuottajuutta ja paikallisten yritysten ja ihmisten energiaomavaraisuutta on tuettava.

1. Energian on oltava paikallisesti ja paikallisista raaka-aineista tuotettua.
Energian tuottaminen keskitetysti ja etäällä käyttäjistä on ongelmallista monestakin syystä. Sähkön kantaverkkomme on vanha ja pitkät siirtoyhteydet hävittävät merkittävän osan siirrettävästä sähköstä. Lisäksi onnettomuudet sysäävät nopeasti keskitetyn energiantuotannon kriisiin - jos olemme riippuvaisia muutaman suuremman laitoksen tuotannosta, vika kantaverkossa pimentää helposti ja nopeasti laajoja alueita pitkäksi aikaa. Sähköriippuvuutemme on kuitenkin niin syvää, että varautumattomuus tällaisiin tilanteisiin on lähes rikollista. Tilanne on nyt jo niin vaarallinen, että Puolustusvoimat otti siihen kantaa Suomen suurimpia turvallisuusuhkia käsittelevässä raportissaan.

Lisäksi, niin kauan, kuin sähkö tuotetaan etäällä käyttäjistään, sen alkuperä jää vääjäämättä myös etäiseksi. Asumme kuitenkin pienessä maassa, missä ydinvoimalat tai muut energiantuotantolaitokset eivät voi eivätkä saa olla jonkun toisen ongelma. Kun tuomme energiantuotannon lähemmäs käyttäjiään, käyttäjän osallisuus tuotantotapojen kehittämisessä korostuu. Jokaisella meistä saa ja tulee olla mielipide siitä, mitä polttoaineita omat voimalaitoksemme käyttävät. Paikallisesti tuotetut polttoaineet voimaloillemme sekä työllistävät, että vähentävät välillisiä, kuljetuksesta syntyviä hiilidioksidipäästöjä.

2. Energian on oltava uusiutuvaa.
Olemme selkeitä vaatimuksissamme energianlähteiden uusiutuvuudessa. Emme hyväksy polttoaineeksi sen paremmin kivihiiltä, maakaasua kuin turvettakaan. Mikään niistä ei uusiudu sellaisella tahdilla, että se todella olisi ihmisen ymmärtämän aikamittakaavan sisällä todellista uusiutumista.

Keskustelu paikallisesti tuotettavista polttoaineista avataan nyt. Meillä on käytettävissämme lukuisia, tutkittuja ja hyväksi havaittuja tapoja tuottaa poltettavaa biomassaa. Ehdotammekin, että Keski-Suomen alueella voimalaitosten polttoaineeksi tuotetaan ruokohelpiä, kuituhamppua, energiapajua ja energiapuuta. Kaikki näistä kasveista ovat helppoja viljellä, kasvavat ja talvehtivat Keski-Suomen korkeudella ja tuottavat vuodessa valtaisia määriä. Lisäksi niiden avulla päästään järkevästi myös hiilidioksidineutraaliuden tavoitteeseen - poltettuina nämä vapauttavat vain sitomansa määrän hiilidioksidia, eivät enempää.

Lisäksi saamme polttoainetta biokaasusta, jota voimme järkevillä investoinneilla tuottaa itse, omasta biohajoavasta yhdyskuntajätteestämme. Kaikki kompostointi tuottaa jo nyt metaania, joka on yksi vakavimmista kasvihuonekaasuista. On viisaampi hallitusti mädättää kaikki biojäte ja kerätä metaani talteen. Prosessi tuottaa polttoaineeksi metaania ja jälkituotteena korkealaatuista humusta - ajettavaksi vaikka sinne ruokohelpipelloille. Metaanin talteenottoon voivat osallistua myös karjatilat, joiden lantalat jo tällä hetkellä tuottavat metaania - vain talteenotto puuttuu.

Omassa ammattikorkeakoulussamme on myös tutkittu pelletöidyn hevosenlannan polttoa. Hevostilojen kaikki muu, kuin turpeessa oleva lanta on jätettä, jolle on määrätty niin pitkä maadutusaika, että tilat ovat ongelmissa lantansa sijoittamisen kanssa. Pelletöinnillä tilat pääsevät kätevästi eroon lannasta ja likaisesta kuivikkeesta ja toisaalta pelletöity purulanta-seos palaa tehokkaasti ja puhtaasti. Oivallus on Saarijärvellä asuvan, alkujaan australialaisen Robert Griffinin ja sitä on tutkinut Jyväskylän Ammattikorkeakoulussa Piia Kauppinen yhteistyössä saarijärveläisen talliyrittäjä Mikko Larjan kanssa.

Luemme uusiutuviin energiamuotoihin ehdottomasti myös tuulivoiman, jonka käyttöä tulee lisätä voimakkaasti. Viidennes Suomen sähköstä voidaan tuottaa tuulivoimalla ilman, että tuulisuuden vaihtelusta aiheutuu merkittäviä ongelmia. On hölmöä, että Suomi on Euroopan pienimpiä tuulivoiman tuottajia hyvistä olosuhteista huolimatta.

3. Energian tuotannon on oltava paikallisesti työllistävää.
Talouden ollessa edelleen lamassa, työllistäminen ei ole ollenkaan vähäinen kysymys. Edellisen kohdan lukeneet voivat havaita, että jo mainitut keinot lisäisivät maatilojen tuloja ja siten laajentaisivat niiden selviytymismahdollisuuksia.

Lisäksi polttoaineiden, kuten ruokohelpin, kuituhampun ja energiapajun viljely loisi kokonaan uusia alkutuotannon työpaikkoja ja työllistäisi välillisesti (mm. logistiikan kautta) lukuisia muita. Rakennusten energiakorjaukset ja matalaenergiarakentaminen kasvattaisivat rakennusalan arvoa ja työpaikkojen määrää noin 10 prosentilla.
On kohtuullinen vaatimus, että paikallinen energiayhtiö sijoittaa rahansa myös sosiaalisesti kestävästi ja paikallisesti työllistävästi. Lisäksi, väkimäärän odotetaan Jyväskylän energian toimialueella kasvavan, joten sen luomat työpaikat tarjoaisivat työtä ja toimeentuloa pitkäkestoisesti.

4. Energian tuhlaamista on vältettävä ja uusia säästötapoja kehitettävä.
Keski-Suomen kuntien tulisi omassa uudisrakentamisessaan keskittyä energiapihiin talotuotantoon. Tällä hetkellä huonosti eristetyt vuokratalot lämmittävät aivan turhaan harakoita - tiivistämällä taloja voimme vähentää lämmönhukkaa ja sen kautta energiankulutusta miltei puolella. Ekotehokkaassa rakentamisessa alhainen energiankulutus saadaan aikaan tehokkaalla lämmöneristyksellä, ilmatiiviillä rakenteilla sekä hallitulla ilmanvaihdolla ja lämmön talteenotolla. Energialaskut pienenevät, sisäilman laatu, terveellisyys ja asumisen viihtyisyys paranevat. Normaalin talon energiankulutus on arviolta 126 kWh kerrosneliöltä vuodessa - ekologisella rakentamisella se voidaan pudottaa 60 kWh kerrosneliöltä.

Lisäksi ehdotamme, että yrityksille maksettavat tuet ja etuudet on sidottava tiukkoihin enegiansäästötavoitteisiin. Yritykset ovat luonnollisesti oman energiankäyttönsä parhaita asiantuntijoita ja energiansäästökokeilut yritysten omalta taholta ovat jo poikineet lupaavia tuloksia. Jos yritysten tuet sidotaan energiansäästötavoitteisiin, yrityksillä on selkeä taloudellinen kannustin ryhtyä konkreettisiin toimenpiteisiin.

Emme voi elää kuin pellossa - maailman ja luonnon kantokyky tulevat jo nyt monessa kohtaa vastaan. Voidaksemme selviytyä, meidän on keksittävä luovia, uusia tapoja säästää energiaa ja olla viisaampia sen energian käytön kanssa, joka on ehdottoman välttämätöntä. Lämmön takaisinotto, voimaloiden piippujen sähköä jauhavat turbiinit, energiatehokkaat kylmäkalusteet ja valaisimet, älykäs ja ekologinen rakentaminen - meillä on käyttössä lukuisia keinoja, joiden käyttöönotto vaatii poliittista päättäväisyyttä ja uskallusta tehdä oikein.

5. Paikallisia ihmisiä on kuunneltava tuotantolaitosten sijoituksessa.
Niin suuria kuin pieniä energiantuotantolaitoksia rakennettaessa niiden lähiympäristössä asuvien ihmisten mielipiteen on oltava keskeisessä asemassa aina suunnitteluvaiheesta toteutuksen viimeisiin yksityiskohtiin saakka. Varsinkin suurten laitosten, kuten viimeisittäin Keljonlahden voimalaitoksen, rakentaminen muuttaa lähiympäristöään ja sen asukkaiden viihtyvyyttä merkittävästi. Siksi paikallisilla ihmisillä on oltava aina viimeinen sana voimalaitosten sijoitusta koskevissa kysymyksissä.

Ihmiset ovat aina oman asumisensa ja viihtymisensä tärkeimpiä asiantuntijoita. Voimalaitosten suunnittelua ei voida tehdä yksinomaan asiantuntija- tai virkamiestyönä, vaan yhteistyönä asukkaiden kanssa. Jotta asukkaiden ääni olisi mahdollisimman laajasti edustettuna, olisi voimalaitosten sijoittamisesta myös aina äänestettävä suorana kansanäänestyksenä kuntalaisten kesken.

Uskomme vakaasti, että ihmiset ovat viisaita ja voimalaitosten sijoittamiseen liittyvät ongelmat ratkaistavissa kaikkia palvelevalla tavalla. Koska voimalaitoksia on aika ajoin rakennettava, niiden ympäristössä asuvien ihmisten kuuntelemisella voidaan luoda kompromisseja ja hylätä kaikista huonoimpia vaihtoehtoja jo ennen rakentamisen aloittamista. Paikalliset ihmiset ovat kuitenkin oman ympäristönsä ja viihtyvyytensä parhaita asiantuntijoita - voimavara, jonka käyttämättä jättäminen olisi sekä naivia, että lyhytnäköistä.

6. Ydinvoimasta ja riippuvuudesta ulkopuolisesta energiasta on päästävä eroon.
Olemme jo ensimmäisessä kappaleessa esitelleet miksi energian tuottaminen maakunnan rajojen ulkopuolelta on ongelmallista. Vanha kantaverkko tekee energian siirtämisestä pitkien matkojen yli haastavaa ja epävarmaa. Lisäksi huonosti tunnettu fakta on myös se, että sähköä kantaverkon heikkouden vuoksi menee kaiken aikaa hukkaan. Mitä lyhyempiä ovat siirtoetäisyydet, sitä vähäisempi sähkön hukka.

Energian tuottaminen ydinvoiman avulla on monimuotoisesti ongelmallista. Emme varmastikaan halua sen paremmin uraanilouhosta, kuin ydinvoimalaa tänne. Miksi olisimme valmiita vaatimaan, että joku muu haluaa? Ei ole kohtuullista siirtää vastuusta omasta energiankäytöstään muiden harteille.

Ydinvoima on sekä luonnon, että talouden kannalta mahdoton ratkaisu energiakysymyksiin. Uraanivaraintojen lasketaan riittävän seuraavaksi viideksikymmeneksi vuodeksi. Voimme suurella varmuudella olettaa uraanin hinnan nousevan, sen käydessä vähiin. Hiilidioksidipäästöjä ei ydinvoimalla vähennetä, sillä kunkin laitoksen välilliset päästöt ovat keskimääräisen maakaasuvoimalan luokkaa. Lisäksi, mikäli maailmanlaajuista energiapulaa ratkaistaan ydinvoiman avulla, tulisi uusia voimaloita rakentaa kuusitoistakertainen määrä olemassa olevaan kapasiteettiin nähden. Uraanin louhinta ja kuljetus ovat vaarallisia tehtäviä, joilla on jo onnistuttu pilaamaan laajoja pohjavesialueita niin Ranskassa, kuin Yhdysvalloissakin. Meillä Suomessa louhintaa havitteleva Areva on vastuussa lukuisista ympäristökatastrofeista, mutta myös sitä vastustamaan nousseiden ihmisten murhaamisesta.

Ydinvoima ei miltään ominaisuudeltaan täytä tämän julistuksen vaatimuksia. Sitä ei olla aikeissa tuottaa Keski-Suomessa. Se ei missään nimessä ole uusiutuvaa. Se ei ole paikallisesti työllistävää. Eikä ydinvoimayhtiöiden ilmaisen energian suunnitelma sähköntuotannon ylikapasiteetista ja ydinsähkön viennistä ulkomaille missään nimessä tue energian säästämiseen liittyviä tavoitteita.

7. Sähkön pientuottajuutta ja paikallisten yritysten ja ihmisten energiaomavaraisuutta on tuettava.
Muualla Euroopassa laajasti yleistynyt sähkön pientuottajuus on maakunnassamme aivan lapsen kengissä. Ehdotammekin, että Jyväskylän energia ottaa käyttöönsä nk. tuottaja-tariffin. Tämä tarkoittaisi sitä, että jokainen omatoimisesti sähköä esimerkiksi tuuli- tai aurinkovoimalla tuottava voisi syöttää oman energiantuotantonsa ylijäämän takaisin sähköverkkoon. Tämä kannustaisi laajempaa joukkoa ihmisiä investoimaan oma-aloitteisesti johonkin matalakustanteiseen energiaomavaraisuuden muotoon lyhentämällä erilaisten pienten tuulivoimaloiden ja aurinkopaneeleiden takaisinmaksuaikaa myös ylijäämän osalta. Kaikkihan tietävät, että juuri näiden energiantuotantotapojen ongelma on saannin vaihtelevuus - välillä ne tuottavat hyvinkin yli oman tarpeen, välillä liian vähän tai eivät lainkaan. Tuottajatariffi tasoittaisi kausivaihteluita.

Energiaomavaraisuuteen voisi rohkaista myös yrityksiä ja Keski-Suomen kuntia. Energiansäästötavoitteiden lisäksi voidaan luoda kannusteita yrityksille laittaa tuotantotilojensa yhteyteen pienimuotoisia tuuli- ja aurinkovoimaloita. Tuottajatariffin käyttöönotto kannustaisi myös heitä.

Energiaomavaraisuus parantaisi jokaisen pienen voimalaitoksen ympäristön selviämistä tilanteissa, joissa sähkön saanti on esimerkiksi myrskytuhojen vuoksi heikentynyt. Lukuisat pienet laitokset tuottaisivat energiaa useammasta pisteestä, joten tyystin sähköttömäksi jääminen olisi epätodennäköisempää. Näin pientuotanto lisäisi kriisivarmuutta ja loisi sekä säästöä, että lisätuloja laman kanssa painiville kunnille, yrityksille ja yksityisille.

Mitä on tehtävä?

Energiaomavaraisuuteen pyrkiminen on asetettava yhdeksi maakunnan tärkeimmistä tavoitteista. Sitä puoltavat seikat käyvät ilmi jokaisen julistuksen kohdan omissa perusteissa. Mutta meidän on muutettava myös ajatteluamme - pois keskitetystä tuotannosta ja kohti hajautettua ja monimuotoista tuotantotapaa. Energiaomavaraisuus on mahdollisuutemme astua suoraan kehityksen, tutkimuksen ja innovatiivisuuden kärkeen. Voimme olla esimerkillisesti kilpailukykyisiä, työllistää paikallisia ihmisiä ja näyttää mallia koko Suomelle - jos vain haluamme. Tai voimme pitää kiinni luutuneista uskomuksistamme ydinvoiman kaikkivoipaisuuteen ja työllistää ydinvoiman rakennustyömaille ja louhoksiin puolalaista työväkeä liikevoiton valuessa auttamatta ulkomaille ja ympäristötuhojen sekä ihmisten sairastumisten kustannusten jäädessä meidän maksettaviksemme.

Energiaomavaraisuus vaatii tietoa, päättäväisyyttä ja ennen kaikkea tekoja. Olemme tässä esittäneet konkreettisia keinoja energiantuotannon omavaraistamiseksi Keski-Suomen alueella. Liitämme julistuksen oheen tiedotteen Vaasan yliopiston tutkimuksesta maaseudun energiaomavaraisuudesta (julkaistu 2005), Greenpeacen raportin uraanin louhinnan vaaroista ja Arevan toiminnasta (julkaistu 2006) sekä Piia Kauppisen opinnäytetyön Hevosenlannan hyötykäytön mahdollisuuksista .

Matka energiaomavaraisuuteen ja kestävään kehitykseen vaatii konkreettisia askeleita ja jatkaaksemme olemassa oloamme, matka on aloitettava jo tänään. Voidaksemme elää yhdessä luonnon kanssa, meidän on tultava oman alueemme alkuperäiskansaksi. Meidän on opittava näkemään oman alueemme luonto, sen voimavarat ja resurssit ja hyödynnettävä niitä kestävällä, niiden uusiutumista ja luonnon sekä ihmisten hyvinvointia tukevalla tavalla. Energiaomavaraisuus on juuri sitä - ylpeyttä ja kykyä toimia tasapainossa tämän kallisarvoisen keskisuomalaisen luonnon kanssa.

Keskustelua aiheesta Vaihtovirtaverkon blogissa!

Vieraalla maalla - ajatuksia kohtaamisesta

2009-08-14T09:52:00.001+03:00

(Pahoittelen, teksti on vanha, vuoden 2008 tammikuulta. Se vaan yllättäen ajankohtaistui taas.)

Olen joutunut miettimään viime aikoina, onko todella olemassakaan luotettavaa ihmisryhmää tai toisaalta, sellaista, jonka kanssa en haluaisi olla tekemisissä. Nuorempana näkökulmani aiheesta ovat olleet kovasti jyrkemmät ja usein kristinuskoa kohtaan tuntemani vahvan antipatian leimaamat. Ja toisaalta, muihin huuhaisiin olen usein luottanut liiankin helposti - katastrofaalisin seurauksin. Kenelle siis uskallamme antaa sielumme avaimet? Onko olemassa ehdottomia luotettavuuden merkkejä tai toisaalta, ehdottomia kieltäytymiskohtia ja voiko näitä ryhmittää ihmisiin?

Kokemukseni hevosten kanssa ovat tehneet minusta ihmisten kanssa vähän liiankin avoimen. Hevosta on pakko lähestyä täysin avoimin sieluin ja sydämin, mutta ihmisten kanssa ei voikaan kantaa sydäntään hihassaan, ainakaan niin ei voi tehdä loukkaantumatta helposti ja turhankin lujasti. Niinpä kohtaamisista uusien ihmisten kanssa on tullut hidasta tanssia, jossa luottamusta ja yhteisymmärrystä haetaan kuin askeleita tanssiin, jota kumpikaan ei vielä oikein osaa. En voi täysin väittää, ettenkö pitäisi tutustumisvaiheesta. Täytyy rehellisesti myöntää, että se on äärimmäisen jännittävää, kuin hakisi mahdollisuutta kerran toisensa jälkeen ylittää itsensä, ymmärtää ja nähdä vähän enemmän sen toisen silmien lävitse, kokea jotakin itseään suurempaa tai itselleen vierasta. Oikeastaan jopa niin, että mitä enemmän pystyn rakentamaan luottamusta ja yhteistä kokemusta alkuperäisestä vierauden ja erilaisuuden tunteesta huolimatta, sitä tyytyväisempi olen. Pohja-ajatuksena lienee, että ihmisiähän me kaikki olemme, joten vääjäämättä sitä yhteistä on aina enemmän, kuin sitä erottavaa.

Mutta toisaalta, rakastun ihmisiin palavasti ja lujasti jo alkumetreistä. Siis ihan ystäviinkin. Ja se on hankalaa monessakin suhteessa. Päästäessämme ihmisiä lähellemme, annamme heille vääjäämättä mahdollisuuden loukata meitä aivan valtavasti. Minun pitäisi uskoa luottamustanssiin enemmän ja vain ymmärtää jatkaa sitä pidempään. Ei aina heittäytyä pitämään aivan jokaisesta. Vaikka kokemus on osoittanut, että suurin osa ihmisistä on luottamuksen arvoisia, mahtuu joukkoon vääjäämättä niitä, joiden aiheuttamat haavat tuntuvat edelleen tuoreilta ja joiden muisteleminenkin tuottaa niin suurta kipua, että on vaikea hengittää.

Olen ehkä liian helposti niputtanut "huuhaat" turvallisten ihmisten kategoriaan, katsomatta tarkemmin, minkälaisia nämä ihmiset ovat. On helppoa antautua sen illuusion valtaan, että kaikki huuhaat pohjimmiltaan uskovat samalaisiin asioihin kuin minä, kokevat asiat samalla tavalla tai ovat moraalisesti samoilla linjoilla kanssani. Liian monien asioiden automaattinen olettaminen on lyhin tie pettymykseen ja huuhaan sarallakin on niin monenlaista sukankuluttajaa.

Lähestyessämme toisen ihmisen sielua, hänen ajatuksiaan tai ymmärrystään, olemme aina vääjäämättä vieraalla maalla, missä automaattiset oletukset ja ennakkoon tehdyt johtopäätökset ovat aina este todelliselle kohtaamiselle. Jokaisen ihmisen kanssa on lähdettävä siitä lähtöoletuksesta, ettei tiedä tästä kyseisestä ihmisestä valmiiksi mitään. Silloin antaa suurimman mahdollisuuden tälle toiselle itselleen kertoa ne asiat, joita tämä pitää tärkeinä. Rakkaudellisimmatkin ennakko-oletukset toimivat pitkän päälle aina itseään vastaan.

Ja tämä toiseenkin suuntaan. Olen ollut useamman vuoden ylpeä siitä, minkälaisia älykkäitä, itsenäisiä ja erikoisia ihmisiä olen saanut ystävikseni. Monet näistä peloistani ja ennakkokäsityksistäni huolimatta. Olisin köyhempi ihminen ja monin verroin sokeampi inhimillisen viisauden saralla, ellei ystävissäni olisi useampaan uskontokuntaan ja lukemattomiin eri maailmankatsomuksiin jakautuvia ihmisiä, puhumattakaan eri ikäisistä, erilaisista sosiaalisista-, etnisistä tai koulutuksellisista taustoista lähtöisin olevia ihmisiä. Monessa tapauksessa tuntuu, että lähtökohtainen erilaisuus on antanut tilaa syvemmälle ystävyydelle, kuin aluksi tunnettu samuus. Se on mahdollistanut pidemmän tutustusmistanssin, jossa on syvemmin selvitelty, että minkäslainen otus tämä kyseessä oleva onkaan.

Vaara ihmisten suhteen tulee harvoin meille tuntemattomista asioista, jotka aluksi vaikuttavat pelottavilta. Koska pelottaviin asioihin tutustumiseen ja niiden hyväksymiseen varaamme aina enemmän aikaa. Suurin vaara omalle henkiselle hyvinvoinnilleni on aina tullut niiden ihmisten taholta, jotka olen hyväksynyt ja kokenut tutuiksi liian nopeasti. Vaara on vaaninut silloin, kun en ole kokenut liikkuvani vieraalla maalla. Kun en ole muistanut liikkuvani siellä, vaikkei kukaan ihminen ole aluksi sen tutumpi, kuin toinenkaan. Mikään maailmankatsomus ei tee ihmisistä niin samanlaisia, kuin olen itse, että minun tulisi automaattisesti olettaa heistä jotakin. Tai toisaalta, ei koskaan niin erilaisiakaan. Pitää vain muistaa liikkuvansa vieraalla maalla, täytyy edetä varovasti, tahdikkaasti ja harkitusti, tai törmäyksiä sattuu vääjäämättä.

Tunnistan itsessäni tarpeen kuulua ryhmään, leimautua ja sanoa "nämä ovat minun ihmisiäni - tällainen minäkin olen." Luulen, että se on inhimillinen perustarve ja korostuu kaikilla niillä ihmisillä, jotka eivät tunne kuuluvansa massaan. Mutta parhaankaan viiteryhmän löytäminen ei tarkoita auttamatta turvallista ympäristöä. Kuten Emma sanoi viisaana, "idiootit ovat idiootteja, maailmankatsomuksesta riippumatta." Täten jokaisessa porukassa on omat mukavat ihmisensä ja omat hankalat ihmisensä ja on puhtaasta sattumasta kiinni, kumpiin satut törmäämään ensin. Myös wiccoissa, erilaisissa huuhaissa jne. Ja tekisi mieleni sanoa, että varsinkin tällä saralla. Huuhaassa on paljon sellaista, joka vetää puoleensa henkisesti tasapainottomia ihmisiä, tai niitä ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet aiheesta täysin väärästä syystä. Rehellisyyden nimissä manipulointi, valehtelu, oman edun tavoittelu jne. eivät ole vieraita parhaillekaan huuhaa-piireille. Ja mikäli uskoo vakaasti asioiden olevan toisin, joutuu helpommin hyväksikäytetyksi tai henkisesti murretuksi. Usein vielä sellaisten ihmisten taholta, jotka itse uskovat vilpittömästi tekevänsä sinulle palveluksen ja auttavansa sinua eteenpäin henkisellä polullasi.

Kuten eräät ystäväni ja entisen covenini jäsenet, jotka kertoivat, että olen hirviömäinen despootti, täysin kyvytön empatiaan ja ihmisen tunnekylmä sosiopaatti. Ja että minun vain pitäisi rehellisesti kohdata nämä ominaisuudet itsessäni voidakseni kasvaa ihmisenä. Vasta siinä kohtaa, kun kuulin kolmannelta ihmiseltä, että nämä samat ihmiset olivat esittäneet aivan saman arvion myös hänestä, aloin oivaltaa, että ongelma saattoi olla jossakin muualla, kuin minussa. Alkoi näyttää siltä, että näiden ihmisten seurassa kaikki muut ihmiset olivat tunnekylmiä ja kyvyttömiä empatiaan, myös sellaiset, jotka hyvin tiesin äärimmäisen kilteiksi ja sympaattisiksi ihmisiksi. Tyypillistä kyllä, huuhaa-maailman kovat odotukset itsestä ja omasta henkisestä kasvusta eivät aina johda omien ongelmien tunnistamiseen ja kohtaamiseen, vaan aika ajoin myös siihen, että omat, negatiivisiksi mielletyt kokemukset heijastetaan muihin ihmisiin ja heistä etsitään syntipukkeja omaan pahaan oloon. Se on masentavaa ja vaarallista leikkiä, joka usein murtaa ja satuttaa niitä, jotka syyllistämisen kohteeksi joutuvat.

Mikä sitten olisi auttanut? Kenties se, että sanojen sijaan olisin syventynyt kuuntelemaan ja katselemaan tekoja ja niiden seurauksia, havainnoinut vastuunkantoa ja suhtautumista ongelmatilanteissa. Ja se, etten niin helposti olisi langennut ajattelemaan, että tietysti minulle tärkeät arvot (rehellisyys, aitous, rakkaudellisuus, avoimuus, päättäväisyys ratkaista eteen tulevia ongelmia) ovat samoja, kuin muiden arvot. Jos olisin hiljentynyt kuuntelemaan sitä, että toden totta, niiden aivan lähimmäistenikin kanssa, olin edelleen vieraalla maalla. Se olisi säästänyt kovin monelta tarpeettomalta tuskalta.

Tosin, turhia ovat vain ne virheet, joista ei oteta opiksi.

Hermana Cristinan kaivo

2009-06-06T16:44:00.002+03:00

Eli viimeisin EU-aiheinen julkinen esiintyminen ja kannanotto globalisaatioon

Hermana Cristina on pieni nainen ja joka päivä hänen on nostettava vettä perheelleen syvästä kaivosta. Väkipyörä on jäykkä ja ämpäri raskas ja vaikka hän odottaa kuudetta lastaan, hän ei valita. Hän tuntee olevansa onnekas, sillä hänen ei tarvitse nousta ennen aurinkoa ja kävellä pitkin uutta moottoritietä vettä etsien kuten monet naiset tekevät. Ja vaikka hänen ja hänen perheensä omaisuus mahtuisi muutamaan ostoskassiin, hänellä on koti - vaikkakin kaukana siitä kaupungista, jossa hän syntyi ja missä hänen perheensä ja ystävänsä asuvat. Hän ja hänen perheensä ovat pakolaisia, he jättivät kotinsa sodan aikana. Sodan, jota käytiin niitä vastaan, jotka eivät enää voineet sietää toivottomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta ja kapinoivat rikkaita ja voimakkaita vastaan. Mutta vallankumous, kuten niin monet asiat, päättyi epätäydellisesti ja kaikki veri, kipu ja uhraukset toivat vain osittaisen voiton kuolemanjoukkoja ja suuryritysten tukemia sotavoimia vastaan.

Hermana Cristina ei koskaan oppinut lukemaan ja vaikka hän on väsynyt ja kulunut lukuisten raskauksien jälkeen, ei hänen elämässään ole muuta kauneutta, jolla täyttää kotia. Hän ei asu kaukanakaan suuresta tiestä, jolla hänen kaltaisensa naiset vaeltavat päivittäin tomussa vettä etsien. Tien rahoittivat sellaiset yritysmaailman etujoukot, joiden nimiä Hermana Cristina ei tunne. Maailmanpankki, Kansainvälinen valuuttarahasto - uusliberalismin instituutiot, jotka lainasivat rahaa jollekin hallituksen inkarnaatiolle, jota Hermana Cristina ei koskaan äänestänyt, yksityisissä neuvotteluissa, joita kansalaiset eivät koskaan hyväksyneet, rakentaakseen teitä, joita täplittävät huoltoasemat ja kaupat loistavan puhtaina ja hohtavina. Kuin palatsit ne kohoavat, täynnä lasisia pikaruokahyllyjä, joista varakkaasta pohjoisesta saapuvat vierailijat voivat löytää tuttuja tuotemerkkejä, Kellog's-muroja, Mars-patukoita.

Hermana Cristina ruokkii perheensä tortilloilla ja pavuilla. Hän pitää itseään onnekkaana, sillä niin moni on nälkäinen. He ovat nälässä, sillä - vaikkei Hermana Cristina sitä tiedäkään - hänen maansa on maksettava korkoa niistä lainoista, joilla rakennutettiin suuri tie, kauniit huoltoasemat ja kaupat täynnä merkkituotteita, joihin hänellä ei koskaan tule olemaan varaa. Hänen hallituksena, jota hän ei tosin koskaan valinnut, on kannustettava viljelijöitään tuottamaan ruokaa, jota myydään rikkaisiin maihin ja sen on hyväksyttävä samojen yritysten maquiladoras-tehtaiden rakentaminen. Tehtaiden, joissa hänen lapsensa ennen pitkää työskentelevät ja tuottavat farkkuja, kännyköitä ja tietokoneita, joihin heillä ei koskaan ole varaa neljän dollarin päiväpalkallaan. Vaikka Hermana Cristinalla on itsellään neljä tytärtä, hänen tyttärillään ei välttämättä ole lapsia lainkaan, sillä maquiladoras-tehtaiden päästöt ovat myrkkyjä, jotka syövyttävät munasarjat ja kohdut. Hallitus, jota Hermana Cristina ei koskaan äänestänyt, hyväksyy tämän houkuttaakseen suuryhtiöitä kuitatakseen velkansa Maailmanpankille. Hermana Cristina ei koskaan pääse äänestämään, vaikka juuri se voisi turvata hänen tytärtensä terveyden. Hermana Cristina ei juuri siksi koskaan pääse äänestämään.

Hänen poikansa unelmoivat rikkaista maista pohjoisessa tai suuren tien seuraamisesta Guatemalan läpi Meksikoon. Mikäli he onnistuvat, he eräänä päivänä seisovat kadunkulmassa nälkäisinä ja epätoivoisina sumuisena aamuna, toivoen työtä. Jos he onnistuvat yli odotusten, he saattavat päästä työläisiksi ja ajaa töihin läpi katujen, joiden liikennevaloja kansoittavat kerjäläiset, jotka ovat vielä Hermana Cristinaa köyhempiä, sillä heillä ei ole koteja lainkaan. Tämä mies on murtunut jo kauan aikaa sitten, sillä hänet lähetettiin oikeudettomaan sotaan suojelemaan suuryritysten etuja. Tuo nainen on juuri päässyt vankilasta; hän menetti lapsensa jouduttuaan epätoivoissaan huumekoukkuun, jolla hän yritti lääkitä epätoivoaan. Tällä naisella on AIDS, eikä rahaa edes huoneeseen yöksi saati lääkkeisiin. Tuolla miehellä on toivoa silmissään ja hän hymyilee, mutta hänelläkään ei ole työtä, sillä tehdas, jossa hän työskenteli, muutti El Salvadoriin, missä ihmiset tekevät töitä neljällä dollarilla päivässä.

Katua reunustavat kiiltelevät kauppojen näyteikkunat tarjoillen farkkuja, tietokoneita ja kännyköitä. Sihteerikkö lusikoi sokeria kahviinsa ja pitää itseään onnekkaana, sillä hänellä yhä on työ. Puolet hänen yksiköstään irtisanottiin, kun suurempi yritys osti yrityksen, jossa hän työskentelee. Hänen palkkansa hädin tuskin kattaa lastenhoitomaksut, lainojen lyhennykset ja hänen asuntonsa vuokran. Ja vuokra, se on korkealla, koska pankit ovat rohkaisseet sijoittamista keskustan kiinteistöihin - niin moni haluaa asua kaupungissa, jossa suuryrityksillä on pääkonttorinsa. Hän ei vielä tiedä, että hänellä on syöpä, joka on peräisin kemiallisista jäämistä ruoasta, jota hän syö. Samanlainen syöpä, kuin niillä, jotka tekivät raskaan matkan suurta tietä ja nyt keräävät sadon ja levittävät kemialliset lannoitusaineet, joita pankit velvoittavat viljelijöitä käyttämään. Sillä kyllähän pankki toki haluaa tukea kemianteollisuutta, onhan pankki antanut sille suuret lainat. Eikä hän vielä osaa kuvitella, että hän pian menettää työnsä, koska on liian sairas suoriutuakseen ja menettää sairausvakuutuksensa, koska ei ole enää töissä. Eikä vapauden nimissä hänen hallituksena ole velvollinen hänen terveydenhuollostaan huolehtimaan. Eikä hän näin ollen elä riittävän pitkään nähdäkseen oman tyttärensä aikuistuvan. Eikä hän tiedä, että samat kemialliset jäämät, jotka saastuttivat hänen rintansa, imeytyvät hitaasti mutta varmasti myös kohti Cristinan kaivoa.

Näettekö yhteyden? Maailma, joka toimii rahan arvoilla, rahan ja suuryritysten ehdoilla, saastuttaa, pilaa ja tuhoaa vääjäämättä jokaisen siinä elävän ihmisen. Pelkät suojelulait eivät riitä - on vaadittava vallankumousta!

Kuvitelkaa hetken ajan maailma, jossa kaikkien talouselämän vaikuttajien suurin päämäärä olisi pitää Hermana Cristinan kaivo puhtaana ja vapauttaa hänet veden nostamisen raskaasta tehtävästä ja tehdä se tavalla, josta on eniten hyötyä hänelle, hänen lapsilleen ja hänen lapsen lapsilleen. Joten sen sijaan, että Maailmanpankki tarjoaisi hänen hallitukselleen rahaa valtaisaa patohanketta varten, joka tuhoaisi paikallisten pienviljelijöiden viljelmät, Hermana Cristinalle tarjottaisiin sähköpumppu ja aurinkopaneeli. Ja jotta hänen poikiensa työllistyminen olisi taattu, sähköpumppuja ja aurinkopaneeleita alettaisiin valmistaa paikallisesti, maan omien asukkaiden tarpeisiin. Ja ihmiset opetettaisiin itse rakentamaan, asentamaan ja huoltamaan näitä välineitä. Ja huolehdittaisiin, että jokaiselle heistä maksetaan riittävästi palkkaa, että heillä on varaa papuihin ja tortilloihin, hedelmiin, vaatteisiin ja turvattuun elämään. Niin Hermana Cristinan kaivon vedellä voisi kasvattaa puutarhan, jolla ruokitaan perheen lapset, joista kasvaa terveitä, iloisia ja innokkaita oppimaan.

Ja jotta kaivon puhtaus voitaisiin turvata, maquiladoras-tehtaat suljetaan ja suuret plantaasit kansallistetaan. Ihmiset viljelevät pieniä palstoja, joilla lainnoitusta ja myrkytystä vaativien monokulttuurien sijaan kasvatetaan runsasta lajimäärä rinnakkain - ei ulkomaille vietäväksi, vaan jotta perheet saavat syödäkseen ja voivat myydä pienet ylijäämänsä niille, jotka valmistavat ja asentavat aurinkopaneeleita.

Jos kuvittelemme maailman, jossa Hermana Cristinan kaivon puhtaus on tärkein asia kaikille päättäjille ja jokaiselle vallan instituutiolle, näemme puhtaamman ja turvallisemman maailman. Näemme maailman, jossa ihmiset voivat liikkua epätoivon sijaan uteliaisuudesta. Näemme maailman, jossa on rauhaa ja tasa-arvoa. Näemme hyvinvoivan maailman ja onnellisen ihmiskunnan.

Juuri sinulla, joka luet tätä tällä hetkellä, on mahdollisuus huolehtia Hermana Cristinasta ja hänen lapsistaan ja etenkin hänen kaivostaan. EU on Maailmanpankin, Maailmankauppajärjestön ja Kansainvälisen valuuttarahaston koira, joka toteuttaa uusliberaalia talouspolitiikkaa, kovien arvojen ja rahan politiikkaa. Nimenomaan EU rakentaa maailmaa, jossa köyhiltä viedään kaikki, toivoa myöten, tehtaat siirretään kehittyviin maihin "turvaan" ympäristöä ja ihmisiä suojaavilta laeilta ja koko palvelurakennetta yksityistetään sisämarkkinoiden syventämisen nimissä.

Tee Hermana Cristinalle, itsellesi ja maailmalle palvelus. Älä vaikene! Käytä ääntäsi nyt! Another world is possible! Sí, se puede! Hermanan kaivon ja turvallisen, tasa-arvoisen maailman puolesta taistelee myös allekirjoittanut numerolla 63.

(Starhawkin alkuperäisestä tekstistä soveltaen käännetty. Kävelykadulla Jyväskylässä 6.6. puhuttu.)

Ensimmäisen ydinvoiman vastaisen paikallisverkoston kokouksen satoa.

2009-05-23T09:35:00.002+03:00

Ensimmäinen kokous on nyt ohi. Kokoustimme helatorstaina, eli 21. 5. Kirkkopuistossa, suuren männyn alla. Hiuksissani on edelleen pihkaa. Paikalla kokouksessa olivat Katriina, Hanna Era, Aino Kainulainen (ja ihanat koiran öhmötit) Aki ja Ilona, Jelena, Niklas, Miska, Anni ja Harri. Kaikki ihmiset eivät olleet aivan koko kokousta läsnä, joten nimellä kommentteja vain muutamilta.

Ihan ensimmäiseksi harjoittelimme hieman aktiivista kuuntelemista ja esittelimme muulle väellä parimme.

Sitten keskustelimme puhesauvan avulla seuraavista asioista:

1. Miksi juuri sinä vastustat ydinvoimaa?
Ryhmässä oli seuraavia näkemyksiä:
* tieteelliset perusteet ydinvoiman vaarallisuudesta
* loppusijoituksen ongelmat
* louhinnan tuottamat ongelmat
* työllistämättömyys verrattuna uusiutuvien käyttöön
* energiaa olisi parempi tuottaa hajautetusti ja monimuotoisesti, eikä suurissa yksiköissä, jotka ovat kriisin tullen herkkiä häiriöille
* Uraani ei ole mikään uusiutuva luonnonvara, vaan sitäkin on rajallinen määrä.

2. Mikä on ollut paras kansalaisaktiivikokemuksesi ja miksi?
* Kokemuksissa tuli esiin hyvin monenkirjavia esimerkkejä. Tärkeimpinä nousivat esille mielenosoitukset, joissa on ollut paljon osallistujia, sekä sellaiset, joilla on ollut selkeä teema (esim. yhtenäiset vaatteet) sekä perinteisestä marssista poikkeavaa sisältöä, kuten laulua, runojen lukemista jne.

3. Mitkä ovat mielestäsi parhaita tapoja vaikuttaa ja miksi juuri ne?
* Kirjekampanja
* Hyvä tiedottaminen
* Äänestäminen
* Mielenosoitukset

4. Miten haluat olla tässä kampanjassa mukana?
Miska: koordinaattorina
Aino: etänä, mutta parhaan kykyni mukaan
Kati: mahdollisimman paljon ja monipuolisesti
Anni: tiedottamalla muita vihreitä ja miten ehdin
Harri: tiedottamalla sidosryhmiä, kokoamalla taustajoukkoa
Hanna: organisaattorina ja luomalla uutta tapaa toteuttaa tällaista kansanliikettä

(5. Lisäkysymyksenä oli, mikä on jäänyt harmittamaan edellisistä kokemuksista. Yleisenä kokemuksia olivat seuraavanlaiset:
* kun ihmisiä ei tulekaan paikalle tai tulee paljon vähemmän, kuin on arveltu.
* kun yhteiset työt jäävät yhden ihmisen tehtäväksi
* kun ihmisiä ei saada kiinni, jotta hommien etenemisestä voisi tiedustella
* kun tekee hurjasti työtä, mutta ei koe, että onnistuminen on työpanoksen mukainen tai työtä ei huomata)

Pohdimme lisäksi vielä vapaamuotoisesti, kuinka töiden kaatumista muutaman organisoijan niskaan voisi välttää ja ehdotamme seuraavia asioita:
* työtä yritetään jakaa niin pieniin osiin, että yhden ihmisen tekemättömyys ei ole vielä katastrofi
* työtä tehdään työpareina, joten joku on todennäköisesti aina mahdollista saada kiinni ja asiat tulevat helpommin tehdyiksi
* ihmisiä rohkaistaan ilmoittamaan mahdollisimman nopeasti, jos vaikeuksia ilmenee

Seuraavaksi jumppasimme "Mitä mieltä" -jumppaa. Voimistelun ajatus oli koota ajatuksia ja näkemyksiä eri asioista, sekä ihmisten perusteluita näkökulmilleen. Asetimme lähekkäin seisovat kuusen ja männyn vastapooleiksi, joista mänty oli "Tykkään aivan tosi paljon" ja kuusi "En tykkää yhtään!" Kokousväen tehtävä oli sijoittaa itsensä näiden kahden väliin, kohtaan, joka edustaa heidän näkemystään.

Testasimme seuraavia teemaan liittyviä aiheita:
* Mielenosoitus (tykkäävät perustelivat: paras tapa saada näkyvyyttä)
* Kirjekampanja (tuotti hyviä tuloksia PP:n kanssa)
* JE:n pääkonttorin "piiritys" (näkyvyys / pidätetyksi joutuminen ja pippurikaasu)
* Uusiutuvia energiamuotoja tuottavien PK-yritysten mukaan ottaminen
(kaikki tykkäsivät)
* Fennovoima
(kukaan ei tykännyt, ei edes Miska, kuultuaan, että Fennovoima on saksalaisomisteinen. Muuten positiivisuuden perusteena energiaomavaraisuus.)
* Yhteistoimijoina
- Greenpeace
- Suomen luonnonsuojeluliitto
- Anarkistiliitto
- Maan ystävät
- jne
(Kaikki tykkäsivät.)

Sitten ideoitiin pareina toimintatapoja.

Miskan ja Ainon työryhmä ehdotti zombiewalkia ja yhteistyötä Jelmun kanssa. Ihmiset tulevat mielellään konsertteihin ja tärkeän asian puolesta voisi hyvinkin olla mahdollista saada esiintyjiä suopumaan pienellä palkkiolla.

Hannan ja Katin työryhmä ehdotti avoimen kansalaistapahtuman järjestämistä esim. Lounaispuistossa. Puhujia voitaisiin "tilata" muista vastaavista kansanliikkeistä, Greenpeacelta jne. Lisäksi tarvittaisiin interaktiivisuutta - työpajoja, joissa ihmiset voisivat konkreettisella tavalla osallistua. Pohdittiin myös mahdollisuutta kutsua PK-yrityksiä esittelemään tuottamiaan ratkaisuita energiakysymyksiin. Mm. maavoima, ilmalämpöpumput, tuulivoima jne.

Annin ja Harrin työryhmä ehdotti varsinaisen, syvemmän keskustelutilaisuuden järjestämistä. Asiantuntijakeskustelu onnistunee parhaiten sisätiloissa ja paneelimuodossa.

Lisäksi yhdessä pohdittiin ajatusta yhdistää zombiewalk ja varsinainen miekkari. Miekkarin lähtökohta olisi keskiaikainen rutto-teema. Edellä kulkisi säteilyvaara-merkein merkittyjä ihmisiä, jotka soittaisivat kelloa ja huutelisivat "tuokaa kuolleenne!" ja heidän perässään zombeja ja muutama "ruumisvaunuja" vetävä tyyppi. Ruumiskerääjät pysähtyisivät aika ajoin huutamaan kutsunsa ja risteyksistä kulkueeseen liittyisi lisää zombeja.

Heidän perässään kulkisi nk. "luonnonvoima" -kulkue järjestäytyneenä neljän elementin (ilma, tuli, vesi, maa) mukaan ja pukeutuneena värikoodein. Jokaiseen värisektioon tuotaisiin sen elementin voimaa tuottavien asioiden pienoismalleja (esim. tuulimyllyjä, "aurinkopaneeleita" jne) sekä jokaisella voimalla olisi oma kiinalainen lohikäärmeensä. (Eli muutaman ihmisen keppien päässä kantama otus) Lisäksi kaikki muu rekvisiitta, tanssi, laulu, musiikki jne. on kovin tervetullutta.

Anni pohti ansiokkaasti, että kovin karnevalistisen kulkueen tarkoitus saattaa jäädä katsojille hämäräksi. Tätä voisi selkeyttää laittamalla riittävän suuret bandikset kulkueen avaajille, esim. "Ydinvoimaa" ja "Harmoniaa" sekä nakittamalla kulkueeseen riittävän tiheään ihmisiä jakamaan flyereitä katsojille.

Harri nosti myös esiin hyvä huomion siitä, että toimiakseen tällainen veto vaatii aivan valtavasti väkeä. Totesimme, että meidän on tehtävä parhaamme rekrytoidaksemme mukaan kaikki, kaikkien mutsit ja niiden mutsien mutsit. Eli tähän tarvitaan sekä toimivaa ja tehokasta tiedotusta, että edeltävää toimintaa ja vielä kaikkien verkostoiden ja yhteistyötahojen mukaanottamista.

Loppupiirissä kyseltiin vielä, mikä on ihmisten fiilis projektista ja kuinka tällaiset vähän poikkeukselliset kokoustavat toimivat. Kokoustavat saivat kiitosta - tällaiseksi esittäytymis- ja avauskokoukseksi ne olivat hyvät. Kun täytyy tehdä päätöksiä, tarvittaneen enemmän organisaatiota ja rakennetta. Lisäksi kaikki ilmoittivat olevansa hyvillä mielen ja toiveikkaita alkavan projektin suhteen.

Pahoitteluni kaikille, jotka eivät päässeet paikalle!
Meillä oli valtavan hauskaa!

Maassa maan tavalla tai maasta ulos?

2009-05-13T20:58:00.004+03:00

Eli miksi tarvitsemme monenlaisia kasvoja pyhälle?

Politiikkaa seurannut saattaa tunnistaa ensimmäisestä otsikosta perussuomalaisten mantran. Aina, kun perustellaan yksilön itsemäärittelyoikeuden rajoittamista tai halutaan demonisoida ihan tavallisia ihmisoikeuksia vaativia kansalaisia, tämä lause nousee esiin. Ellet halua leikkiä säännöillämme, älä leiki ollenkaan.

Perussuomalaiset ovat retoriikassaan noudattaneet jo pitkään koulukiusaajan logiikkaa - sen, joka keksii sopivan syntipukin, ei tarvitse ratkaista oikeita ongelmia. Jokainen varmaan tapasi koulussa sen tyypin, joka uhoamalla, pelottelemalla ja terrorisoimalla itseään pienempiä sai muut puolelleen. Perussuomalaisten poltiikka koostuu näistä samoista aineksista. On paljon helpompaa valita heikoin ja käydä tämän kimppuun, kuin pohtia oikeita ongelmia, ratkaisuja niihin tai todellista, koko järjestelmää muokkaavaa kritiikkiä. Valitettavasti seuratessani perussuomalaisten keskustelua eduskunnassa kantani vain vahvistuu.

Syyllisten metsästäminen ja tuomitseminen ei kuitenkaan luo ratkaisuja. Se vain lisää tarpeetonta kärsimystä. Ja heikomman höykytyksen aikana ne todelliset ongelmat vain kasvavat ja vaativat uudet syntipukit. Perussuomalaisten onneksi maailma on täynnä vääränlaisia ihmisiä, lapsia, vanhuksia, yksinhuoltajia, väärän värisiä tai valtion uskontoa tunnustamattomia, seksuaalisesti keskiverrosta poikkeavia tai vain oudosti pukeutuvia. Lienetkö sivari, kommari, hinttari, ryssä taikka ruotsalainen? Älä huoli, tämä porukka jahtaa kyllä vielä sinuakin.

Mutta minä haluankin kysyä, mikä oikein on maan tapa? Eikö maan tapa muodostu juuri niiden ihmisten arvoista ja tavoista, jotka tiettyä, maantieteellisesti rajattua aluetta asuttavat? Ja eikö se siksi ole kaikkea sitä, mitä perusässät tuntuvat vihaavan - muuttuva ja moniarvoinen?

Koko Suomen niemeltä ei nimittäin löydy eittämättä yhtäkään "perussuomalaista" sitä Todellista Suomalaista, jota tämä väki tuntuu edustavan. Jokainen meistä poikkeaa normista jollakin tavalla. On pidempiä ja lyhyempiä, hoikempia ja paksumpia, moraalisesta moniarvoisuudesta puhumattakaan. Se yksisilmäisyys, jolla perusässät ovat Todellista Suomalaisuutta määritelleet, pöyrisyttää.

Oma sukuni on asunut surkean pari sataa vuotta tällä niemellä. Noin kaksinkertaisesti sen ajan, kun tämä paikka on ylipäänsä ollut oma maansa tai sillä on ollut nimi. Perustellusta suomalaisuudestani huolimatta en millään mahdu perussuomalaiseen sini-valkoiseen määritelmään. Ensinnäkin, minulla on lapsi, vaikken ole naimisissa! (GASP!) Toisekseen, sukupuoli-identiteettini ei ole hetero. (GASP!) Kolmanneksi, en ole koskaan kuulunut valtion kirkkoon. (Herttilei!) Neljänneksi, olen tunnustava wicca. (Roviolle!) Ja pahin kaikesta, olen kommunisti! (Siperiaan!) En siis millään mahdu perussuomalaisten määrittelemän suomalaisuuden hyvin kapoisiin raameihin. Minun ei ole mahdollista olla "maassa maan tavalla" koska en hyväksy moniakaan maan tavoiksi muodostuneita asioita, enkä tunnusta virallista uskontoa. Mutta minne minun pitäisi tästä maasta lähteä? Vai pitäisikö minunkin suomalaisuuteni olla yhtä hyväksyttävä määritelmä siitä, mikä "maan tapa" on?

Kuitenkin olen ollut etuoikeutetussa asemassa niin pitkään, että ongelmani ja erilaisuutenikin on kovin helppoa ja pinnallista. Olen modernin ajan nainen, voin puhua, kirjoittaa, äänestää ja asettua ehdolle. Olen ulkonäöltäni kovin samanlainen kuin muutkin suomalaiset. Olen taloudellisesti riippumaton tavalla, joka tekee minusta itsenäisen. Kun tästä verrattain helposta asemastani pohdin erilaisuutta, tulee omasta erilaisuudestani helposti erilaisuuden tavoittelua. Asemani on niin turvattu, että tarvitaan todellista syvää pohdintaa, jotta voin ymmärtää miltä sekä etuoikeutettuna, että erilaisena oleminen tuntuu.

Toivonkin, että lukijani varaavat seuraavaksi tovin aikaa ja seuraavat minua Starhawkin opastamalle retkelle siihen, miltä erilaisuus ja etuoikeutettuna oleminen tuntuvat.

Hengitä ensin syvään ja kuvittele, että olet juuri lähdössä kävelylle halki kaupungin. Kävellessäsi katua huomaat, että ulkonäöllisesti kaltaisesi ihmiset ovat normi. Kauppojen ikkunoissa näet tuotteita, joita pidät puoleensavetävinä ja jotka on suunnattu juuri kaltaistesi ihmisten tarpeita ja mielenkiinnon kohteita varten. Mainokset kadun varsilla esittelevät kaltaisiasi ihmisiä menestyksen ja viehättävyyden ikoneina.

Kuljet elokuvateatterin ohi ja huomaat, että pääosan esittäjä uudessa menestyselokuvassa on aivan kaltaisesi. Kadulla on myös uskonnonharjoituspaikka ja iloksesi huomaat, että se on suunniteltu ja rakennettu juuri niitä rituaaleja ajatellen, joita sinä pidät tärkeinä.

Käännyt risteyksestä ja olet hetken epävarma sijainnistasi. Kysytkin neuvoa poliisilta, joka on samanlainen ihminen, kuin sinä ja kohtelee sinua kunnioittavasti ja kohteliaasti. Saavut kaupungintalolle, jossa on menossa kokous. Huomaat, että puhetta johtaa aivan kaltaisesi ihminen ja muut aivan sinunlaisesi kommentoivat ja heitä kuunnellaan kunnioittavasti. Sinulla ei ole epäilystäkään siitä, että mikäli päättäisit puhua, tulisit varmasti kuulluksi.

Nyt hengitä syvään. Päästä irti ensimmäisestä visiosta ja valmistaudu kulkemaan läpi aivan toisenlaisesta kaupungista. Kulkiessasi tämän kaupungin katua huomaat, että täällä aivan erilaiset ja sinusta poikkeavat ihmiset ovat normi. Kauppojen ikkunoissa näet tuotteita, jotka eivät millään tavalla palvele tarpeitasi tai kiinnosta sinua. Kadunvarsimainoksissa näet täysin itsestäsi poikkeavia ihmisiä esitettynä menestyksen ja puoleensavetävyyden ikoneina.

Kulkiessasi elokuvateatterin ohitse, huomaat, että uutuuselokuvan henkilöhahmoista yksikään ei muistuta sinua vähääkään. Kadulla ohittamasi uskonnollisen palvonnan paikkaa ei ole suunniteltu sinun uskontoasi varten, eikä se ole omia rituaalejasi varten edes avoinna.

Käännyt kulmasta ja huomaat eksyneesi. Yrität lähestyä poliisia, mutta käännyt nopeasti pois huomatessasi epäilyksen hänen katseessaan. Mutta et ehdi pakoon, ennen kuin poliisi, joka on eri etnistä ryhmää, sukupuolta ja eri ikäinen kanssasi lähestyy sinua ja aloittaa kuulustelun. Lopulta pääset pujahtamaan pakoon kaupungintaloon. Siellä on parhaillaan menossa kokous, jota johtaa sinusta täysin erilainen ihminen. Kommentoivat ja osallistuvat ihmiset eivät myöskään ole kaltaisiasi ja milloin joku sinua muistuttava yrittää puhua, hänet sivuutetaan nopeasti. Sinullakin olisi sanottavaa, muttet usko tulevasi kuulluksi.

Jos pohdit omaa kokemusta omasta elämästäsi, kumpaa kaupunkia se muistuttaa? Vai onko siinä piirteitä molemmista? Miltä elämä tuntuisi ensimmäisessä tai jälkimmäisessä kaupungissa? Mitä omanarvontunnollesi tapahtui ensimmäisen ja jälkimmäisen kohdalla?

Kovin yksioikoiset kulttuurit rajoittavat kaikkien yksilöidensä oikeutta olla ja elää. Jos minuuden määritelmä ei lähde omasta kokemuksesta siitä, mitä haluaa, mitä tarvitsee ja mitä kaipaa, vaan yrityksestä toteuttaa jotakin ulkoa annettua mallia, on yksilönvapaus kovin näennäistä. Identiteettiä ja ihmisoikeuksia rajoittavat kahleet rajoittavat jokaista yhteiskunnan jäsentä. Ainoa tapa taata yksilön oikeus vapaasti määritellä identiteettinsä on nähdä "hyvä", "oikea" ja "pyhä" mahdollisimman laajoina ja monikasvoisina käsitteinä. Suomalaisuus on minulle paljon enemmän, kuin perusässien kapea monokulttuuri. Suomalaisuus on minusta asia, joka määrittyy jokaisen tässä maassa asuvan, ajattelevan ja puhuvan ihmisen kokemuksen, mielipiteen ja arvojen kautta. Näin olkoon.

Aloite Jyväskylän Energian ja Fennovoiman ydinvoimayhteistyön purkamiseksi.

2009-05-13T20:52:00.003+03:00

Jyväskylän Energian varat koostuvat paikallisten ihmisten maksamista sähkölaskuista. Tällä perusteella esitän, että kertynyt pääoma on käytettävä paikallisten ihmisten työllistämikseksi. Sähköntuotannon ratkaisuiden tulee perustua uusiutuviin ja kestäviin ratkaisuihin, kuten tuulivoimaan sekä metaanin ja muiden uusiutuvien polttoaineiden polttoon. Nämä energiamuodot työllistävät paikallisella tasolla, edistävät ilmastotavoitetta ja hyödyntävät jo olemassa olevaa infrastruktuuria.

Ydinvoimaa on perusteltu sen edullisuudella. Kuitenkin Fennovoiman oman viestintäjohtajan arvion mukaan uuden voimalan rakentaminen maksaisi 6 miljardia euroa – Jyväskylän Energialle yhtenä kuudestakymmenestä osakkaasta jäisi maksettavaksi 100 miljoonaa. Rakennuskustannukset eivät ole ainoat kustannukset, lisäksi hintaa muodostuu ylläpidosta ja tuotannosta, uraanin, työvoimakustannusten ja loppusijoituksen muodossa. Halvasta ollaan siis kaukana, vaikka kuinka energiaa saataisiin omakustannehintaan.

Ydinvoiman riski on sen suuri todennäköisyys pilata todellinen suomalainen rikkaus, pohjavetemme. Uraaninlouhinta on epäonnistunut ympäri maailmaa, eikä siihen käytetty tekniikka – avolouhiminen, ole muuttunut miksikään. Ydinvoiman lisärakentaminen energiaomavaraisuuden nimissä asettaisi painetta myös louhia uraania kotimaasta, saman omavaraisuuden vuoksi.

Esitänkin, että tulevan Jyväskylän energiahuolto ratkaistaan kestävästi, työllistävästi ja paikallisesti, ilman ydinvoimaan sijoittamista. Jyväskylän Energian ja Fennovoiman sopimus on irtisanottava ja käytettävissä oleva raha sijoitettava paikalliseen energian tuotantoon.

Mikäli Jyväskylän Energiaa ei voida suostutella toimimaan näin, ehdotan, että kaupungin tulee kilpailuttaa ostamansa sähkö ympäristöperustein.

Haastan kaikki paneeleissa ydinvoiman lisärakentamista kritisoineet keskisuomalaiset eurovaaliehdokkaat ottamaan kantaan tähän asiaan! Todellinen suhtautumisenne punnitaan teoissa, ei kauniissa puheissa.

Vappupuhe!

2009-05-02T07:16:00.001+03:00

Hyvät ystävät!

Olen jo pitkään ollut vihainen siitä, että meiltä on varastettu sana "vapaus." Sen ryöstäneet pääomien etupiirit ovat liimanneet siihen merkityksiä, joita sillä ei ole. Vapaudesta on tullut pääoman vapautta - vapautta rajattomasti liikkua, vapautta ahneesti kahmia kaikki omaan laariin - piittaamattomuuden ja röyhkeyden vapautta. Mutta ei meidän vapauttamme. Kuinka voimme elää ihmisinä maailmassa, missä vapaudesta on tullut kapitalismin synonyymi?

Olen pitkään ollut murheellinen siitä, että meiltä on viety sana "arvo." Se esiintyy nykyisin trendikkäästi samoissa lauseissa muiden aikamme huippusanojen, kuten osakkeiden, kurssien, optioiden ja salkkujen kanssa. Se on muuttunut astraktista ominaisuudesta kylmässä rahassa laskettavaksi, helposti määriteltäväksi - yksioikoiseksi. Ja sen mukana ovat muuttuneet sellaiset sanat kuin "itseisarvo" ja "ihmisarvo" rahassa määriteltäviksi suureiksi.

Ystävät, puolestamme on määritelty suuri joukko sanoja. Onni, vakaus, rauha, tasavertaisuus - kaikki nämä meille kuuluvat sanat ovat karanneet rattaiksi kapitalismia tuottavaan puheeseen. Kun onni on sitä, että on enemmän rahaa, kuin naapurilla. Kun vakauden ehto on rajaton kasvu, rajattoman ahneuden ruokkiminen. Kun rauha tarkoittaa väkivaltaa omien silmien ja oman median kantaman ulkopuolella. Mitä silloin voi puhe ihmisyydestä, ystävyydestä ja elämän arvokkuudesta tarkoittaa? Tarkoittaako se silloin mitään?

Ja tarkoittaako demokratia todella EU:n byrokratiaa? Tarkoittaako edustuksellisuus todella valittujen edustajien oikeutta ylimielisesti ohittaa kansalaismielipide mennen tullen? Onko ainoaa mahdollista kansainvälisyyttä riistäjän rautaisella otteella määrittelemä uusliberalismi?

Kyse on lopulta meistä ja meidän sanoistamme. Kyse on siitä, mitä me hyväksymme, millä sanoilla ja missä yhteyksissä puhumme, kirjoitamme, laulamme. Minä vaadin takaisin rauhan ja vaurauden! Julistan yhteiseksi omaisuudeksi demokratian ja arvon! Vaadin keskustelua edustuksellisuuden ja vakauden merkityksestä!

Sanat määrittävät, rajoittavat ja rakentavat maailmamme, siksi meidän on oltava omien sanojemme valtiaita. Siksi meidän on määriteltävä millä sanoilla meidän maailmamme rakentuu. Vaikka ahneuden sanat rakentavat vaurautta harvojen taskuihin, ihmisen, elämän ja elävän maailman ne köyhdyttävät pelkiksi resursseiksi. Ennen kuin voi valloittaa maailman, täytyy ottaa haltuun kieli, joka sitä määrittää.

Homini lupus

2009-04-17T08:38:00.004+03:00

eli kukas se ihmiselle peto olikaan?

Susien suojelu ja EU-komento puhuttaa ihmisiä. Susien ylisuojelua vastustetaan laajasti keskustelupalstoilla ja Facebookiin on ihan luotu oma ryhmäkin näille samanhenkisille petointoilijoille. Hassua kyllä, ryhmä on ryhmittelyn "vakaumukset ja aatteet" alla, suojelun vastustaminen ei siis olekaan rationaalinen, argumentteihin perustuva valinta, vaan vakaumus. Luonnollisesti on olemassa myös adressi, joka vaatii susien vierailuiden lopettamista asuintaajamissa. Sen ovat laatineet adressin tekstin mukaan "Lounais-Suomen asukkaat."

Olen jo pitkään miettinyt, mistä tämä valtava vihamielisyys nousee. Jopa niin valtava, että itse asiasta keskusteleminen usein jää valtavan räyhäämisen, mahdollisilla tilanteilla maalailun ja emotionaalisen sekametelisopan varjoihin. Keskustelutapoihin tuntuu vahvasti kuuluvan myös vastapuolen leimaaminen, jotta argumentteihin ei tarvitsisi vastata lainkaan.

Liian usein luonnonsuojelukysymyksissä nousee esiin se, että suojelumääräyksemme eivät ole omiamme, vaan sanellaan jostakin muualta. Monen suussa elävät toteamukset, että "hyvä niiden on sieltä Brysselistä meidän petokantoja sanella." EU jää etäiseksi ja ihmisten usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa on vähäiseksi. Tämä vääjäämättä poikii sen, että paikallistasolla ihmiset ottavat lain omiin käsiinsä. Kotkien pesintää häiritään, moottorikelkalla ajetaan ahman yli, monikin on minulle uhonnut ampuvansa niin sudet, kuin kanahaukatkin, milloin sellaisia tapaa. Kun demokratia pettää ja ihmiset sivuutetaan päätöksenteossa, ei kannata olettaa, että ihmiset noudattaisivat niitä tehtyjä päätöksiä.

Paras tulos sekä ihmisten, että suojeltavien eläinten kannalta olisi sopia suojelurajoituksista ja -keinoista paikallisella tasolla, ihmisiä itseään kuunnellen. Pelkkä ylhäältä komentaminen ei auta, jos ihmiset tuntevat itsensä uhatuiksi. Kiisteleminen siitä, onko uhka todellinen ja kuinka suuri uhka on kyseessä, on hedelmätöntä. On sekä väärin, että huolestuttavaa nollata ihmisten kokemukset ja omat arviot asuinympäristönsä turvallisuudesta - olivat sitten kyseessä inhimilliset tai eläimelliset pedot. Petoraivo voi lientyä vain, kun ihmisten huoli kuullaan ja otetaan huomioon.

Mutta reagoidaanko siihen poistamalla suojelu kokonaan ja hävittämällä kaikki ihmisten pelottaviksi kokemat asiat maailmasta? Eipä tietenkään. Susi ja muut pedot ovat parhaimmillaankin yhä vain eläimiä - eläimiä, joiden kanssa ihminen on elänyt ja selvinnyt jo tuhansia vuosia. Inhimillinen nokkeluus on voittanut taistelun elintilasta jopa niin tehokkaasti, että uhattuina nykyään ovat sudet, ahmat ja karhut, eivät, lukumäärällisesti ainakaan, ihmiset. Miksei ylivertaiseen älykkyyteen turvata tässäkin asiassa? Paraskaan peto ei ole niin nokkela, että se päihittäisi sitä varta vasten pystettyä aitaa, eikä edes kovin päättäväinen saaliidensa suhteen. Peto syö niitä eläimiä, joita sen on helpointa metsästää. Jos ihmiset tekevät lemmikkieläimistään helppoa saalista, pedot syövät niitä. Jos piha-alueet suojataan ja sekä tuotanto- että lemmikkieläimistä tehdään oikeasti vaikeaa riistaa, pedot pitäytyvät luonnollisemmissa vaihtoehdoissa.

Tämä lienee se kohta, jossa moni suuttuu ja ilmoittaa, etten ole varmastikaan koskaan asunut saatikka pitänyt eläimiä paikoissa, joissa pedot liikkuvat. Onneksi asia ei suinkaan ole näin. Hevoseni ovat laiduntaneet kesälaiduntaan paikassa, missä lähin susien tekemä kaato löytyi 12 metriä hevosten aidan ulkopuolelta. Hevosteni nykyisen kodin lähellä sudet ovat liikkuneet joka talvi, niin että ratsastusretkillä olemme katselleet lumesta suden jälkiä, joidenkin kymmenien metrien päässä talosta ja pihatosta. Korpilahdelle muuttaessamme pihasta löytyi suden jättämä kakka. Kyllä, talon pihasta. Sudet ovat olleet siis osa arkeani jo pitkään. Mutta niin on ollut myös järjen käyttö. Kun ratsastaa metsässä porukalla, kun tekee kunnon aidat, joita kiertää tarkastamassa, kun ei pidä pieniä eläimiä irrallaan yöaikaan. Kun peittää alueelta löytyvät haaskat ja hoitaa omien eläintensä ruumiit hautaan tai raatokeräilyyn.

Ainoa todellinen läheltäpititilanne syntyi nimittäin kahden koiran lopettamisen jälkeen - koirat olivat niin suuria, että kuoppaa peittämään tilattiin kaivuri. Sitä jouduttiin muutamia päiviä odottamaan ja sudet olivat haistaneet haaskan. Talon pentukoira menetti häntänsä osuttuaan peittämättömälle haudalle yhtä aikaa susien kanssa. Mutta säilytti henkensä, koska pakeni paikalta.

Keinot on monet, mutta harvat on hyvät, sanoi mummu kun kissalla pöytää pyyhki. Mitä tahdoin sanoa? Että kaikkien ihmisten mielipiteet näissä suojelukysymyksissä on kuultava, ilman leimaamista ja raivoamista. Pakottamisen sijaan on pyrittävä ratkaisemaan esiintyviä ongelmia, jotta ihmiset voivat tuntea olonsa turvallisksi sekä itsensä, että eläintensä puolesta. Valitettavasti näyttää siltä, että ihmiset ovat käyneet oikeutetussa vihassaan toistensa kimppuun. Keskustelussa heitellään edestakaisin ehdottomuuksia, eikä haeta todellisia ratkaisuja. Jos luovuttaisiin ajatuksesta, että suojelukysymyksissä joku on kategorisesti oikeassa ja joku toinen väärässä, voitaisiin luoda ratkaisuja, jotka palvelisivat sekä suojeltavia eläimiä, että samoilla seuduilla eläviä ihmisiä.

Miekkaa mahtavampi - runoja rauhan puolesta

2009-04-05T16:14:00.000+03:00

Tempaus Jyväskylän kävelykadun kompassilla 4. 4. 2009

Tässä kuvassa punaisessa takissa Riitta Tynjä, megafonin kanssa allekirjoittanut sekä edessä vihreässä takissa satunnainen ohikulkija. Kuvan otti puolisoni.

Räntäsateiseen Jyväskylän keskustaan kokoontui 4.4. klo 16 kourallinen aktiivisia ja urheita rauhan puolesta puhujia. Kutsuin koolle tämän tempauksen saadakseni lisää huomiota rauhan rakentamiselle sotilaallisen liittoutumisen sijaan. Räntäsade ja kylmä tuuli eivät pysäyttäneet rauhalle omistautuneita ihmisiä.

Tässä kuvassa allekirjoittanut lukee runon. Kuvasta kiitos Ville-Veikolle! Riitta ja Satu tarkkailevat.

Pyysin kutsussani jokaista korottamaan äänensä rauhan puolesta ja lukemaan oman rauhan runonsa. Saimme kuulla runoja sekä omilta kotimaisilta runoilijoiltamme, että ajan ja paikan rajojen tuolta puolen, Aulikki Oksasesta, Pablo Nerudan kautta Enheduannaan, muinaissumerilaiseen runoilijattareen.

Kuvaan on taltioitunut varsinaisen toiminnan lisäksi myös toimintaa kuvannut V.-V. Kuvan otti puolisoni.

Urheina runojen lukijoina oli useampia SKP:n Jyväskylän piirin konkareita, Jyväskylän vasemmistonuoria sekä poliittisesti sitoutumattomia paikallisia nuoria. Kiitos täälläkin kaikille osallistuneille ja erityisesti Satulle, joka urheili paikalle kyltit ja VaNuille, jotka lainasivat kantavaäänisen ämyrinsä.

Tässä kuvassa mies kameran takaa, eli VaNujen Ville-Veikko. Hänelle suuri kiitos sekä tapahtuman kuvauksesta, että runosta. Pääosa tämän jutun kuvista on hänen kamerastaan lähtöisin.

Natosta ja asevarustelusta puhuminen ja ihmisten herätteleminen ei voisi olla ajankohtaisempaa. EU nojaa turvallisuuspolitiikassaan yhä enemmän asevarusteluun, taistelujoukkoihin ja nimenomaan Natoon. On pelottavaa kuunnella keskustelua, jossa nousee esille valmius sotilaalliseen voimankäyttöön ilman YK:n valtuutusta. Onko rauhan, inhimillisyyden ja kansainvälisen yhteistyön periaatteista luovuttu? Näinkö helposti niistä ollaan valmiita päästämään irti? Tulevissa vaaleissa mitataan nähdäkseni Suomen kansan ja koko Euroopan rauhantahto.

Aina yhtä reippaat ja ihanat Keski-Suomen vasemmistonuoret olivat tomerasti paikalla, säätä ja ohikulkijoiden huutelua uhmaten. Hyvä VaNut!

Rauhantyö ei kuitenkaan voi olla pelkkää sotilaallisen liittoutumisen vastustamista. Se on nähtävä osana laajempaa kokonaisuutta - tarvetta rakentaa tasa-arvoista, inhimillistä ja vapaata maailmaa. On kohtuullista kysyä, kuten Aulikki Oksanen, onko millään inhimillisillä saavutuksilla tai maailman mahdollisuuksilla merkitystä, jos ihmiskunta on tuhoutunut? Onko sillä merkitystä, mitä sodilla voidaan koskaan saavuttaa, jos ihmisyys meissä niiden vuoksi tuhoutuu?

Rauhantyön tulee alkaa jokaisesta ihmisestä, valmiudesta avata sydämensä uusille ihmisille, mielensä uusille ajatuksille ja kaataa tarpeettomat raja-aidat, jotka jakavat ihmisiä Meihin ja Niihin. Dalai laman sanoin, rauha ja empatia alkavat kyvystä ymmärtää, kuinka samanlaisia kaikki elävät, tuntevat olennot pohjimmiltaan ovat. Me vältämme kipua, pelkäämme lähimpiemme puolesta ja toivomme voivamme elää rauhassa ja onnellisina.

Allekirjoittanut, megafoni, runo, komea banderolli ja luja päättäväisyys.

Siteeraan tähän loppuun tapahtumassakin lukemani Aulikki Oksasen runon. Ote on runosarjasta "Seitsemän rapua, seitsemän skorpionia"

Eksyitkö painajaiseen? Unohduitko itseesi?
Tukehduitko kysymysten kaivoon? Mikä on
totta? Mikä tärkeää? Kenties ihminen
purressaan apinanleipäpuun siemeniä, välttyy
krokotiilinpuremalta? Kenties jossakin
syö pieni poika pastillia ukkospilven alla?
Kenties kaikki jatkuu kaikessa? Kenties avaruus
kätkee elämänmuotoja, joita ihmisen ymmärryksen
on mahdollista tavoittaa? Mutta eivätkö kaikki kysymykset
maailmankaikkeudesta, äärellisen
ja äärettömän suhteista, menetä merkityksensä,
jos ihmiskunta tuhoutuu? Ei ole ketään nauramassa
yhdessä Rembrantin Saskian kanssa? Ei ole ketään uneksimassa
Matissen unelmaa. Ei ole ketään etsimässä
avainta lukittuihin huoneisiin. Ei ole ketään uskomassa
kaukaiseen mordvalaiseen taruun: Kun mies tappaa äitinsä,
hevoset puhkeavat puhumaan ihmisten kielellä.

Päästetään jo sotilasliitto eläkkeelle!

2009-04-05T16:11:00.000+03:00

Meille kerrotaan usein, että 4. 4. 1949 perustettu sotilasliitto Nato luotiin torjumaan Neuvostoliiton uhkaa, jopa luomaan vastapaino Varsovan liitolle. Näin juuri päättynyt konflikti löi alkutahdit kylmälle sodalle, militarismille ja yhä kiihtyvälle asevarustelulle - toisen maailmansodan liittolaisista tuli vihollisia.

Meitä houkutellaan Naton jäseniksi monien omien poltiikkojemme puheissa pitkälti olemattomilla uhkakuvilla. Samaan aikaan korostetaan, ettei Suomi ole uhattuna miltään suunnalta. Mihin silloin tarvitsemme sotilaallista liittoutumista? Meille luvataan turvaa ja vakautta, vaikka juuri näitä asioita Nato ei ole jäsenmailleen tai koko maailmalle kyennyt tähänkään mennessä tarjoamaan.

Naton piti perustamissopimuksensa nimissä suojella jäsenmaitaan hyökkäykseltä ja sen sattuessa velvoittaa muut jäsenmaat osallistumaan aseellisesti konfliktiin. (Perustamissopimus, artikla 5) Mutta jo alkuvuosiltaan saakka Nato on osallistunut sotiin, jotka eivät suoranaisesti ole koskeneet sen jäsenmaita, eivätkä edes maantieteellisesti sijainneet sen toimialueelle, Pohjois-Atlantin molemmin puolin. Ensimmäinen esimerkki tästä lienee jo heti perustamista seuranneena vuonna alkanut Korean sota, jossa Nato ja USA näyttelivät tärkeää osaa.

Käytännössä ainoa kerta, jolloin Naton jäsenmaan kimppuun on hyökätty ja se on pyytänyt kumppaneidensa apua puolustautumiseensa viidennen artiklan nojalla oli 11. 9. 2001 USA:n jouduttua terroristien hyökkäyksen kohteeksi. Tällöin Naton muut jäsenmaat tarjosivat tukensa, mutta USA lähti sotaan omin voimin.

Käytännössä Naton merkitys rauhan turvaamisessa jäsenmailleen on siis ollut vähäinen, pikemminkin voidaan sanoa sen merkittävästi lisänneen sodan uhkaa kylmän sodan aikana ja kiihdyttäneen asevarustelua. Lisäksi Naton joukot ovat osallistuneet konflikteihin toimialueensa ulkopuolella ja perustamissopimuksensa vastaisesti. Voidaankin hyvällä syyllä kysyä mitä hyvää Nato on jäsenmailleen tuonut ja mitä ihmettä se voisi tarjota pienelle Suomelle.

Nykymaailmassa Nato on aikansa elänyt sotilasliitto. Sodat ovat muuttaneet merkittävästi luonnettaan ja muotoaan Naton perustamisen jälkeen. Nykyisin on syytä olla enemmän huolissaan valtioiden sisäisestä turvallisuudesta, kasvavasta jengiytymisestä, alakulttuurien väkivaltaistumisesta, syrjäytymisen aiheuttamasta voimattomuudesta ja sen poikimasta yhteiskunnallisesta väkivallasta sekä erilaisten ääriryhmien aseistautumisesta. Sotia ei enää käydä niinkään valtioiden, kuin erilaisten ideologioiden välillä. Osapuolina eivät ole enää pelkästään sotilaat, vaan liian usein myös siviilit, jotka jäävät jalkoihin tai joita sumeilematta käytetään ihmiskilpinä tai kiristyskeinona. Samoin sotilaan ja siviilin ero on muuttunut, etenkin Naton operaatioissa häilyväksi -vihollistaistelijaksi voidaan määritellä ihmisiä etnisyyden tai uskonnollisuuden perusteella, heidän kansallisuudestaan tai sotilaallisuudestaan riippumatta.

Suomi on pieni maa, jolla ei ole varaa militarismiin, ei niin polittiisesti, kuin ihan kylmän rahallisestikaan. Poliittisesti voidaan argumentoida, ettei Nato pysty tarjoamaan meille mitään sellaista turvaa, jota oikeasti tarvitsisimme, sillä suurimmat uhkatekijämme ovat sisäisiä. Minkä lisäksi Naton laajenemisvauhtia tarkkaillessa olisi hyvä kysyä, mitä tapahtuu, jos konflikti käydäänkin kahden Naton jäsenmaan välillä. Ja sitten on se raha. Meille kerrotaan, että on lama, eikä varaa riitä edes koululaisten ruokaan. Kuinka kummassa sitä rahaa sitten riittäisi sotilasliiton jäsenmaksuihin? Kumpi on pienelle maalle tärkeämpää, omien kansalaisten pitäminen hengissä, vai isompien puolesta kuoleminen taistelukentillä, jotka ovat kaukana kotoa, sodissa, joiden mielekkyyttä ei normaali kuolevainen oivalla?

On siis aika laskea Nato-vanhus sen ansaitsemalle eläkkeelle ja kääntää maana selkä militarismille. Meidän on sijoitettava toivomme ja tarmomme aktiiviseen rauhantyöhön, johon kuuluu tärkeänä osana yhteiskunnallisen eriarvoistumisen nopea ja tehokas pysäyttäminen, kansainvälinen solidaarisuus ja yhteistyö maailmanrauhan, ympäristön kestävän kehittämisen ja ihmisarvoisen elämän puolesta!